Työsuhdannekiehnäämistä
Jos jotain joulun alustan tekokiehnäämistä inhoan, niin ne ovat nämä kustannuspaikalle tulevat joulutervehdykset. Niihin on johtaja ja/tai yhteistyökumppanit sutaisseet nimensä yhtään tietämättä, kenelle toivotus menee. Nippu vaan pöydältä toiselle kiertämään ja joku postituksen tyttö sitten laittamaan kortit kuoriin, joihin tulostetaan asiakasrekisteristä osoitetarrat. Kukaan ei puolta ajatusta uhraa. Varmaan on oikeinkin hyvä ja parempi tarkoitus niillä työyhteenliittymillä, jotka ovat ihan itse väsänneet hyvänjouluntoivotuskortit. Vastaanottopäässsä korkeintaan naurahdellaan, että eikö tuotakaan aikaa järjellisemmin voinut käyttää. Jotkut firmat ovat teettäneet kymmenen vuotta sitten miljoonatuhatta logokorttia, joita sitten lähettävät uskollisesti joulusta toiseen. Ja minkä ihmeen takia niissä pitää aina olla ne samat toivotukset: Hyvää Joulua ja Onnellista Uuutta Vuotta ja kiitokset kuluneen vuoden yhteistyöstä. Mai äsh! Ihan vaan tiedoksi, että en ole ainoa, joka heittää ne kaikki roskiin samoin tein.
No niin, nyt se sitten alkoi: ensimmäinen joulukukka on kauniiden puheiden, asianmukaisin täytekakutuksin ja väkinäisin hymyin ja halauksin haltuutettu. Minkä jumalan tähden noissa tilaisuuksissa aina pitää halata: selkä jäykkänä, takapuoli mahdollisimman kaukana vastahalaajasta ja pää nekottaen, ettei vaan poski osu vieraaseen ihmiseen. Ja sitten taputetaan selkiä. Arvatkaa, miltä tuntuu, kun ihmisen vertikaalinen ulottuvuus on 157 senttiä ja halaaja on sellainen reiluhkon kokoinen mies? No siinä kaduttaa, ettei tullut laitetua huulipunaa, jonka olisi voinut hieraista pomon paitaan. On meinaan noloa tunkea naamansa vieraan ihmisen mahaan.
Kukka oli kuitenkin kaunis mutta järkyttävä asetelma siitä oli sommiteltu: outo ihmepunainen ruusattu muka-kori ja punainen rusetti ja tikun nokassa turpeeseen tökätty, uskokaa tai älkää, punainen sydän. Heti kotiin päästyäni vapautin amarylliksen muka-korista ja istutin saviruukkuun. Enkä laittanut sydäntä.
Jälkipuheet
Niin.
Hauskasti muotoiltu kirjoitus!
Minulle ei ole tullut vielä kuin yksi puolikkaan uunipellillisen kokoinen sydämenmuotoinen piparkakkumuotti. Jos sattuu lähettäjäfirman henkilökuntaa lukemaan tätä, niin anteeksi vain se ei ole kunniapaikalla konttuurissani, eikä käytössäkään. Myös aikaisempina vuosina kesälomaseisokkikirjeilmoitusten mukana lähettämänne ongenkohot ovat vielä korkkaamattomina pöytälaatikossani.
Edellisessä firmassa joulun jälkeen tammikuussa kuriiri toi maailmaa nähneen kuivakakun. Se oli oman firman Saudi-Arabiaan lähettämä joulutervehdys, jota eivät olleet vastaanottaneet uskonnollisista systä. Harvemmin on taukotilan pöydällä ollut niin viljalti maailmaa kiertänyt eines.
Mä teen töitä etänä. Viime jouluna sain oman firman virallisen joulukortin omilta lähimmiltä työkavereilta. Se ei kyllä tuntunut kovin kivalta, lähinnä vaan lisäsi ulkopuolisuuden tunnetta. Epävirallinen sähköpostikin olisi ollut kivempi.
Voi Murphy sun kanssas! Se piparkakkumuottihan on tarkoitettu kiertoon: lähetä se sille noloimmalle yhteistylkumppanille ja toidota oikein sydämellistä kiitosta kaikesta vaan sinullekin. Kohot voiot laittaa sille naiselle, joka pitää ärsyttäviä isoja korjakoruja, jotka ovat venyttäneet pitkät reiät korviin. Ihan vaan pikku vihjeeksi. Sanot niitä vaikka vieheiksi, jos se ymmärtäisi.
Etätyön tekijälle lähettetty firman virallinen joulukortti on kettuilua. Melkein samaa luokkaa kuin ilmaiskorttien lähettäminen sukulaisille. Niissä ei ole henkeä, ei ajatusta, ei lämpöä, ei mitään. Se ovat melkein yhtä kuvottavaa kuin lipeäkalan syöminen.
Työntekijäyhteisö kiukuttelee, jos ei tuu minkäännäköistä joululahjaa tms. muistamista virmalta, ja kiukuttelee kahta kauheammin, jos muistetaan. Lahjat on rumia, puolirumia, tilaisuudet syvältä jne. Jos / kun näistä asioista päättäisin/päätän, koko joulu sivuutetaan, ainoastaan johonkin asiamailiin alle toitotukset ja that's it. Säästyy rahaa palkankorotuksiin (buaahhhah) ja ei tule kuin minimimäärä sanomista.
Jos minä päättäisin, niin koko joulu voitaisiin sivuuttaa. Turha ja kallis juhla, jolloin pitää syödä samoja ruokia joka paikassa.
Lapset kiukuttelee, jos ei saa uutta kännyä ja tietokonetta ja vamhemmille tulee riita ja isovanhemmista ja apeista ja anopeista aina joku suuttuu, kun ei ole juuri siellä vaan toisaalla ja kaikki suuttuu, jos on vaan omassa kotona.
Kinkun voisin paistaa muutenkin.
Niin.
Verottaja on pitänyt huolta siitä ettei työnantaja voikaan mitään tähdellistä esinettä työntekijöilleen lahjaksi antaa ilman ikäviä veroseuraamuksia saajalleen. Kalliin Oiva Toikan linnun voi toki antaa jos siihen pysyvästi isolla kaiverruttaa firman nimen ja logon. Sama tietysti pätee Albert Edefeltin arvotauluihin.
Useimmissa paikoissa ei annetakaan mitään muuta kuin toivotus. Amerikoissa taas odotellaan suu muikeena sitä joulubonusta, josta sitten maksellaan pienet verot sun muut.
Pikkujoulujen merkityksestä työyhteisölle taas saa parhaimman kuvan kun katsoo "kaverille ei jätetä" -sarjasta pikkujoulujakson kymmenenteen kertaan. Senjälkeen voi vielä katsoa "illallinen yhdelle" ja miettiä sille jatkoatapahtumia.
Meillä, ainakin lipasseet-pikkubosset, johtoporsaat ja kihot katosivat kustannuspaikoilta puolenpäivän aikoihin porukalla tossa taannoin. Firman autot rahtasivat heikäläisiä ja isompikenkäiset eivät mahtuneet kuin omaan vuokrakumijalkaan. Yhteistyökumppani tarjosi ja taisi viimevuonna olla toisinpäin. Eikö samalla periaatteella voisi lähettää lahjoja suorittavalle taholle ja virma pistää kulut verotuksessa hankintamenoihin...vain virkakissa toivotuksilla ahertaa. :/