Suuria ja pieniä asioita
Ainakin pohjoisessa käyneet tietävät, miten poro juoksee. Sen jalat viipottavat hassusti ja sirot nilkat kapsuttavat asfalttia sekalaisen näköisenä kimppuna, ihan kuin jalkoja olisi liikaa eikä oikein tiedä, miten päin niitä heitellä. Eilen iltalenkillä edelläni juoksi nainen, jonka jalat viuhtoivat sivuliikettä samalla tavalla. Hassun näköistä. Mies ei juokse koskaan niin vaan hassuimmillaankin vain vaapottaa jalkaterät koilliseen ja luoteeseen. Minä yritän juostessani näyttää vakuuttavalta ja keskityn etenemään jalkaterät kohti pohjoista. Taino, etupäässä keskityn pysymään hengissä. On vähän päässyt kunto rapistumaan. Vai liekö tuo läähkittävän rappeutumisen tunne vain korvien välissä? Eihän nimittäin tasamainen arkinen lenkkipolku ole motivaattorina lähelläkään tunturille nousevia polkuja tai kurun pohjia koluavia pitkospuita. Niitä kyllä jaksoi tuntikausia nousta, laskea ja kiertää hengästymättä. Mitä nyt välillä hengitystä tasaillen mykistyi kaiken kauneuden ja suuruuden edessä. Siellä pieni ihminen koki olevansa varsin pieni.
Missään en ole tosin kokenut olevani niin pieni kuin Pyhä Unplugged -festareilla Hotelli Pyhätunturissa Raccan baaritiskillä. Paikallinen baarimikko oli ehdottoman tyly mies, ehkä jopa pohjoismaiden tylyin baarimikko. Olen hyvinkin tottunut siihen, että minua ei baaritiskeillä huomata, kuka nyt suhtautuisi vakavasti ihmiseen, joka hädintuskin ylettää nostamaan kätensä tiskille. Tämän mikon aktiivinen huomaamatta jättäminen oli kuitenkin omaa luokkaansa.
Festarit sinänsä olivat mainostensa mukaisesti sympaattiset. Illan valoshowsta huolehti kesän jylhin ukkonen tulittaen taivasta useita tunteja. Vain todella iso ja vanha valomies pystyy moiseen. Salamoiden räiskeessä, Lenni-Kallen soittaessa, Mikko "Lappilover" Leppilammen laulaessa kuin itse kuningas, hellyttävän mainion rakastettavan La Sega Del Canton valloittaessa sydämet ja ylipääpäsmärinä häärineen Mato Valtosen suodessa sympaattista hymyään kaikille pienikin ihminen tunsi olevansa suuri.
Pyhä-Luoston kansallispuiston maisemiin haluan palata.
Pienuus on vain harha. Riippuu, mihin verrataan.
Jälkipuheet
meille pienhiukkasille on kirjoitettu laulukin: olen mieluummin pieni ja kiipeän / kuin suuri ja putoan / olen mieluummin pieni ja oikein päin / kuin suuri ja väärin päin.
Kesäläskien lähdetys on vauhdissa, huomaan. Paljon enemmän on liikuskelijoita kuin oli kuukausi sitten. Melkein tungokseen asti. Saa olla visusti omalla puolellaan pyöräilytietä, ei koskaan tiedä, milloin takaa tulee kovaa kyytiä rullaluisteleva sauvamies. Surahtavat ohi kuin ohjukset. Hiukset lepattavat tuulessa. Lenkkeilijät kuulee huohotuksesta. Eräs mies on hupaisan näköinen, juoksee pää oikealle olkapäälle kallellaan ja kärsivän näköisenä. Varmaan on ressukalla niskat kipeet. Ja kädet huiskivat jotenkin hosuen . Vaikeen näköistä matkantekkoo.
Sitten on näitä, jotka juoksevat kevyesti kuin gasellit, eivät hikoile, tukka pysyy hyvästi. Omituisia tyyppejä. Kun vertaa itseensä, naama ähöttää punaisena, hiki virtaa, sauvomistyyli ammuvainaan ajoilta. Ilmankos katselevat kummeksien ja vähän surkutellen. Ei oo sauvakävelemishousuja, ei. Vanhat verkkarit ja maalintahrima pukeutumispaita päällä.
