He
Isoisoäitini oli vähäpuheinen ja hymytön nainen mutta hänellä oli auktoriteettia. Pelkkä katse riitti useimmiten kertomaan tarpeellisen mutta jos joku oudompi ei sitä ymmärtänyt, hänellä oli pari taikasanaa, joilla asioita selvennettiin. Hä oli hänen jokapaikan sanansa, jonka merkitys piti lukea suun asennosta, intonaatiosta ja katseen palosta. Se saattoi tarkoittaa: "Mitä sie ihmislapsi olet tehnyt koko päivän, siun olis pitäny olla porkkanamaa perkaamassa ja kanat syöttämässä. Kuinka monta kertaa siulle on sanottava, että sie et mee uimaan sillon, kun tehää töitä." Se saattoi tarkoittaa myös, että "Syöksie vai itketsie ja syöt?", mutta ei usein, koska tappaissoppaa oli vain kerran vuodessa. Hä toimi tietenkin myös kysymysmerkkinä minkä tahansa lauseen yhteydessä: "Perunat on sit kuorittu. Hä.
Isomummu oli kyllä myös karun kohtelias, omalla tavallaan. Kun naapurin muorit tulivat kahville, jota ne herranähköön tekivät vähän väliä, niin Isomummu keitti kahvit ja leikkasi pullapitkosta paksuja siivuja pöytään, laittoi sinikellokupit kirjaillulle pöytäliinalle ja sanoi: He. Se tarkoitti, että "Olkaa hyvät ja ottakaat kahvetta ja pullaa ny. Se on juur eilen leivottu oikeen lehmän voihin eikä mihinkään markariiniin ja siinä on monta munaa, kun noi meiän kanat on niin kovia munimaan ja maitoki on melkein kermaa, kun ei myö keritä kaikki kirnuumaan, mitä noi kantturat lypsää ja mie en muutekaa mihinkää kurriin mittää leipois niinku jotkut ruukaa tehä. Kastakaa ny. He."
Noilla kahdella taikasanalla olen yleensä ottanut tilanteet haltuun tarpeen tullen. Ne ovat siitä erinomaisia, että toimivat kautta Suomen murrealueiden, aina on ymmärretty. Jos joku on tulossa tänne Tampesteriin, niin e.m. voimasanojen lisäksi kannattaa hiukan etukäteen perehtyä paikallisten puhetapaan, ettei tule väärinkäsityksiä. Tässä teille lyhyt murrekurssi. He.
Jälkipuheet
Kih.
Viime aikoina Mansesterissa rampanneena ja tuolloin alkuasukkaiden ympäröimänä, olen ollut jokseenkin pettynyt etten ole kuullut kenenkään vielä sanovan nääs.
Panttaavat tietysti, penteleet, tahallaan.
Kyä näinon, ei nääs meinaa kuulua enää missään nääs.
Hauskin tamperelaisten sana on mielestäni KEKÄ?
Vieläkään en ole kunnolla tottunut siihen, vaikka olen täällä asunut 30 vuotta.
Niin.
Isäni käytti myös kekä-sanaa ja kaikki pitivät sellaista hölmönä. Hän sanoi myös "kaikka" kun piti sanoa "taikka".
Sai lempinimen "kaikka" ja sitä hän kommentoi. "miksi te mua taikka´ksi sanotte?
Tälläiset Mean nostalgiset jutut on kivoja, itsekin viljelen niitä viljalti. Nuoret ihmiset pitivät niitä vain turhina jorinoina ja kertojia vanhempina ihmisinä kuin oikeasti ovatkaan.
Olen Mean fani.
KEKÄ-sanan monikkohan on tietty KUKKA. Onko oivempaa sanaparia: Kukka tietää, kekä tulee?
Pitkästä aikaa, Murphy ystäväin. Hauska nähdä. Paitti että kekä ny sai kunka kuulostamaan keinustuolissa kissa sylissä lapasta kutovalta isoäidiltä, jonka alaleuka tekee koko ajan pientä liikettä ja lapsenlapset miettii, että onko se höppänä vai onko sillä joku vika vai syökö se koko ajan. Kun ne ei tiiä, että se miettii noita vanhoja juttuja ja puhuu hiljaa keskenään.
He he he!
Kivaa turinaa!
*kiittää ja kumartaa*
Semmoisia ne oli vanhan ajan mummot: karheanhelliä, eivät lirkutelleet eikä lässyttäneet, mutta kyllä sen vaistosi, että ne välittivät. Kiitos tästä. Tuli ihan oma mummo mieleen.
Tavallaan kai ovat mummot ja vaarit jäyhällä olemuksellaan jättäneet jälkensä: joku osa minustakin pitää edelleen ainoana oikeana ja rehellisenä tunteiden ilmaisuna sitä sanatonta ja sanomatonta välittämistä, minkä voi vain tuntea, lukea katseesta ja puuttuvista sanoista. Ilmapiiristä. Ei ne suuret sanat vaan pienet eleet.
Tämä on vaikeuttanut jonkin verran suhtautumistani kaikkeen ylisanoitettuun ja ylinäyteltyyn elämässä. Hyvä niin.
Meil vaa kaikki raha mennee bensaaseen eikä mul kukkaan oo soittanu :( [ :D ]
Bensaaseen, no helkkari. Siis niinku puskille [vrt. reisille], niinku meilläpäin sanotaan. Tai ei sanota vielä, mutta kohta sanotaan, jahka pääsen viljelemään tätä. :D
Oi, meijän mummu oli kans ihana tyyppi. Papan kanssa torailivat, mutta hissukseen. Mummun katse kertoi kaiken ja sanoja tarvittiin joskus rasavillin tytöntytön komentamiseen. Vai kultaako aika muistot? No kuitenkin, hän oli paras. Mummu sanoi aika usein: Kato konnaa. Se oli yleispätevä ilmaus vähän kaikelle.
Turus ne ei ymmärrä mittä tollasest et he.
Ne kattovat vaan, että heh heh.
Niil pitä sanoa että tosa.
No sattuipas. Juuri nimittäin minua ojennettiin, että ei se ole KUKKA vaan KEKKÄ. Kukka taitaa tosiaan olla tosa-maan kieltä. Ei aina voi muistaa, nääs kun on niin monikielinen.
Kuka mitä häh? Paikallinen murre voi joskus olla aika huvittavaa. Eri sanat tarkoittava eri puolella armasta Suomen Fröökkynää ihan eri asiaa. Perin merkillistä. Ja me kumminkin ollaan suomee puhuvinamme. No mitäpä näistä.
Kunhan tässä joutessani kannan korteni kekoon, minäkin.
'surullinen murhenkryyni'
Kyä näin on murheenkrryni. Sekin muuten niin oivallinen sana: pieni murhe, ihan kryynin kokoinen, ihan on kannettavissa.