Aamen.

Oletpa harvinaisen oikeassa. Itse en ole lisääntynyt. Sisareni sai kaksi lasta, joista toinen on enemmän tai vähemmän hyvissä naimisissa, kolme tytärtä, mutta muutakin on kuulunut... Toinen on luuseri, selvästi ja yksinkertaisesti. Hänkin jätti jälkeensä kolme tytärtä, asuu viimeisen tiedon mukaan Orivedellä jonkun nuoren tyttöparan kanssa (luuserin ikä lähelle neljääkymmentä, tosin aikoinaan suosikkisukulaiseni, ainoa, joka osoitti empatiaa).

Miehelläni on kaksi poikaa. Toisen on tavannut kerran. Toisen, kun poika oli parin vuoden vanha, ja sitten uudelleen aikuisena, kun poika itse otti yhteyttä (minäkin tapasin). On yksi lapsenlapsi, ja avovaimon poika. Velkaa noin miljoona (vanhaa markkaa, onneksi). Tuli välirikko, kun poika esitti hinkunsa periä minun asuntoni. Isällään kun on sydänvika. Perinnönjako hiukan ennenaikainen, meillä on avioehto,.

Älkää hemmetissä hankkiko sikiöitä, ellette huolehdi niistä!

Kuinka nopeasti ehdit sanoa steriloimislaki kymmeneen kertaan?

Maailmassa pitää ansaita kannuksensa päästäkseen vaikka vain lehtiä tai hampurilaisia myymään. Mitä isommat tehtävät, sitä enemmän vaaditaan näyttöjä kyvyistä (paitsi mitä nyt kansanedustajien tietenkään mutta se on jo taas toinen tarina eikä välttämättä erillinen Suomen pahasta olosta).

Mutta tehtävistä vaativin, vastuullisin, merkittävin ja pitkäkestoisin, vanhemmuus, ei vaadi mitään.

Joo, miksei sovelleta kaikkiin äidiksi/isiksi tahtoviin samoja tutkintasääntöjä kuin niihin vanhemmiksi tahtoviin, joita syynätään adoptiovanhemmuutta tai sijaisvanhemmuutta varten.

Tosin tämä on valvontayhteiskunta jo nytkin... että sikäli...

Kuten toteat, ei kukaan pysty takaamaan lapselleen kunnollista, hyvää elämää. Vanhemmille itselleenkin sattuu ja tapahtuu. On elämän muutoksia joita voi hallita ja sellaisia joita ei voi. Tulee sairautta. Kaikkea, mitä ei voinut ennakoida silloin kun tuntui niin varmalta ja oikealta perustaa perhe.

Elämää ei voi suunnitella. Voi vain toivoa, että voimia riittää kohtaamaan erilaiset vaiheet. Että jaksaa huolehtiä siitä, josta on vastuussa. Etteivät raha, rahan puute, työ, työn puute, rakkaus, rakkauden puute, terveys, terveyden puute tai mikään muukaan estä näkemästä sitä, joka katsoo vanhempiinsa luottaen ja turvautuen. Lasta. Lapsen tulisi olla vanhemmilleen kaikkein tärkein "projekti".

Kova on vastuu, mutta ei vastuuta tule älyttömästi pelätäkään. Kyllä terve aikuinen, terveesti aikuinen, kehittyy huolenpitoon ja vanhemmuuteen.

Ehkäpä kaikki kansalaiset pitää pisteyttää geeniperimän, veriarvojen, vanhempien tulotason ja henkisen ympäristön mukaan. Huonoimmin menestyneet voidaan päästää päiviltä tai pakkosteriloida.

Näin 'huonoja' vanhempia ei pääse syntymään.

Testi voitaisiin tehdä aina viiden vuoden välein. Ajatelkaa mikä säästö sosiaali- ja terveystoimen sektorilla.

Jep.
Olen myös sitä mieltä että jotkut ihmiset eivät kertakaikkiaan ole kelvollisia vanhemmiksi. Toisaalta lapsen kehitys ja kasvaminen ei ole eksakti tiede eikä kukaan osaa sanoa miksi yhdestä lapsesta tulee menestyjä ja toisesta 'looseri'.

:( Olipa masentavaa

Nyökyttelin niskani kipeäksi. Sinulla on mukavampia lukijoita: kun minä aikoinaan kirjoitin täsmälleen saman ajatuksen sivuilleni, sain niskaan kymmenmäärin raivostuneita äitejä ja isiä ja kuulin olevani lastensyöjä:)

Mitä olen noita ihmisiä nähnyt, väittäisin kylmästi, että keskimäärin 50% on sopimattomia vanhemmiksi: ei ole aikaa, rahkeita, kykyä, halua, älyä eikä resursseja panostaa lasten kasvatukseen sitä määrää vaivaa kuin pitäisi. Sitten tuo jälkikasvu riekkuu tuolla sekopäisenä ja sosiaalisesti vammaisena.

