On kyllä tosi, että keskuudessamme vaikuttaa joukko tehopakkauksia, jotka eivät siunaamaa malta rauhassa olla, pysähtyä kuuntelemaan itseään tai antamaan aikaa lataukselle. Ennenkuin on liian myöhäistä.
Letkuissa korahtelu ei ole lepoa.
Eri asia on se, jos ihan oikeasti nauttii puutarhanhoidosta, kalastuksesta ja niin edelleen, ilman suorituspaineita ja ohjelmanjulistuksia.

Onhan niitä tietty, jotka oikeasti nauttivat siitä mutta miksi sitten niidenkin pitää valittaa, kun on niin kauheasti töitä. Kun pitää sitä ja tätä. Taitavat olla niitä samoja ihmisiä, joilla töissä menee suurin osa ajasta valittamiseen, kun ei ehdi tehdä kaikkea, mitä pitäisi. Joku toinen tekee vaan eikä valita ja sitä katsotaan, eetie ole tuollakaan paljon tekemistä.

Itsestään ja tekemisistään on tosin aina pitänyt pitää ääntä, että olisi uskottava. Ja topakka ja tekevä. Siis kunnon ihminen. Eräs tuttava aikoinaan kirjoitti työkseen vanhempiensa yläkerrassa, jossa hänellä oli työhuone. Kirjoituskoneen ääni kertoi hänen äidilleen, että töitä on, kun muuten tuntui vähän oudolta uskoa, että töitä voi tehdä vain kirjoittamalla. Kun kone vaihtui tietokoneeksi ja ääntä ei enää kuulunut, äiti huolestui, ettei aikuisella lapsella olekaan enää töitä. Ja alkoi vaivihkaa kantaa hänelle kaupasta ruoka-avustuksia.

Niin - minä se olen Teiskoon menijä - innokas kasvimaan tönkijä, ja taidanpa pitää siitä vielä ääntäkin :-). Mutta - samalla tuo puuhailu maaseudulla on kyllä minulle lepoa ja hiljaisuutta - sekä ihana irtiotto päivätyön kiireestä ja stressistä. Asioilla on aina monta puolta.

Lepoa ja hiljaisuutta minä ymmärrän. En muuta tekisikään kuin tuijottelisin vetehen ja tulehen, mieluummin yhtäaikaa, mitään puhumatta ja minkään hälyämättä. Ymmärrän, että yksi tykkää puuhastella ja toinen olla tekemättä mutta sitä en ymmärrä, että asioista tehdään usein niin isoja numeroita. Työpaikoillakin isoimmin töitään valittelevat usein tekevät niitä vähiten. Tunnen muutaman tyypin, joka käyttää koko kesän vain voivotellakseen sitä, kuinka rankkaa on kun PITÄÄ sitä ja tätä. Ja kuitenkaan kukaan ei käske.

Sitäpaitsi kateuttahan tämä vain on; kun ei ole paikkaa, jossa vetehen tuijotella. ;)

No niin - selevä - nyt ymmärrän sanomasi ytimen :-) Näinhän se just on - mitenkä sitä sanotaankin, että tyhjät tynnyrit ne eniten kolisevat tms.

Tyhjät tynnyrit ja me kateelliset naapurit ;))

Ihminen kaipaa tulevansa huomioiduksi. Ja jos ei hyvällä, sitten pahalla.
Huomiotta täysin jäävä on elävä kuollut. Tämä tila on tuska-asteikossa korkealla. Kuollut ei ei-olemisellaan enää päätänsä vaivaa, elävä kuollut sen sijaan joka hetki.
Syvästi (hulluna) rakastunut ihminen hylkää hetkeksi monet huomionkalastusvälineensä, näkee ne yhdentekevinä, kunnes rakastumisesta parantuneena palaa niiden ääreen.

Ehkä olisi jopa terveellistä vaikertaa ääneen kaikki tekemisensä, ettei joku jossain saa päähänsä, että ei taida olla tuollakaan Pirjolla mitään tekemistä, annetaan sille lisää tämä ja tuo. Kunnes Pirjo nääntyy hiljaisena ja nöyränä eräänä päivänä uuvahtaneena sänkyyn eikä pysty mihinkään.