Kiitos kafkaesque. Nuo sanat päätyivät näytön reunaan mielialan kohottajaksi.
Ja ryynis se on havainnoinut niin, että minun ei tarvitse sanoa mitään. Jaavai ei ole kävelysauvakäveluhousuja. Hm. Tänä aamuna kuulin, että metsästyskauden alkaminen piristää tänä vuonna erityisesti eräliikkeiden vaateosastoja. Niin se kehitys kehittyy ja hirvimieskin taipuu trendipelleksi. Tai onhan siellä naisiakin.
Pukeutumispaita osoittautuu kohta korvaamattomaksi vaatekappaleeksi.
Saattaapa hyvinkin "paikalliset" baarimikot osoittautua olevansa esim. hesalaisia. Varsinkin tunturikohteissa.
Ikävää että huonoa kohtelua olet saanut täällä.
Mutta Pyhä Unplugged ja varsinkin Aittakurun konsertti on ehdoton elämys isolla EELLÄ. Suosittelen kaikille.
Aittakuru on mykistävä paikka. Vain luonto pystyy moiseen arkkitehtuuriin ja akustiikkaan. Näkisipä sen syksypimeässä valaistuna.
Aittakuru on tietääkseni "sähkötön" eli konserttienkin ajaksi vain laulajalle tuodaan mikki "paremman" elämyksen tuottamiseksi. Akustinen elämys siis melkein.
Niin.
Tuossa kuvassahan on pitkä kapea silta yli pyhän kurun. Luonnon muovaama paikka on kuulemma akustikaltaan paras. Tom Jones esiintyi aikoinaan Paraisten avolouhoksella. Hyvä lienee sekin mutta ruma ja kalkkinen.
Kuka keksisi kesäkonsertin jossain pienessä kalliosaaressa ja kuulijat olisivat veneissä ympärillä?
Entäs tytyrin kaivoksessa kregoriaaninen kuoro?
Pispalan haulitornin tapahtuma?
Tai vanha kaivo jonne laskettaisiin Boccelli. Lippuja myytäisiin vain kymmenen kaivon ympärille rakennetulle pyöreälle istumalavalle?
Humalaisia ei saisi olla jotta ei kupsahtaisi Boccelli'n päälle.
Kartio taitaa olla kuitenkin paras, kuin amfiteatteri. Lettosuolle porattu iso kartio joka vaimentaa kaiken kaiun.
Jos se kuitenkin porrastettaisiin suomalaisella graniitilla niin ääni vahvistuisi itsestään.
Tai sitten, tyhjennetään kerran kesässä kraaterin muovaama Lappajärvi. Sen pohjalla olevan avaruuskiven päällä istuvat ja laulavat italialaiset tenorit. Katsojat ympärillä ja rantapenkereillä pilvin pimein. Tapahtumasta tulee yhtä suosittu ja maailmankuulu kuin Pori Jazz.
Koit siis ylevän tunteen? Näissä subliimitilanteissahan ihmisen koolla ei ole merkitystä, koska kohde ylittää inhimilliset rajat.
Aittakurun akustiikka ei käsittääkseni kaipaa sähköä. Mutta oletan, että syksyllä se tarvitsee muuta valoa. Onhan siellä syksylläkin konsertteja.
Murphylla se pää taas pursuaa ideoita. Sen ainakin voin sanoa, että kyllä Pispalan haulitornissa saa kokolailla kovaa laulaa ennen kuin se kuuluu alas rinteeseen.
Koolla ei ole merkitystä missään tilanteessa. Näin on.
Eiks koolla oo merkitystä? Ollenkaan? Ikinä?
Henkilökohtaisesti haluaisin pienemmän koon daisarien kannattajat. Totisesti.
Kyllä nyt täytyy hetken vetää sanoja takaisin: koolla on merkitystä autoliikkeiden huolloissa. Mitä pienempi auto, sitä huonompi palvelu.
Daisareista olen niin samaa mieltä.