Oikeasti niin, miksei sovelleta kaikkiin vanhempiin adoptiovanhemmilta vaadittavia kriteerejä?

Ei tosiaan lapsen kehitys ole eksakti tiede. Mutta silti: kaikille ei vanhemmuus vaan yksinkertaisesti pitäisi olla sallittua. Vai pitäiskö esimerkiksi niillekin, jotka jättävät pienet lapset yksin kotiin ja lähtevät kapakkaan.

Vanhemmuus on pitkä ja vaativa pesti. Kyllä sen laatuiseen vastuuseen tarvitaan muutakin kuin imiomaa halua tehdä se ihkaoma nyytti. Ei tarvitse kuin lähiössä viikonloppuisin vilkaista ympärilleen, niin huomaa, että vanhemmuus olisi ollut eräiden jätettävä kokematta.

Erityisesti naiset tuntuvat joutuvan hysteerisen vauvakuumeen valtaan ennemmin tai myöhemmin. Perinteisesti asiaa on pidetty luonnollisena naisen ominaisuutena, hoivavietti kun ilmeisesti kuuluu luonnollisesti naiseuteen ja lapsi on se oikea tapa purkaa viettiään. Joka muun tien valitsee, saa selitellä.

En kuitenkaan usko että vietti hoivata on juurikaan voimakkaampi naisella. Ainakin omasta lapsettomasta näkökulmastani äitiyshaaveet eivät niinkään kohdistu hoivaamiseen, tai ainakin huoltapitäminen unohtuu monelta nykyäidiltä melko pian. Tarve tuntea itsensä tärkeäksi, tarvituksi, rakastetuksi ja arvostetuksia lienee yhtä voimakas molemmilla sukupuolilla.

Onkohan niin, että yhteiskunta ei tarjoa naiselle työelämässä, mediassa, politiikassa, ehkei monissa ystäväpiireissäkään tarpeeksi positiivisia kokemuksia? Niin, että nainen tuntisi itsensä tärkeäksi ja kunnitoitetuksi ilman, että hankkii lapsen joka ainakin tarvitsee häntä - ainakin joitakin vuosia. Parisuhteessakin moni nainen tuntuu jäävän hellyyttä ja läheisyyttä vaille.

Ja jos on oikein paha olla ja tapana purkaa hututustaan muihin ihmisiin, jotka sitten lopulta kyllästyvät ja nostavat kytkintä niin lapsen hankintahan on siihenkin patenttikonsti, lapsi ei voi lähteä kävelemään vaikka miten kärsisi. Joku sossun ihminen tosin voi jossain vaiheessa puuttua aiheeseen, mutta sitten pitää jo mennä tosi huonosti. Ja lapsi on jo traumansa saanut.

Ongelman ratkaisemiseenhan on olemassa kaksi tapaa.

Ensimmäinen on tuo kaikkien sukukypsiksi ehtivien ihmisten pisteyttäminen ja pakkosterilisaatio niille, jotka eivät vanhemmuuden kriteerejä täytä. Nämä saavat sitten tuhlata hoivaviettiään vaikka lemmikkieläimiin tai viherkasveihin.

Toinen ratkaisu on unohtaa ylenpalttinen elämän kunnioitus ja palauttaa voimaan viidakon lait ja luonnollinen karsinta. Eli lisääntyköön vapaasti kaikki ketkä pystyvät, mutta syntyneet pienokaiset ja isommatkin ovat sitten vapaata riistaa kenelle tahansa ja vain voimakkaimmat (tai Darwinin mukaisesti parhaiten ympäristönsä vaatimuksiin sopeutuvat) selviytyvät.

Nämä ovat lähes vastakohtia, ensimmäinen vaatii yksilön oikeuksien unohtamista ja yhteisön edun asettamista aina yksilön edelle, toinen taas vie yksilön oikeudet äärimmäisyyteen, jossa jokainen on vastuussa vain itsestään ja itselleen.

Koska kumpaakaan ääripäätä ei tulla koko maailman mittakaavassa näkemään niin kauan kuin ihmisen sivilisaatio seisoo edes jotenkuten pystyssä, niin käytännössa vaihtoehdoksi jää sopeutua elämään nykyisen tilanteen kanssa.

Jokivariksen kanssa olen täysin eri linjoilla.

Mielestäni kyse ei ole yhteisön edusta yksilön etujen ohitse, vaan lapsen edusta. Tuskin kukaan vakavissaan on sitä mieltä, että ahdistuneiden lasten tekemän ilkivallan takia kaikkien ei kannattaisi hankkia lapsia, vaan koska lapsilla itsellään on paha olla joissain perheissä.

Muutenkaan en ymmärrä ajatusta, että koska "kumpaankaan ääripäähän" ei voida mennä, ei voi tehdä mitään.

