Promiselandia
Jonkun verran ärsyttänyt on aina ihmiset, jotka lupaavat hoitaa jonkun asian eivätkä värähdäkään hoitamisen suuntaan. Ne jopa tietävät luvatessaan, etteivät aiokaan tehdä mitään. Asiat sitten makaavat pari kuukautta kerrallaan yhdellä pöydällä, kunnes siirtyvät seuraavalle, joka taas lupaa hoitaa. Aikahan ne sitten lopulta useimmat hoitaa, joten tavallaanhan ne ovat hoidossa. Ehkä ne tietävät paremmin. Ehkä me muut turhaan hosumme ja pidämme lupauksiamme.
En ole koskaan ymmärtänyt ihmisiä, jotka lupaavat sellaista, mitä eivät voi mitenkään taata tapahtuvan. Amerikkalaisissa elokuvissa sanotaan joka käänteessä, että I promise. Jos vaikka toinen on juuri jäänyt auton alle, katkaissut niskansa ja on lisäksi kuolemaisillaan syöpään, niin kaveri lohduttaa, että kyllä sinä siitä paranet, I promise. Ne tuntuvat elokuvissa myös uskovan, että jos kerran kaveri lupaa, niin hätäkös tässä. Ja kuolevat sitten onnellisina, kun uskovat, etteivät kuole. Nosiis, tavallaanhan se on hyvä. Ja Amerikkalandiassa kaikki on tietty mahdollisempaa, kun se on yhtä kauniiden ihmisten hurmaavaa unta ja hopeareunuksista kumpupilveä vaan. Se elämä siellä.
Näin kerran Erityisen kanssa samaa unta. Olimme molemmat eläneet unessa samaa seikkailua niin, että toisen uni päättyi siihen, mistä toisen oli alkanut. Pidin sitä hyvänä merkkinä. Enkä turhaan. Erityinen on hieno ihminen. Olenko mahtanut viime aikoina mainita, miten eheyttävä voima on saada olla ihmisen kanssa, joka on oman oloinen. Sellainen, jonka kanssa on ihan kotona. Jonka rintaa vasten voi painautua murheessaan ja sanoa, että lohduta minua. Lohduta ja sano, ettei taivas putoa niskaan.
Ja toinen rapsuttamaan pääta ja sanomaan, että taivas on pehmeä, ei se varmaan satu pahasti, kun se putoaa.
Jälkipuheet
Juuri tuollaisesta realismista pidän: taivas ehkä putoaa, mutta se ei ole maailmanloppu. Tuo I promise, I promise lohdutus ei auta heikkona hetkenä yhtään, kun silloinkin, tilastaan huolimatta, tajuaa, että ei se toinen mitään ihmeitä kuitenkaan voi tehdä. Mutta että taivas on pehmeä, sen uskon, siihen luotan.
Realismi pitkän päälle on lohduttavaa: koskan ei pety, kun odottaa pahinta. Pienempi paha tuntuukin jo voitolta ja tuolilta putoaminen ei satu, kun odotti putoavansa katolta.
Kiits sinulle tuntematon lukija, että luet. Tuollainen on juuri niitä asioita, jotka ihan varmasti lohdutavat joskus hämmentävän paljon, kun pala iatvasta putoaa.
Juuri eilen minä ihmettelin samaa lupaamisbuumia tv-ohjelmissa. Vaikka tilanne olisi kuinka paha, toinen käheästi kuiskaa: I promise. Miten voi luvata, jos tietää, ettei ole mahdollista pitää lupausta. Se on kai samaa sukua ilmaukselle I love you, jota toistellaan vähän joka kohdassa.
Ja samaa sarjaa kuin se niiden kauniiden amerikkalaisten ja yhden kiintiömustan ja kiintiövanhusparin Amazing Racessa koko ajan hokema beibi, beibi.
Miten kukaan voi luottaa kansaan, joka rakastaa kaikkia ja lupaa kaiken ja joiden mielestä kaikki on vauvoja. Ei kukaan.
Jos sitä vain lupailisi, mutta ei jättäisi toimimatta, niin ei sitten varmasti saisi tuollaisia kauniita sanoja kuin mitä sinä Erityisestä kirjoitat. Oman oloisuus, niinpä, se vain on ilman lupauksiakin.
Näinhän se juuri menee. Turha puhua, että naiset ihastuisivat turhaan puheeseen. Kyllä oikea ihminen oikeine puheineen on se paras ihminen. Mutta oman oloisuus, jonkun kanssa kotona olemisen olo, oli sitten missä tahansa, se on se tärkein.
Haluaisin vain kertoa etta taalla rapakon takana monesti sanotaan "I Love You" ja ihmiset todella meinaa mita he sanovat. Taalla on paljon perheita jotka menettavat omaisiaan mutta he todella tietavat etta heidan vainajat rakastivat heita vain niilla 3 sanalla "I Love You"! Heilla on rohkeus sanoa mita ajattelvat ja selvittavat heidan tunteet toisilleen. Yleinsa ihmiset eivat sano taalla 'I promise" jos he eivat voi toteuttaa mita sanovat, vain minun omasta kokemuksesta. En luottaisi niin paljon TV ohjelmiin, se ei ole realista elamaa!
Eihän siitä nyt olekaan kysymys, että täällä luotettaisiin TV-ohjelmiin ja elokuviin. Juurikin ja nimenomaan päinvastoin. Täällä hämmästellään, että miksi niisäs hoetaan noita fraaseja jatkuvasti ja koko ajan. Miksi elokuvissa luvataan "I promise", jos se ei ole jotain vaikutusta ottanut tosi8elämästä Kyllähän ne heijastelevat yhteiskuntaa. Mutta siis, ei tällä tosiaankaan kukaan ole koskaan uskonuy TV-ohjelmiin. Hyvänen aika..
Melko ohkaiselta vaikuttaa kyllä amerikkkalaisissa tosi-TV-ohjelmissakin se I love you -hokeminen, ja ne nyt kai ovat olevinaan totta. Eri asia sitten, kuinka käsikirjoitettuja ne ovat. Mutta jotainhan tuollaisen kuvan välittyminen kertoo mentaliteetista.
Tai ehkä suomalainen sana rakkaus on merkityksellisempi kuin amerikkalainen love, joka vastaa ehkä meidän pitämistämme. Tosin sitäkään ei tarvitse hokea, se näytetään. Jos ei osaa näyttää tunteitaan, niitä hoetaan.