Täydellisyyden tavoittelija
Ensimmäisessä työpaikassani joskus tuskailin tuntikausia kopiokoneen äärellä seistyäni, että tämänkö takia niitä korkeakouluja käytiin. Siellä eräs vanha ja viisas tutkija sanoi tuskisteluuni, että jos et saa parasta, on ihan hyvä vaihtoehto tyytyä lähinnä parhaaseen. Niinpä sitten sisäistin neuvonsa, koska hän vaikutti hyvinkin onnelliselta ja tasapainoiselta. Tein töitä, jotka eivät tyydyttäneet täysin mutta eivät nyt niin pahasti masentaneetkaan. Ja kun alkoivat ahdistaa, hain jotain tyydyttävämpää mutta täydellistä en löytänyt.
Ihmissuhteissa onnuin todella pahasti. Koska en löytänyt edes täydellisen korvikkeen läheltä ketään, päädyin aika onnettomiin ja ahdistaviin juttuihin. Niissä rimpuillessani muistelin vanhan viisaan sanoja ja aloin epäillä niiden viisautta. Epäilyistäni huolimatta uskoin silti, että täytyyhän niissä jotain perää olla ja yritin kynsin hampain onnellistua ja uskotella olevani jos en nyt varsinaisesti onnellinen, niin tyytyväinen kuitenkin. Tai ainakin vähemmän onneton kuin voisin olla. Ja jatkoin laastarielämää. Teeskentelin itselleni olevani suhteissa melko vähän onneton, asuin jos en nyt ihan unelmassa, niin ainakin siellä päin. Ostin vaatteita, kenkiä, silmälaseja ja kodin tarvikkeita vähän sinne päin, kun en unelmiinkaan yltänyt. Mutta haaveilin kaiken aikaa. Tiesin kyllä, mitä haluaisin.
Niin. Haluaisin. Siinä se virhe oli. Sana, joka antaa mahdollisuuden livetä kaikesta, mitä oikeasti voisi saada, jos ei tyytyisi siihen lähinnä parhaaseen. Pitää haluta eikä ajatella sitä, mitä haluaisi, jos . Aloitin rehvakkaasti ihmissuhteesta ja revin laastarit kokonaan. Sitten jatkoin varovasti itseni kasvattamista ostamalla vain sellaisia asioita, jotka oikeasti tyydyttivät. Ostin harkiten ja harvemmin tai jätin ostamatta. Isoissa hankinnoissa, kuten asunto ja auto, oli pakko edelleen tehdä kompromisseja. Mutta jo saavutetut täydellisyydet tekivät ihmeitä.
Pikkuhiljaa revin laastareita itsestäni ja nyt näyttäisi siltä, että kompromissien aika alkaa olla ohitse. Minulla on hyvä olla töissä. Koti on ehkä muutamaa astetta vaille Avotakka-koti mutta onnellinen se on. Lopulta myös vanha haaveeni täydellisestä autostanikin on toteutumassa. Mutta ennen kaikkea: isoimmassa asiassa, ihmissuhteessa, olen onnistunut kohtaamaan parhaan.
Vaan onhan tässä vielä pientä säätämisen varaa. Istuessani asiakaspalvelussa korkeakoulutettuine tietoineni valmiina vastaamaan elämää suurempiin kysymyksiin on minulle eniten esitetty kysymys, että missä täällä on vessa.
Jälkipuheet
Opastettuani korkeakoulittuna kolme vuotta kansalaisia lähinnä kahviautomaatin käytössä, ymmärrän syvästi sen tietyn turhautumisen sukuisen tunteen, jonka täydellisen saavuttamattomuus tällä tietyllä elämän sinänsä keskeisellä sektorilla voi tuottaa.
Niillä muilla sektoreilla olen opetellut ottamaan samansuuntaisia askeleita kuin sinäkin. Hiljentämään tahtia, astelemaan harkitummin, valitsemaan huolellisemmin. Vaikka vieläkin fiilispohjalta.
Auto tosin puuttuu. Ja parkkipaikka.
Eilen illalla löysin itseni Kotivinkkikuntoisesta kodistani äkkiä niin onnellisena, että sekoitin sen kunniaksi itselleni tuhdin GT:n pienestä tonictölkistä, joka jonkin lentomatkan jäljiltä jääkaapissa oli jo pari vuotta ajelehtinut. Oli aika.
