Kyllä eiku ei tai siis ...
Tiedättehän sen klassisen kompakysymyksen: "Joko olet lakannut lyömästä puolisoasi?"
--
Hämeenkadulla lähestyy rahalippaan kanssa hyväntekeväisyyskerääjä. Olo on ahdistettu: on kiire bussiin, samaan tarkoitukseen on jo antanut roposensa muutamalle kerääjälle ja mieli tekisi vain sivuuttaa ojennettu lipas huomiotta. Mutta eihän niin voi tehdä.Toiselle puolen katua ei kehtaa enää mennä. Kerääjä lähestyy, katsoo silmiin, ojentaa lipasta kohti ja sanoo: "Kiinnostaako sinua ihmisoikeudet?"
--
Mies katsoo naista silmiin, hymyilee, naurahtelee vähän niin kuin naurahdellaan toiselle, kun sillä on paita väärin päin päällä tai tukka hassusti pystyssä. Sillä tavalla hellästi, kun toinen on vähän naurettavan näköinen. Hyväntahtoista naurahtelua. Nainen sipaisee epävarmana tukkaansa, onko se jotenkin hassusti. Pyyhkäisee poskeaan, onko perunamuusia suupielessa. Mikä on? Kokeilee paidan kaulusta, onko se nurin päin? "No? Mikä nyt? "Mitä sä naurat", kysyy nainen ja mies vaan hymyilee entistä leveämmin. "Mitä?" Ja mies vaan hymyilee. Nainen hämmentyy: "Kerro! En minä nyt voi noin hauskan näköinen olla."
--
On kysymyksiä, joihin ei yksinkertaisesti voi vastata kyllä tai ei. Joskus on ihan vaan viisainta vaieta.
Jälkipuheet
"Kiinnostavatko ihmisoikeudet?" Voi luoja. Tottahan toki. Ellet satu olemaan kirjavaliivinen feissari, jonka järjestöltä peruutan säännöllisen kuukausittaisen avustukseni joka kerta, kun kadulla kansion kanssa seisoskelevan sosiaalinen silmä ei riitä lukemaa virkanaisen otsaryppyjä ja kumarampaan etukoneen taittuvaa ryhtiä hänen kiristäessään vauhtia.
Kyllä minua ihmisoikeudet kiinnostavat. Ja niitten kunnioittaminen. Mutta mieluummin muualla kuin loskasäällä kissanhiekkasäkkiä kaupasta kotiin raahatessa tai aamulla asematunnelissa, kun olen jo myöhässä töistä.
Rahalippailla ahdistelu niin ahdistaa. Kätevää olisi saada joku rintamerkki, kun on jo avustanut oman osansa. Syyllistämällä nyt ei ainakaan onnistu rahaa saamaan. Ei ainakaan minulta.
Kimppuuni kävi muinaisina aikoina työpaikalla sotainvalidi. En ollut halukas antamaan rahaa, koska siitä oli toden teolla puute (olin asuntosäästäjä). Mies haukkui minut perusteellisesti ryttyyn siitä, että kyllä sitä nautitaan taistelemalla saavutetun vapauden siunauksista, mutta mitään ei välitetä antaa. Tulos: moniin keräyksiin olen rahaani pistänyt (jopa kuulunut prosenttiliikkeeseen), mutta yhtä pennosta eivät sotainvalidit ole saaneet.
Itse taas annan aina rahaa sotainvalidien keräykseen. Soltuthan käyvät meidän ovikellojamme rinkuttamassa ainakin syksyisin. Pappani on yli 80-vuotias, sotainvalidi, joka mm. ajaa vielä HYVIN autoa, on täydessä sielun ja ruumiin voimassa. Kiitos sotainvalidien kuntoutuksen.
Mutta ikävä kyllä kaupoissa tulee kierrettyä keräyslippaat yksistään sen takia, että ainoa raha on kiinni kärryssä.
Kimppuun käyvät rahankerääjät, vaikka kuinka hyvään tarkoitukseen, saavat ihmisen vähintäänkin noloon asemaan, koska jokaisen kerääjän pitäisi ymmärtää, että jos tarkoitukseen on jo viikon - kaksi rahaa kerätty, niin lähestulkoon kaikki ovat jo kortensa kekoon kantaneet. Vaikka sen kuinka selittäisi, niin selityksen maulta ei voi välttyä. Sitäpaisti, miksi tarvitsisi selittää. Vaan kun tulee sellainen olo. Syyllistävä katse tai jopa lausahdus eivät ole omiaan kirvoittamaan rahapussin nyörejä auki seuraavalla kerralla.
Sotainvalien keräys herättää minussa ristiriitaisia tunteita: tiedän, että sotainvalideilla on melkoinen kiinteä omaisuus, on palvelutaloja ja muuta omaisuutta. Lisäksi minun mielestäni valtion pitäisi tukea heidän kuntoutustaan ja tukea ja auttaa. Jotenkin ristiriitainen olo tulee siitä, että köyhän opiskelijan, työttömän tai minkä tahansa tilapäisen pulan vallassa olevan ihmisen pitäisi antaa vähäisiä ropojaan rikkaalle järjestölle, jolla olisi varaa huolehtia viimeisistä invalideista. Ja valtiolta pitäisi löytyä lisätuki. Eikö se riitä, että tuen verorahoillanin jo yhtä ja toista melkoisesti.
