Pahoittelen, että olen ollut poikkeuksellisen kauan hiljaa, mutta se johtuu siitä, että olen tullut uskoon. Minulta on kestänyt kauan tajuta se yksinkertainen tosiasia, että elämä on jatkuva sarja irtipäästämisiä ja luopumisia ja ne pitää vain hyväksyä ja niiden kanssa oppia elämään. Nyt kokeilen siirtymistä takaisin paksuun peitteeseen, ehkä aurinko silloin kurkistaa lämpimämmin.

Kiitos kysymästä, tunnen oloni erittäin etniseksi edelleen.

Myönnä pois. Hätkähdit, että ei kai. No ei. Vaan: "Kokoa pieni tarina vähintään kolmesta seuraamastasi blogista, ottamalla virke kustakin vähintään ja yksi haastajan blogista ja haasta jokainen lainaamasi bloggaaja, paitsi haastajasi."

Mutta kyllä minä olen ollut uskossa. Ainakin pari tuntia rippikoululeirillä. Sitten lähdettiin hernevarkaisiin ja koska oletin, että uskovaisen ei kuulu varastaa, ymmärsin, että en ole enää uskossa. Sitten meidät tietenkin uhattiin erottaa ja jättää ripittä mutta me kaduimme kovasti. En ensinkään ymmärrä, miksi herneitä piti varastaa, kun en niistä niin varsin edes piitannut. Muuta ei sitten jäänytkään mieleen siitä leiristä. Paitsi, että aurinko paistoi sinä kesänä koko ajan ja minulla oli oranssit bikinit [herravarjelkoon minua koskaan käyttämästä sanaa biksut {oliko tuo nyt sopivaakaan tässä yhteydessä}] ja rippikuvassa niin tummat sääret, että äiti luuli minulla olevan sukkahousut jalassa ja kiitteli, kun olin ollut niin fiksu tyttö.

Ehkä se kuitenkin oli ensimmäinen irtipäästäminen. Lapsuudesta nuoruuteen virallisesti ripitetty. Olihan se hienoa. Irtipäästämiset on aina.