Halitaan
Työkaveri kysyi yhtenä päivänä, että eikö minua mikään koskaan ota oikein urakalla päästä. Että eikö edes *silmien pyörittelyä ja pään kieputtelua* ... täällä? Vastasin pokkana, että eipä. Ei niin paljon, että todesta ottaisi, mitä nyt vähän mutinaksi asti. Joskus. Hyvin harvoin. Tarkemmin mietittyäni huomasin, että rasittaahan minua muutama asia. Vaan kehtaako niistä puhua?
Ketä järkevää ihmistä nypläisi sellaiset pikkuasiat kuin sanojen äippä tai drinksu näkeminen, saati kuuleminen. Tai kuka järkipäinen ärsyyntyisi kohtuuttomasti, kun jotain heitetään kehiin. Tai ketä voi ylettömästi nyppäistä, kun ensin jahkaillaan sanottavan kanssa ja sitten lähdetään siitä liikkeelle, että. Kuka tuonkin on keksinyt. Äh. Suoraan asiaan, jos kerran asialle on tultu tai pyydetty puhumaan. Ai niin, ketä voi rassata itsen käyttö?
Minun ärsytykselleni ei ole yhtään mitään perusteita. Ei mitään. Jotkut sanat ja sanonnat vain ärsyttävät. Ja kun ne niin tekevät, niin joka kerta niihin törmätessä huomaan niskavillojeni pörhöytyvän aina vaan enemmän. Ja koska käytökseni on täysin perusteetonta, en edes yritä keksiä, miten asiat pitäisi sanoa. Nyppiinnyn niistä samoin kuin silloin, kun joku puhuu päälleni, varsinkin puhelimessa. Tai puhuu kuvaannolllisesti päälleni. Kun joku kuuntelematta, pysähtymättä, taivuttamatta korvaansa puoleeni vimmatusti tulkitsee minua väärin sata-nolla, olen turhautuneen lopullisen perusteellisen väsyneen ärtynyt. Päälle puhujat ovat varmasti niitä samoja tyyppejä, jotka kävelevät päin ja huiskivat puolimetrinen reppu selässä bussin käytävillä ihmisiltä silmälasit päästä. Yhtä vähän innostun lapsille ja koirille lepertelevistä aikuisista. Mitä pienempi otus, sen kimeämpi ääni ihmisellä ja hölmömmät jutut. Tähän en tosin ole viaton minäkään.
Niin ja minua ärsyttävät turhan narisijat [sic!] ja jaksuhalittajat ja virtuaalihymyilijät. Luojankiitos kukaan ei enää wirnuile *wirn*.
Lähdetään siitä liikkeelle, että heitetään kehiin teoria, että itse olen nyt tässä turhan narisija. *hymy*
Jälkipuheet
virtuaalihymyistä ja virniöistä ja jaksuhaleista pillastun minäkin. siis ylipäätään kaikista mantranomaisista kliseistä ja eufemismeista. saan esimerkiksi alhaisen primaalireaktion kun joku kirjoittaa: 'olen antanut kertoa itselleni'. sama reaktio tulee tekopirteästä sirkuttavasta empaattisuudesta. ja miten kestävät kaikki ne, joilla on työpaikallaan missio, visio, tavoitehaku, yhteiset arvot, tahtotila, syväjohtaminen tai itseohjautuvuus? entä sitten naistutkimuksen sanamagia: kulkevan queerin suhde pervoutuvaan tilaan, toiseuden kohtaaminen, heteropatriarkaalisten käytänteiden uusintaminen.....?
Tahtotilaa vaaditaankin, kun heteropatriarkaalinen tahtotila syväjohtaa käytänteet uusintamisen kohtaamiseen. Nämä on niin näitä. Vieläkin tyyneyden tahtotilaa koetellaan, kun laatujohtaja jalkauttaa käytänteet.