Mihin sotainvaliidien veljesliiton omaisuus joutuu, kun invalideja ei kohta enää ole? Eikö sitä pitäisi nyt käyttää elossa olevien loppuelämän mahdollisimman suureksi helpotukseksi.
Sotainvalidien rahat jyvitetään muistaakseni leskille, mutta toisaalta lafkat yrittävät myös käyttää viimeiset roponsa vähän vikkelämmin. (Työkaveri teki aiheesta jutun toissakesänä, mutta enhän minä sen sisältöä tarkemmin muista.)
Entäpä, kun lesket kuolevat hyvällä todennäköisyydelllä samoihin aikoihin?
Suvussani on invalidi, joka saa kyllä kuntoutusta ja kiitettävästi hoitoa, ruoka-apua ja siivous- ja pyykkiapua. Mutta vain sillä paikkakunnalla. Kaikilla paikkakunnilla ei ole niin hyvin asiat.
Mitä tapahtuu Sotainvalidien veljesliiton omistamille palvelutaloille, kun lesket ja invalidit on poissa?
Niin.
"Mitä tapahtuu Sotainvalidien veljesliiton omistamille palvelutaloille, kun lesket ja invalidit on poissa?"
Saanemme varmaan kuulla Karpo juniorilta tai MOT -ohjelmasta kahdenkymmenen vuoden päästä miten säätiöt joiden haltuun rahat jäivät silloin kun viimeinenkin sotainvalidi kuoli, ostivat koko potilla merenrantatontteja yleishyödylliseen tarkoitukseen.
Merenrannan kaavoitus ja tiestön rakentaminen kallioiseen maastoon oli kuitenkin sen verran kallista touhua että tonteista piti myydä kohtuuhintaan säätiön lähipiirin jäsenille valtaosa.
Veljesliitto on itseasiassa jo alkanut realisoida omaisuuttaan veteraanien hyväksi veteraani-ikäluokkien pienetessä ajatuksella että perintöä ei jätetä. Valtakunnallisia keräyksiähän ei enää järjestetä ja mm. Helsingin Kaskisaaren kuntoutuslaitoksen toiminta loppui jo v. 2001 ja tontti on jo myyty ja pistetty rahoiksi.
Joo, itse tiputin erään järjestön pois kanssa antamislistalta. Olin korttelin alkupäässä antanut lippaaseen rahaa, ja toisessa päässä oli sitten taas toinen saman järjestön häiskä lipas ojossa ja kun sanoin, että just annoin teidän lippaaseen, kuulin perääni mutinaa "niin varmaan!".
En tiedä tiesivätkö kerääjät toisistaan vai naljailivatko.
Minusta on hyvä, jos näin on, että veljesliitto on aloittanut omaisuutensa realisoinnin. Olkoonkin, että kuulostaa karulta tuo "perintöä ei jätetä". Jaksan kuitenkin epäillä, että raha sittenkään saavuttaa oikudenmukaisesti ja tasapuolisesti viimeiset veteraanit ja sotainvalidit.
Juuri tuo "niin varmaan!" on niin käsin kosketeltava palaute. Mitä siihen voi sanoa. No ei mitään. Korvat luimussa pitää Hämppiä kävelemän.
MOT tai vastaava teki jo jutun sotainvalidien omaisuudenhoidosta.. Jotain hämärää siinäkin oli olevinaan.
Vaan se olisi metkaa, jos jokainen näistä yleishyödyllisistä järjestöistä tarjoaisi vakilahjoittajalleen rintanapin, jonka viesti olisi: "Kiitos, olen jo mukana". Kovin olisi kirjava kansalaisen rintapieli, jos SPR:llä, Amnestylla, Greenpeacella, Kirkon ulkomaanavulla ja Pelastakaa lapsilla olisi jokaisella omansa...
Mutta jos olis sellanen merkki, johon voisi laittaa minitarroja joka kerralta ja vuodelta. Niin kuin pyhäkoulussa aikanaan. Tai sellanen "pienet kuniamerkit" -tyyppinen ratkaisu.
Pyhäkoulun keräilykuvista en tiedä, kun pakanaa ei sinne päästetty (naapurin Päivillä oli kyllä jotain lampaan kuvia), mutta sellainen amerikkalaisen armeijaväen nauharivi rintapielessä voisi olla kiva. Kaikki sateenkaaren värit koossa.
Nauharivimerkistö muuten saattaisi jopa lisätä lahjoituksia, kun aina löytyy niitä, jotka lahjoittaisivat, kun se näkyisi. Jos vielä olisi kultainen erikoislahjoittajamerkki, niin jo alkaisi euroja tulla.
Nälkäpäiväkeräyksen yhteydessä ainakin sai sellasen Kiitos! -tarran, missä on punainen risti. Sellanen vaan keskelle otsaa.