Virpi oli silloin tehnyt yövuoron perään aamuvuoron ja oli ollut matkalla töistä suoraan kotiin. Sairaala sijaitsi ihan keskikaupungilla ja asunto torin toisella laidalla. Torilla oli iso terassi täynnä iloisia lomalaisia mutta sinä päivänä Virpiä ei ollut huvittanut poiketa lasilliselle. Vaikka ei hän ollut lasiin sylkenyt viimeiseen viiteen vuoteen. Ei sen jälkeen, kun hänen miehensä oli ilmoittanut lähtevänsä puolta nuoremman matkaan. Virpi oli silloin jäänyt kahden lapsen ja loukatun itsetunnon kanssa kamppailemaan itseään elämälle. Hän oli koko sen viiden vuoden ajan vain todistellut itselleen olevansa vielä haluttava nainen hakemalla yökerhoista ja baareista seuraa. Hän oli ollut varsin hyvän naköinen ikäisekseen vaikka mies oli tallannut hänen itsetuntoaan maahan koko avioliiton ajan. Virpi oli ohittanut kuitenkin sillä kertaa terassin määrätietoisesti. Hän oli tuntenut katseen pikemminkin kuin nähnyt. Komea mies. Virpi oli hymyillyt ja mies oli vastannut hymyyn.

Aamulla he olivat eronneet hotellin aulassa ja Virpi oli antanut puhelinnumeronsa vaikka ei uskonut miehen soittavan. Olihan mies ollut lähdössä kotiinsa New Yorkiin seuraavana päivänä. Mutta mies oli soittanut. Hän oli myös kirjoittanut ja Virpi vastannut. Uudestaan ja uudestaan. Kirjeitä oli kulkenut päivittäin ja puhelinlaskut kasvaneet. Kahden kuukauden kuluttua Virpi oli matkustanut miehen luokse lomalle. Mies oli tullut Suomeen ja sitä oli jatkunut viisi vuotta. He olivat eläneet toisilleen ja sopeutuneet iänikuisiin eroihin ja kohtaamisiin. Mutta yksi asia oli hiertänyt: mies halusi oman lapsen, Virpi ei, hänellähän oli jo kaksi aikuista lasta.

Virpillä oli myös itsetunto ja hän tiesi, mitä tahtoi. Hän oli sinut itsensä ja elämänsä kanssa. Vähiten siihen ei ollut vaikuttanut tuo viisas ja komea mies. Mies, joka oli sanonut hänelle heidän kiivettyyään Grand Canyonin puolitoistakilometrisen nousun: I'm proud of you. Kukaan ei ollut koskaan ennen sanonut Virpille mitään niin kaunista. Se oli ollut heidän toiseksi viimeinen lomansa,

Kun he olivat viimeisellä lomallaan istuneet meren rannalla Malesiassa katsoen auringon laskuun, he olivat tienneet, että heillä ei ole tulevaisuutta. He olivat tienneet, että heidän oli lähdettävä eri suuntiin ja vietävä kauniit muistot tahoilleen. Silloin he olivat lähteneet, kumpikin eri suuntiin. Taakseen katsomatta. Rakkaudessa.

Virpi hymyili itsekseen ohittaessaan jälleen kerran tutun terassin. Joka kerta hän ajatteli Sitä Ohitusta. Siitä oli nyt 12 vuotta, hän muisti ja kuuli samassa miesäänen sanovan: I'm proud of you.