Ai niin. Olin unohtaa pitkäaikaiset ärsyttäjäni: puhujat, jotka eivät lähde liikkeelle vaan elittävät ja kyllättävät joka lauseen alussa.
Pilkkuja on niin rentouttavaa viilata. Siksi niiden perään pitääkin jättää väli, jotta sinne mahtuu häss... siis viilailemaan.
Minua ottaa kuuppaan se, kuinka pronominia "hän" aletaan käyttää (yleensä kovin) teennäisesti melkein aina kun puhutaan vauvoista, koirista tai dementoituneista vanhuksista. Puhekielen "se" on täysin hyväksytty henkilöstä puhuttaessa, oli kohteena sitten presidentti, pomo tai rakastettu - vaan avot, heti kun pronominin osoittama olento on todellisuudessa tajunnantilaltaan enemmän "se" kuin "hän", siirrytään yhtäkkiä käyttämään "häntä". Haluaisin niin tietää miksi!
Poikkeuksia on. Veikeillen saa hänetellä, ja tiettyihin murteisiin se kuuluukin.
Kyllä tuolla koiralenkillä oli joskus pokassa pitelemistä, kun vanharouva puuterin värisen puudelinsa kanssa pysähtyi kysymään ronttopartaiselta mäyräkoiraltani, että mikäs hänen nimensä on. Ja esittelee sitten puudelinsa, että hän on Armi.
Ahh. Olen luullut olevani ainoa, joka saa äippäliineistä, äitiliineistä ja äityköistä näppyjä nenuun ynnä muusta lässyn lässyn läästä! Hyvä että asia on otettu vihdoin esille, kaikki em. nikit pitäisi kieltää.
Ja lapsille ja muille vähäväkisille on puhuttava kuin ihmisille. Vai mitäs tykkäätte kun se äityliini lässyttää suureen ääneen kaupassa: "Kulta RAkas! Äiti eei osta tänään karkkia, kun eei Matilla/Maijalla ole karkkipäivää'ä. Ottaahan Matti/Maija kotona tätä ooikeeinhyvää jugurttia, jooo'oo'ohan, pusipusi" ..ja muuta vastaavaa että varmaan Hyvä Äitiyis kuuluu kaikille läsnäolijoille. YÄK sanon mä.
Mummut ne on pahimpia. Tai mummot, mammat, mamit ja isot, ne vasta jaksaakin lääpertää. Lapset on ihmisiä ja niille pitää puhua ihmisiksi.
Minä myönnän: joskus, oikein ääresthellyttävän mäyräkoiran pennun nähdessäni sanon hellyttyneellä mutta ehdottomasti ei-lääpertäen, että voi toista. Yhtään en ymmärrä, miksi nimittelen pieniä eläimiä toisiksi. Saattaa sekin jotakuta ärsyttää.
Aikanaa ko muuti poRist Jyväkylää,meinasi tul hulluks siit naukumisest.
Veeää kääeest ja TUTTIki oli aikuste suus tutiii :/
Ensteks likka alko naukuu ja jossai vaihees huomasi naukuvani ihan iteekkiiii :(
Sit opi hienoij hymiöit ja wirniöit :)
Ja just ku pääsi makuu, toiset o niihi kyllastyny =&
Mää ainaki aio niit viä käyttää :D Ne ko on nii kivoj ;D
Päällepuhujat on pahint, mitä tiärä! Ne o sit just ku mää!!
Ei sunkas. Sillo mää vaa vaikene...
Lapsil ja eläimil puhumisest o pakko taas sanoo yhrenki kerra.
- Parivuatias poikani oli isäns kans kaupunkil ja joku mummo oli pysähtyny taivasteleen tummahipiäist last:
-OI kuinka suloinen! Melkein yhtä suloinen kuin koiranpentu.
:O :O
Isält päässy H V oli must aika oikein sanottu,sikses...
