Minäpä olen
Kai se on ollut tämä raskas syksy. Tämä luopumiseen opettelu ja sen jälkeen kaksinkertainen luopuminen. Tämä tunnevuoristorata, joka puikki pimeistä ja synkistä laaksoista tuulisen jyrkkää rinnettä ylös syöksyäkseen taas soliin, joista välillä tuntui liian raskaalta pyrkiä takaisin ylös. Minä en ole niitä, jotka osaavat kirjoittaa synkimmät tuntonsa julki. Vielä vähemmin niistä osaan puhua. Minä vain elän niitä sisälläni enkä halua niillä ketään raskauttaa. Jokaisella kun on ihan omastakin takaa omia vuoristojaan ylitettävänä. Kai se oli tämä synkkä musta syksykin osallisena, että tämä kirjoittaminenkaan ei enää ollut kaikin ajoin niin helppoa, antavaa, iloista, kepeää, oivaltavaa kuin olisin halunnut. Synkimpinä hetkinä mielessäni jo kirjoitin viimeistä merkintää. Monta kertaa.
Sitten minä sain ystävältä, työtoverilta, paketin viimeisenä työpäivänä. Sanoja siinä ei vaihdettu, kyyneleet silmissä molemmilla. Hän antoi minulle kauniisti paketoidun vanhan pienen kirjan, Minäpä kirjoitan. Se oli joulukuun 22. päivä. Juuri, kun olin painanut vanhan työpaikan oven viimeistä kertaa kiinni. Juuri, kun olin ajatellut, että ensi vuonna ei enää mikään ole kuin ennen. Juuri, kun olin varma, että en jaksa enää edes kirjoittaa. Juuri silloin hän antoi minulle kirjan, jonka sivulla 30 on täydennystehtävä, jossa opetellaan kirjoittamaan päivämäärää. Siihen viivalle oli huolellisesti kaunokirjaimin kirjoitettu: Tänään on joulukuun 22. päivä. Vuonna 1957. Merkki tai ei, mutta otin sen viittana tulevaisuuteen. Elämä jatkuu. Aina on jatkunut. Minäpä siis kirjoitan ensikin vuonna. Ehkä en joka aamu, sillä uuden työhuoneeni näyttö tuijottaa suoraan kymmenen uuden työtoverin silmiin. Ehkä en aina iltaisin jaksa. Mutta minäpä kirjoitan. Jos en muuten, niin vaikka rohkaisuksi, että elämä jatkuu. Vaikka se välillä tekeekin kuolemaa.
Joulumieli tuli aattona. Se heilautti kultaisia enkelikiharoitaan ja hymyili lämpöä ja onnea. Enemmän kuin olen osannut kuvitella ansaitsevani. Huomasin, että minäpä olen onnellinen.
Jälkipuheet
Hyvää tulevaa vuotta sinulle! Ja paljon kiitoksia siitä, että olet kirjoittanut ja kuvannut niin monia asioita elämässä ja maailmassa. Toivon todella, että jaksat ja haluat jatkaa sitä.
Sinun tekstisi ovat herättäneet minussa iloa, myötätuntoa, riehakkuutta ja raivoisia samanmielisyyden ilmauksia. Ihanaa, että maailmassa on ihminen, nainen, keski-ikäinen -siis ihan kuin minä- jolla on koskettavia ajatuksia ja halu jakaa ne muiden kanssa.
Jatkuuhan se elämä. Se saa vain uusia muotoja. Kauniita, pelottavia, epävarmoja, mahtavia muotoja.
Hyvä että pysyt kuvioissa, ikävähän sinua tulisi.
Suur kiitos ystävällesi!
Olis kamalaa,jos et kirjoittaisi.
Odotan oikein hartaasti avatessani konetta,että täällä olisi jotain...
Elämä on lähtemistä. On lähdettävä voidakseen tulla...
Täältä älä sinä lähde!
Adalmina, ihanaa on, että on saanut tuottaa nimenomaan raivoisia samanmielisyyden tunteita jossakin. Tuntee olonsa näin jotenkin tärkeämmäksi. Niin kuin onkin. Aina on, jos ajatus kilahtaa myötäävästi johonkin toiseen. Kiitos siis sinulle, että käyt.
Ugus, niin. Ikävähän minunkin tulisi. Ei se olisi enää samaa olla hiljaa sivusta seuraamassa. Jtkuuhan se, elämä. Sinähän olet siitä elävänä esimerkkinä.
Ja Siru, sinäkin uskollinen vieraani. Kyllä kai nämä lähtöfiilarit on osin sitäkin, että tahtoo tuo oma kynnys olla jo niin korkea, ettei sille enää osaa nousta.
Ehkäpä vaan lasken kynnystä. Pakkoko sitä on aina yrittää olla itseään nokkelampi, jos ei kertakaikkiaan pysty. Nih!
Hyvä, että kirjoitat ensi vuonnakin. Rohkaisua ja muistutuksia elämän jatkumisesta tarvitaankin aina välillä.
Vaikka se luovuttamisenfiilis ja pettymys elämään sekä omaan jaksamiseen välillä yrittää taivuttaa matalaksi,muista se ylä- ja ala..
Joskus kirjoittaminen on mulle elinehto. Oksentelen paperille (niitä ei kukaan näe)pahaaoloa. Olen kuites huomannut,etten sitten oikein pahassa olossa pystykkään kirjoittamaan,vaikka kuinka tiedän,että helpottaisi oloa.
