Kotikotiin palatessa maailma aina kuristuu. Siellä elämä tuntuu olevan pienempää ja pysähtynyttä. Kaikki on joko pakollista, kiellettyä, vain-sallittua tai ehdottomasti-täytyy. Yöni vietin vanhassa teiniahdisteisessa tyttösängyssä, joka tuntui kutistavan maailman pieneen tiukkaan pakettiin. Uni ei tullut. Oudot äänet, viulunkieleksi virittynyt mieli ja levotottomana hiippaileva kissa pidättelivät vireänä. Seinäkellon henki käänsi tikityksen volyymia koko ajan suuremmalle ja tuntui, että hypnoottinen ääni täytti maailman. Tik tak tik tak tik tak ... Infernaalisen pajasepän yötyön katkaisi kellon tasa- ja puolituntilyönnit. Laskin lyöntejä kolmeen. Ja vaivuin levottomaan uneen.

Tunsin hennon kosketukseen poskella. Toinen höyhenenkevyt ja nopea hipaisu hiuksiin. Unessa sängyn reunalla istunut enkeli kosketti poskeani vielä kerran, nopeasti, määrätietoisesti. Avasin silmäni ja minuun katsoi vihreä silmäpari, tupsukorvat epäluuloisesti taakse käännettyinä, pienet valkoiset tassut sängyn laidalla kuin minikokoiset lumipallot.

"No mitä Jussu", kysyin kissalta.
"Mau", se sanoi ja jatkoi tuijotustaan.
"Niinpä tietenkin, olipa tyhmä kysymys, anteeksi."

Se oli enkeliä ja tarkoittaa, että kaikki on hyvin. Elämä jatkuu.

Myöhemmin kissa sai lihapullia ja käpertyi isän tuoliin. Minä läksin kotiin rauha mielessäni.