Eihän hyymiöissä ja wirniöissä pahaa ole, sinsänsä, kunhan ohjelma ei väännä niitä vilkuttaviksi keltaisiksi palleroiksi. Mutta nämät *hymy* ja *halaa* -jutut, ähh.... Niettä anna tulla vaan =@
Vaan aatteleppa. Jospa se mummo olisi sanonut, että "Kumman näkönen tää lapsparka on." Mitähän se isä siihen olisi vastannut.
Aamutelevisiossa juuri joku muisti sanoa yhden taikasanoistani: pitkässä juoksussa.
"Moinen" saa minut hikoamaan lievästi. Minusta se tulee vastaan oudoissa paikoissa.
meinasin itsekin ärsyttävimmäksi mahdolliseksi kirjata muistiin tuon "pitkässä juoksussa". olin kurssilla, jonka nimi oli Älykäs johtaminen, ja siellähän se luennoitsija hoki kaiken aina tapahtuvan "pitkässä juoksussa" ja asiat olivat "viitekehyksiä", eivät koskaan mitään konkreettista.
tuli mieleen että jos älykkäät johtajat ovat tuollaisia, en halua tavata niitä vähemmän älykäitä ikinä.
(ja ihmisiä muuten ärsyttää, kun puhetta simuloidessani aloitan lauseet pienellä alkukirjaimella.)
Sitä haluaisi olla niin taloudellinen aikuinen, ettei narisisi turhasta eikä antaisi kaikkien maailman pienempien tai isompienkaan epäkohtien ärsyttää, etenkään ellei niille mitään voi.
Mutta jos epäkohdat ovat sellaisia, että ne syövät omaa vaivalla kerättyä ja ylläpidettyä henkistä energiaa, ne ärsyttävät niin, että henkeä salpaa.
Ihan kärjessä sellaisen turhannarisijat, jotka - vaikka eivät narisisi turhastakaan vaan ihan olemassa olevista ongelmista - vain narisevat narisemisen ilosta, eivätkä siksi, että aikoisivat tai edes haluaisivat yrittää muuttaa asioiden naristuttavaa tilaa.
Sellainen, sosiaalisessa kanssakäymisessä, yhteisten projektien äärellä, syö naista enemmän kuin yhtään mikään muu.
Kaikenlaiset muut vastoinkäymiset koetan jaksaa, koska se jotenkin tähän elämään kuuluu.
Ärsyttää sikana tää sana sikana. Eikös se nyt ole jo ihan sou lääst siison? Voisko sikana-sanan käytön lopettaa?
Toinen on sitten tämä tekeminen. Hyvää tekemistä.
Ja aito-sanan sisältö on etenkin Jyrki Kataisen kyseisen sanan ylisuosimisen myötä kyllä menettänyt kaiken aitoudensa.
Kaikkein pahinta on ehkä sitten se aito tekeminen.
"Minä myönnän: joskus, oikein ääresthellyttävän mäyräkoiran pennun nähdessäni sanon hellyttyneellä mutta ehdottomasti ei-lääpertäen, että voi toista."
"Toisetteluun" tulee kyllä syyllistyttyä myös oman koiran kohdalla, johon yleensä viitataan myös ilmaisulla "pieni eläin" (vaikka painoa on parikymmentä kiloa ja korkeuttakin puolisen metriä). Pikku Tipsuille, Fifeille ja muille moppikoirille lässyttäminen on ehkä ärsyttävintä mitä tiedän. Heti vauvoille lepertelyn jälkeen. =) Ja sitäpaitsi: kuka voi olla hellyttymättä mäykynpennun edessä?
Se on mukavaa, että elämä on niin kunnossa, että on aikaa jupista turhista. :-)
Mun elämääni pilaavat pahasti sanat "hulppea", "vokalisti" ja "komistus" (kun kyse on siis komeasta miehestä).
Suomen kieli on muuttunut kolmenkymmenen vuoden aikana aika lailla. Joskus en ymmarra mitaan.