Olipas tähän sydämeen kolahtava kirjoitus. En ole ylikoulutettu työhöni, mutta käytännössä teen enemmän sosiaalityötä, vaikka olen toisella alalla. Se turhauttaa. Kun alkaa etsimään "oikeita" ratkaisuja ja tietä oman itsensä näköiseen elämään, joutuu tyytymään hitaaseen edistykseen. Muutoin toimii vanhalla tavalla, ajattelematta. Siinä se vaikeus ehkä onkin. Mutta: Gt kuulostaa hyvältä, kotivinkkikodissa.. Ehkä joskus tulee täälläkin sellainen tunne.
Autolinkkisi antavat virheilmoituksen, ja näkyypä niistä nyt ylläpitäjän nimitiedotkin pienellä päättelyllä. Onko tarkoitus?
Kiitoksia. Tämä valaa uskoa siihen, että itsekin joskus selviäisin kulutushysteriani joka kuukausi aiheuttamasta pienestä konkurssista. Tai siis, että selviän.
Akateemisessa tutkimustyössäni kaipaan juuri mainitsemiasi asiakaspalvelutilanteita, ihmisiä, jotka tekisivät joka työpäivästä hieman erilaisen. Sitku tämä projekti on ohi, lähden viimein pois yliopistosta. Lupaan.
Kiitos vinkeistä. Kotivinkkikoti on itse asiassa kodimpikin.
Ja mikäs siinä, onhan siihen vessan sijaintiin ihan kiva vastata. Aina, kun jonkun asian tietää, on kiva vastata.
Ja kiitos JP, ei todellakaan ollut tarkoitus :)
Asmeo, kun joskus olet asiakastyössä, niin tulet vielä kaipaamaan tutkijankammiotasi.
Onnellisuus on aika tavalla omasta kasvusta kiinni. Sitä nuorempana tosiaan haikailee jotain tietynlaista ja ei näekään sitä kaikkea mikä on jo, kunhan katsoo avoimesti. Pieniä asioita, joihin katsomalla pienestä kertyy suurta, pikku hiljaa.
Onnea uuden auton omistajalle! Onkos se nyt Beetle tulossa? Jos on, niin talvella on syytä olla sitten autotallipaikka, ei ole oikein Suomen pakkasiin satasella tarkoitettu hän (Vaikka muuten autoista personallisin ja ihanin onkin).
Nimim. Kymmeniä kertoja sydän syrjällään talvella ollut.
Onnellisuus on opittavissa oleva olotila. Kai se on jonkinlaista tasaantumista, asioiden kokoisuuden tajuamista ja hallintaa. Aikuisuuden kynnyksen ylittäminen saattaa olla ahdistavaa, sillä nuorena sitä kuvittelee taivaan porttien aukeavan, kun pääsee aikuiseksi. Totuus voi olla karu ja pudotus todellisuuteen rankka, joten onnellisuus on ehkä hakusessa.
Kitta, meinaatko, ettei käynnisty vai että lähtee käsistä vai että on kylmä?
Suunnittelun kukkanen: bensatankin korkinkansi jäätyy, väliin pääsee kosteutta, ja se jysähtää umpijäähän. Sitten pitää odotetella leudompia kelejä tai mennä toviksi lämpöiseen sulattelemaan kantta. Lukkosulalla ja kuumavesipusseilla voi asiaa myös edistää, välillä auttaa, välillä ei.
Kovilla pakkasilla käynnistyminenkin saataa olla välillä varsinainen jännitysmomentti, siihen tosin saattaa vaikuttaa se, että akku ei ollut aivan tuliterä.
Pienistä vioistaan huolimatta sympaattisin auto ikinä.
Niinpä, peräänantamattomuus ja kompromissittomuus asioissa, joissa ei kerta kaikkiaan voi tehdä kompromisseja on yksi onnen edellytys. Aikas kauan vain kesti, ennen kuin itse tajusin tuon.
Kauan se kesti minullakin.
Mutta kauan kypsyneessä tiedossa on se viehkous, että sitä ei keksittyään enää koskaan aseta epäilyksen alle eikä koettele.
Kauan se kesti minullakin.
Mutta kauan kypsyneessä tiedossa on se viehkous, että sitä ei keksittyään enää koskaan aseta epäilyksen alle eikä koettele keksintönsä pitävyyttä.