Ihminen on niin kumma..
Mutta aina se kynä jossain vaiheessa on kourasta löytynyt .
Elämäntilanteet näkyy tekstissä. Kuuluukin näkyä. Välillä kynnystä voi laskea.
Moon tänne melankolian saattelemana tieni löytänyt ja täältä aina tyytyväisempänä poistunut. Tarkoitan,että olen saanut ravintoa nälkäiselle väsyneelle sielulleni.
Maijamuru, olet tainnut olla uskollinen lukijani jo kauan. Kiitos siitä. Suuri osa tulijoista käy kerran kaksi ja sitten menee. uskolliset ovat niitä, joita ajatellen kirjoitan, kun kirjoitan.
Eikö vaan olekin Siru outoa, että niitä suurimpia painoja sydämeltään ei oikein osaa kirjoittaa ulos. Liekö se itsesuojelua? Että itsestään ei niitä kipeimpiä ruhjeita paljasta.
Arvelinkin, että itsekin kirjoitat, sinulla on sanomisen lahja. Se tulee niin helposti ja luontevasti. Siihen pääsee, kun kirjoittaa. Ehkä me sitten jatketaan. Vai mitä?
hei m.!
olen ollut kaiketi järkyttynyt lukiessani tapahtumista näin pitkästä aikaa kun sivustollesi uudestaan tauon jälkeen löysin.. oli se sitten kai oikean kohtalon johdatusta ettei aikanaan siitä oppisopimussysteemistä mitään tullut.. mikähän minunkin tilanteeni olisikaan tällä hetkellä. huh.
mutta asioilla on taipumus järjestyä ja mennä omiin uomiinsa. miksi se tekisi sinun kohdalla minkäänlaista poikkeusta.
olisi mukavaa vaihtaa kunnolla kuulumisia mutta en tiedä kuinka aktiivisesti avaat s.postiasi mikä tästä plogista on linkitetty.
itse palasin takaisin tampereelle isosta kaupungista ja syistä voisi kait kirjoittaa pienen romaanin.
kai se sitten niin on että minun paikkani ja kotini on täällä.
kaikkea hyvää sinulle nyt kuitenkin ja parempaa uutta vuotta! S***oon törmäsin kerran kaupoilla ja vaihdettiin kuulumisia nopeasti. Todella nopeasti.
*hali*
J.W. (aavikonmauri)
Täällähän oli iloisia uutisia, jutut jatkuu ensi vuonnakin. Kiva :-) Olisi kyllä aika kolkkoa tulla joka päivä tyhjään taloon, jonkun ajan päästä sitä olisikin lopettanut ravaamisen ja siirtynyt muiden talojen oville.
Kiitokset viimeisiään vetelevästä vuodesta ja antoisia hetkiä ensi vuodelle!
Täällähän oli iloisia uutisia, jutut jatkuu ensi vuonnakin. Kiva :-) Olisi kyllä aika kolkkoa tulla joka päivä tyhjään taloon, jonkun ajan päästä sitä olisikin lopettanut ravaamisen ja siirtynyt muiden talojen oville.
Kiitokset viimeisiään vetelevästä vuodesta ja antoisia hetkiä ensi vuodelle!
Nyt kyllä punastuin,nolostuin ja vaikka mitä...
Ka ku tuli olo,et oon antanu ittestäni ihan väärän kuvan. Kirjoitan vaan joskus päiväkirjaani niin kaameaa tekstiä,ettei itekään pysty perästä lukeen ;)
Sanoit niin nätisti,et otan sen silti taskuuni. Kiitos.
Jatkamme!
Kun joku jaksaa, moni muukin jaksaa.
Kun joku löytää positiivisuuden, optimistisen otteen- usea sen avulla.
Kun uskoo, auttaa muitakin uskomaan.
Kun ei anna vastoinkäymiselle myöden, moni muukin päättää pysyä pinnalla.
Kun on hetken heikko, muut kannattelevat.
Kaipaisin, jos katoaisit. Olen iloinen, ettet tee sitä.Tämä on se turvapaikka Blogistaniassa, jonne aina palaan.
J.W., olen ajatellut sinua *useasti* tämän kuluneenkin vuoden aikana. Ja nimenomaan sitä, että suuremmat tietäjät johdattivat asiat niin, että sinua ei ainakaan tuonne meidän loukkoon jätetty oppisopimukseen yksin hämmästelemään. Mutta että takaisin Mansessa! Siitä soisin kuulevani enemmän. Gmailin menopaussi-osoite toimii ja luen sen päivittäin, jos vain netin ääreen pääsen.
Siru hei; jokainen kirjoitettu kirjain on eteenpäin elämässä, vaikeuksiaa, onnessa, rakkaudessa. Ei oikeastaan ole väliä, miten päin niitä kirjaimia alkaa kirjoitella, ne paranevat ajan mittaan ja niistä tulee ihan oikeita sanoja, jotka tarkoittavat aina jollekin jotakin.
Vintti, sinä ansaitsisit Blogistanin *Ison Sydämen*, palkinnon, joka myönnetään kaikkein empaattisimmalle ja kannustavimmalle kanssaplogaajalle. Olen kyllä huomannut. Mistä sinä tuon kaiken empatian oikein ammennat? Kiitos itseni ja kaikkien puolesta.