Mai, olet oikeassa, moinen moinen on niin turha sana.
exme, korkoraatioiden kapulakieli on hämmästyttävää: kukaan ei oikein tunnu tajuavan, mitä niillä termeillä tarkoitetaan mutta silti niitä käytetään ihan ... öh... sikana (terveisiä Ievalle).
Veera, meinasin ryhtyä tuolilta puloamaan, kun juuri äsken kysyin eräältä, joka väitöskirjaa tekee aiheesta "Strategioiden jalkauttaminen", että mitä hän niinku ajatelee jalkauttamisen pitävän sisällään, mitä käsitteitä hän käyttäisi kuvaamaan, mitä siinä tapahtuu. ja samma po inglish. Niin hän ei tiennyt. Kun se on sitä jalkauttamista, että käännä siitä.
Kaede, ei kukaan voi. Etenkin jos mäykylle on puettu pienen pieni punainen villapaita, jossa on pystykaulus, *voi toista*.
Kriisi, eikö olekin ;)
hpy, ällös huoli, en minäkään ymmärrä.
Viimeisin, mitä en ymmärrä, on tämä, että miksi nykkyään digaillaan. Olen vanha kalkkis mutta minä olen ymmärtänyt, että diggaillaan. Jiku tsadilainen voisi valaista meitä, että mikä se oikea sijamuoto sen perään pitäisi sijoitta? Diggaanko minä jotain vai jostain?
Niin.
Pata kattilaa soimaa. Juuri näiltä sivuilta yli pari vuotta sitten opin uuden sanan Ihqu. En vieläkään tiedä mitä se tarkoittaa ja pärjännenkö ilman sen sanan käyttöä elämäni loppuun asti?
Onneksi "totta Mooses" on jo surkastunut käytöstä. Simpauttaja kun tuli TV:stä lapsuudessani, kaikki alkoivat sanoa "hojo hojo" tervehtiessään. Sekin sanonta on kuollut.
Kääriäinen opetti eduskunnassa termin "rötvääntyy", sekin on kuollut. Holjaa olen itse koettanut viljellä ja meakin on sitä pari kertaa käyttänyt, se on elossa ja voi aina vain paremmin. Termi "viljalti" on vielä itämisvaiheessa. Sitä käyttää vain minä mutta ehkä joskus vielä joku muukin innostuu tuohon argraarihenkiseen laatusanaan.
Laatusana, teonsana, nimisana, sisäolento ja ulkotulento.
Mutta mikä on predikaatti?
Mammavainaa puhui pirstaamisesta, aimontelusta, äkseeramisestä ja reemuilusta ne on nostalgisen kauniita termejä, kääritty kuin rohdinpellavaiseen kaapuun jo suusta ulos pullahtaessaan.
Minä otan heti völjyyn mammavainaan sanat. Äkseeraamisen tiedän mutta muut ovat ihan outoja. En osaa edes kuvitella. Mutta aimontelu kuulostaa niin hyvältä, että aion keksiä sille sopivan sauman.
Google paljasti sanojen käyttäjät.
Pirstaaminen- tarkoititko virtsaaminen?
Aimonnus- tarkoititko aimo annos?
Reemuilu ei ehdottanut mitään muuta
Holja pitää vielä katsoa
Aimonnus on eri asia kuin aimoilu. Aimoilu kuulostaa holjemmalta.
Virkasisko, se strategian jalkauttaminenhan täytyy toki ensin palastella, jotta selviää, mitä se pitää sisällään. Kukaan ei tosin vielä ole kertonut minulle sitäkään, mitä kovin suosittu strateginen palastelu pitää sisällään...
Palastelin sen niin moneen palikkaan, että sotkkeenuin sukissani. Nyt yritän implementoida paketin. Jos tämä tyyppi jonain päivänä tästä vaittelee, niin vaadin pullakahvit.