Olisin tyytyväinen, jos lapsen saannin riemun ja hekuman lisäksi puhuttaisiin avoimesti vanhemmuuden vastuusta ja perheistä, joissa kaikki ei ole mennyt suunnitelmien mukaan lapsen tultua mukaan kuvioihin - kuten Hesarin kk-liitteessä taannoin (todella ravisuttava juttu pienten lasten vanhemmista, jotka eivät pärjänneetkään lapsen synnyttyä omin avuin vaan asuivat Kelan jonkinlaisessa hoivakodissa).

Riittäisi, etteivät pariskunnat kokisi lapsen hankintaa ratkaisuna omiin ongelmiinsa tai pitäisi lisääntymistä suorastaan velvollisuutenaan, oli oma tilanne mikä tahansa.

Mea, kirjoitit asiaa. Tekee pahaa, kun miettii millaisiin olosuhteisiin niitä lapsia tehdään. Siirrän omaa lapsitoivettani taka-alalle siksi, etten usko pystyväni tarjoamaan lapselle tällä hetkellä henkisesti tasapainoista kotia. Rakastaisin varmasti sitä lasta enemmän kuin mitään muuta, mutta olen kärsimätön ja haluan elää itselleni, miehelleni ja kissoilleni. Tämä on tilanne ainakin toistaiseksi, vaikea kuvitella, että se tästä muuttuisi. On niin painavia syitä olla tekemättä niitä mukuloita.

Pidän kuitenkin lapsista eikä tässä maailmassa ole mitään yhtä ilahduttavaa ja mieltä kirkastuttavaa kuin lapsen mahanauru.

Minttu pohti, että hänet olisi leimattu lastensyöjäksi, jos olisi tämän kirjoituksen kirjoittanut. Omasta mielestäni kyse on tyylierosta. Mintun tyyli on ärhäkämpi, provosoivampi ja ärsyttävämpi. Tämä Mean kirjoitus oli sävyltään maltillinen, vaikka tiukkaa ja tunteita nostattavaa asiaa olikin.

Onkohan teillä nyt pikkuisen liian lyhyt aikajana asioiden tarkastelussa?

Lapsia ei suinkaan enää kohdella huonommin kuin aikaisemmin, vaan aina vain paremmin. Lasten pahoinpitely, rääkkääminen ja tappaminen on vähentynyt dramaattisesti ihan parissa sadassa vuodessa. Elintaso ja yleinen hyvinvointi on noussut niin korkealle, että meillä on jopa varaa ja aikaa miettiä lasten parasta, sen sijaan, että niitä käytettäisiin peltotöissä tai hutkittaisiin halolla.

Ihme että ihmiset ylipäätään ovat hengissä siitä väkivallasta ja kurjuudesta, jota on sadat ja tuhannet sukupolvet joutuneet kohtaamaan. Ettekö näe, miten hyvää elämää ylipäätään elämme?

Lapset eivät ole mitään lillukanvarsia, jotka ovat noin vain tuhottavissa ja helposti pilattavissa. Lapsilla on sisäänrakennettuna keinoja selvitä ja kasvaa, eikä kukaan todellakaan tarvitse täydellistä tai edes sinne päin ympäristöä kasvakseen ihan hyväksi aikuiseksi. Ihmistä joutuu kohtelemaan todella raa'asti, ennen kuin siitä on lopullista ja korjaamatonta haittaa, eikä sellaiseen suurin osa ns. epäkelvoista vanhemmista edes pysty, ihan inhimillisyyssyistä.

Mikä ihme on tämä täydellisyydentavoittelu? Että jos en voi tuottaa täydellistä, onnellista ja viatonta (ei-vikaista) lasta, en halua sellaista epäonnistumisen taakkaa ollenkaan. Kuka teille tuollaisia pelkoja on syöttänyt? Ei niissä ole mitään järkeä.

Ja mitä lastenhaluamiseen tulee, niin se on eläimellä ihan biologista, että se siitä itsekkyydestä. Ilman lapsia yhteiskunta ensin romahtaa ja sitten kuolemme sukupuuttoon. Siksi niitä saadaan ja halutaan.

Mikä ihmeen tyhjä aukko? Minä tahdon lapsia ihan lasten itsensä takia, jatkuvuuden takia ja sen takia, että voin antaa paljon ja vuorovaikuttaa jälkikasvun kanssa. En todellakaan kaipaa mitään ihailua tai ehdotonta rakkautta. Johan minulla on äiti, joka minua rakastaa. Sen sijaan tahdon nähdä, kun lapset kasvavat omiksi itsikseen ja elävät.

Eiköhän me kuitenkin mahduta tänne kaikki, lapsettomat ja lapselliset. Ja vähän rispektiä pienille räkänokillekin, ne maksavat aikanaan teidän eläkkeet ja pyyhkivät pyllynne vanhainkodissa, vaikka ette omia tahtoisikaan.