Elämä jatkuu
Ajoin tänään 400 kilometriä katsomaan isää. Radiossa soi Final Countdown ja ajattelin, että se on merkki. Itkin.
Ei kuitenkaan mutta lähellä, pelottavan lähellä.
Kotiin päin ajaessa soi Unbreak My Heart ja ajattelin, että minä se tässä itken itseäni ja sitä, että minulta viedään se harha, että maailma jotenkin minun kohdallani seisahtuisi. Ei se vaikka niin luulin. Häpesin lopulta itseäni. Sitäkö minä itkin, että minun elämäni muuttuu. Että minä en olekaan se ihme, jonka kohdalla maailma pysähtyy.
Ja lakkasin suremasta itseäni ja aloin itkeä isää, jonka selkeässä päässä täytyy olla nyt hirveä ikävä elämää.
Isä piti niin lujasti kädestä kiinni ja katsoi silmiin. Toisella kädellä löi sydämeensä ja minä ymmärsin, mitä hän halusi sanoa.
Elämä jatkuu.
Jälkipuheet
Viimeisten riviesti kohdalla karkasi liikutuksen kyynel poskelle täälläkin. Miten kaunis ele isältäsi, ja mittaamattoman arvokas. Oma isäni lähti aikanaan niin odottamatta, että Kaikki Tärkeät jäi puhumatta. Voimaa ja valoa sinulle, Mea!
Itseäänhän sitä itkee, sitä että jää ilman sitä, johon on voinut luottaa, joka on aina ollut läsnä. Ei sitä tarvitse hävetä kuitenkaan. Jokainen kyynel kertoo kuitenkin rakkaudesta.
Ja, elämä jatkuu. Erilaisena ehkä, mutta se jatkuu kuitenkin.
Viisas isä sinulla, lahjoitti sinulle toivon.
Hyvä, että ehdit isäsi luo ajoissa. Ja voihan hän vielä toipuakin.
Oman isäni loppuvaiheissa luin Eeva Kilven isä-runoja. Niistä oli lohtua.
Surullisia aikoja. Jokainen palaa kuitenkin lähtöruutuun ennemmin tai myöhemmin, mutta isäsi polulta on erkaantunut sivuhaara mea! Hänen on kuljettava oma kehä, joka muoto sivuaa aika ajoin alkupeäistä.
Sateen jälkeen paistaa aurinko.
Hengessä mukana
Sitähän se ihminen kai eniten pekää, että jotain jää sanomatta. Siksi pitäisi aina sanoa kaikki silloin, kun siihen on tilaisuus. Sitä olen yrittänyt noudattaa, eikä ole edes vaikeata. Siksi sanonkin näin paljon. Myös tuolla siviilissä. Olen oikea kiusanhenki jatkuvasti sanomassa ja taputtelemassa, että tykkään. Eihän sitä koskaaan tiedä, milloin hirvi hyppää tielle ja lopetta sanomiset.
Minulla on viisasa isä. Tekihän hän minutkin :)
Minun täyyykin hankkia käsiini mainitsemiasi Kilven isä-runoja.
iVE, olet ihan ihana.
Näin paljon hengessä mukana, onkohan siellä teho-osastolla kellään muulla tällaista tsemppisakkia. Kyllä me pärjätään.
Minä pelkään sitä elämän eli minun maailmani aikajatkumon rajallisuutta. En aktiivisesti, mutta jatkuvasti, vaikka toistaiseksi olen selvinnyt parilla pelästyksellä. Oman kuolevaisuutensakin hyväksyy jotenkin helpommin.
Voimaa vain. Sinulle ja perheellesi.
Eihän tässä voinut kun pistää iskälleen tekstiviestin ja kertoa miten hän on maailman paras iskä. Ehkä isin aamu alkaa hymyllä kun tuon lukee. :)
Sitä oman elämän aikajatkumon rajallisuuden pelkäämistä kutsutaan ikäkriisiksi. Se aktivoituu aina tasakymnnenvuotispäivinä, koska silloin sitä oikeasti joka kerta havahtuu huomaamaan, että rajallistahan tämä hupi on. Sitten sen rajallisuuden taas aktiivisesti haluaa unohtaa, ja sitten ihminen ajattelee, että kriisi meni jo, huh. Kunnes taas.
Hyvä Elina, juuri noin :)
Muistan tuon tunteen, aivan kuin itse eläisi kuplassa ja muut jatkaisivat omaa "normaalia elämäänsä". Isäni lähti yllättäen, onnettomuudessa. Asian tajuaminen vei pitkään. Hyvä jos vieläkään käsitän.
Tavallaan on onni, että teillä on vielä mahdollisuus hyvästellä ja käsitellä asiaa puolin ja toisin, luopua. Isäsi elämä jatkuu vielä sinussa... Jatkuu se, vaikka hetkeksi kaikki pysähtyy. Jaksamista teille kaikille.
Niin, ehkä sekin on ikäkriiisi, kun pelkää sitä, kuinka itseään ympäröivä maailma muuttuu. Ihmisten, jotka ovat aina olleet, lakkaavan olemasta. En vain koskaan ole ajatellut asiaa ikäkysymyksenä vaan jonkinlaisena omanapaisena muutosvastarintana ajan vääjäämättömyyttä vastaan.
Ei, että asian hyväksyminen siten yhtään sen helpompaa olisi.
Peppi, oman vanhemman yhtäkkinen poismeno on varmasti vaikeampaa. Sairaus antaa aikaa hyväksyä ja valmistella itseä lopulliseen eroon.
Totta Veera, voi se noinkin olla. Eilen juuri ajaessani tuttujen, useita kertoja koluttujen maisemien halki, koin tuskallisena, että tuokin huoltoasema on nykyisin halpaliike ja tuo talo on ränsistynyt. Kaikki muistutuksia ajan kulun vääjäämättömyydestä.
Omat vanhemmat ovat elossa ja voimissaan ollessaan kuin puskureina aikaa vastaan. Olen jo kauan huomannut, että he eivät edes vanhene silmissäni. Näen mutta en silti näe muutoksia.
Luopumisen tuska on tuskista suurin.
Ihmisestä luopuminen tarkoittaa hyvin monesta asiasta luopumista.
Toivottavasti teillä on vielä tilaisuus muistella joitakin erityisen tärkeitä hetkiä yhteisestä elämästänne yhdessä.
Ne antavat voimia tulevaisuuteen.
Älä häpeä tunteitasi. Kaikki mitä tunnet on oikein. Ja ne auttavat sinua ymmärtämään elämää.
Minä juttelin pitkään mielessäni poisnukkuneen isäpuoleni kanssa hänen kuolemansa jälkeen. Ja mulla oli vahva tunne,että hän kuunteli. Itselleenkin pitää olla armollinen.
Ajatukseni ovat tukenasi.