Hohhoijaa
Yksi aikuisuuden nurjapuolista on huomata, että aikuiset eivät ole yhtään hiekkalaatikolla muovilapioilla toisiaan rusikoivia kersoja viisaampia. Lapiot tosin ovat näkymättömämpiä. Joskus lapioina käytetään jopa nyrkkiä, onneksi ei kylläkään työpaikoilla. Vaikka kai niinkin on käynyt virkistyspäivien jatkoilla, kun on saatu purettua kymmenenkin vuoden kaunat. Järeämpiäkin välineitä on käytetty. Kuten hengen voimaa, joka toimii parhaiten puhumalla selkien takana vihjaillen ja jättäen riittävästi mielikuvitukselle tulkinnan varaa.
Kun kukaan ei voi kenellekään suoraan sanoa mitään, niin sitten ruoskitaan kollektiivispassiivissa kaikkia, jolloin Korpporaation koko porukka alkaa mulkoilla toisiaan ja sivusilmät vilkkua. Ja siitähän loukkaantuvat tietenkin kaikki ja asiat eivät etene, koska kukaanhan ei tunnusta ollensa se ääliö, jota olisi pitänyt ojentaa. Tai mahdollisesti ihan vaan kysyä suoraan ja opastaa lievästi.
Miten se on keneltäkään pois, jos toverilla voisi mennä paremmin? Miten on kaverilta vähemmän, jos toinen saisi jotain, mihin itse ei millään muotoa voisi tai edes haluaisi ryhtyä?
Minun vihreä muovilapioni on muistaakseni parvekkeella multapussissa odottamassa kesäkukkia. Se on se sama lapio, jolla kauhoin aikoinaan koirankakkoja hauskapusseihin. Sehän sopisi mainiosti tuohon työpöydän kulmalle. Taino, antaa olla.
Lojaalisuus. Onko se pyyhitty ihminen ihmiselle -sanakirjasta vallan pois?