"Hitto tässä mikään ole okei", hän valitti, nousi sitten ylös ja hankasi kämmeniään pölyisiin housuihinsa. "Voi helvetin perkele", hän mutisi, kääntyi samalla kannoillaan ja monotti Elosalamaa saappaankärjellä kovaa persauksiin, niin että nukkuva koira kellahti portailta sementtiä peittävään pölykerrokseen. "Jumalavita että on saamaton piski", hän sanoi. "Häviätkös siitä silmistäni."

Elosalama oli ilmeisesti tottunut Rosien puuskiin. Se köpötteli tiehensä taakseen vilkaisematta, ei nyt suoranaisesti kiirettä pitäen, mutta ei turhia vitkastellenkaan. Talon nurkalla se kompastui mustaan kolliin, joka nukkui räystään alla pitkään ruohoon käpertyneenä, ja noilla kahdella oli lyhyt mutta ratkaiseva ja myös ilmeisen tavallinen yhteenotto, minkä jälkeen ne erosivat ja lähtivät kumpikin omille teilleen, kissa talon alle ja Elosalama takaisin entiselle paikalleen auringon lämmittämille rappusille. Pannessaan maaten se vilkaisi ensin hitaasti Rosieta, ja sulki sitten silmänsä huokaisten kuin vanha aviomies jolla oli riesanaan kahjo eukko. Mutta Rosien katse oli kukkulanrinteen heinikkoa pyyhkivässä tuulenpuuskassa.

"Miten olisi toiset kaljat?" kysyin.

- Crumley, James: Viimeinen kunnon suudelma. Nostromo, Jyväskylä 1990.