Jos Pirjo olisi käyttänyt aikansa viisaammin voivottelemalla töitään, ei niitä olisi hänelle lisää annettu.

Vapaa-ajan töillä voivotteleva haluaa kyllä enemmänkin tulla huomioiduksi tekevänä ja pontevana tyyppinä, mitä edelleenkin pidetään ihmisessä positiivisempana piirteenä kuin puutarhakeinussa loikoilemisherkkyyttä.

Siis ihan harrastelijoiden puuhastelua. Oikeat epäluuseririkkaat ei tee mökillä yhtään mitään muuta kuin loikoova terassilla ja vetävät drinksuja. Koska töitä varten niillä on palvelijat. Terveisiä vaan Teiskoon, nih!

No joo, onhan se porukka tosiaan vielä. Mutta niillä meneekuin taas niin paljon aikaa siihen, että ne näyttää kaikille koko ajan, miten epäluuseririkkaita ne voikin olla, ettei ne ehdikään mitään tekemään. Kun pitää organisoida koko aika huvilalle kaikkii kivoi kesätapahtumii, joihin voi kutsua ihmisiä kateilemaan. Kyä se tyästä käy.

Heitit sellaisen täkyn, että taas on pakko tarttua.
Kuulun tohon kohkaavien kastiin, en tosin omista ruohonleikkuria, enkä farmariautoa saati minkäänlaista
torpan puolikastakaan. Pointti on kyllä, että olen koko elämäni
kohkannut, tosin nuorempana pidin orjatyöleirinä moista touhua,
nyt vaan vanhempana jatkan omalla pläntillä, en vaan tiennyt, että se on muotia. Hip hei, olen päässyt ratsastamaan aallon harjalla kerrankin.

Vihätys perustuu käsillä tekemiseen. Näkee työnsä tuloksen konkreettisesti ja fyysisestä väsymyksestä kumpuaa hyvänolon tunnetta arkipäiville asti. Todella hyvää vastapainoa tähän byrokratian rattaan hampaana oloon...

Ai niin, säähän olit sitä topakkaa rouvaa paitsi. Siis sitä, joka osaa repiä nauloja, paistaa munkkeja ja puhua rivo... eikun mitkäs ne vaatimukset taas oli. Herranenaika, eikö se väsytä se semmonen alinomanen kohkaaminen. Minä jaksa ainakaan. Muuta kun munkkeja paistaa. Tai pannaria. Juuri paistoin. On muuten hyvää.

"Vapaa-ajan töillä voivotteleva haluaa kyllä enemmänkin tulla huomioiduksi tekevänä ja pontevana tyyppinä, mitä edelleenkin pidetään ihmisessä positiivisempana piirteenä kuin puutarhakeinussa loikoilemisherkkyyttä."

Edelliseen viitaten lupaan vakaasti vahvistaa riippukeinussa loikolemisherkkyyttäni, joka on hieno piirre ihmisessä!

Loikoilemisherkkyys on hieno ja herkkä piirre ihmisessä. Olen aina arvostanut. Herkkyys kasvaa iän neliöpotenssissa ja saavuttaa kultimaationsa juuri sinä kultaisena hetkenä, kun riippukeinu heilahtaa auringon laskiessa käen kukkuun ja rantasorsa sukeltaa jättäen pieniä renkaita, joiden yli vesikirppu loikkii äänetönnä.

Jos inehmoisella ei ulkoa päin luotuja tarpeita olisi eikä tulisi, jäisi työttömäksi moni toinen inehmoinen, joka lisäarvonsa eli elantonsa nyhtää tarpeesta saada hiukan parempi kivikirves kuin naapurisiirtolapuutarhan perkuleella.

Ainahan sitä on jotakin vailla ja vaatimukset muuttuvat tilanteen mukaan. Oikeassa olet, paikka tosiaan olisi auki muutamaksi vuodeksi ruiskalle tahi muuten pätevälle ja tarmokkaalle moniosaajalle. Tosin tilasta saattaisi yksipuolisesti sopimusta muuttamalla tulla pysyvä ja vaara on, että kaapinpaikka vaihtuu ja elämä muuttuisi säntilliseksi, valvotuksi ja aikataulutetuksi, hui. Kiviä aseteltaisiin saunapolun varteen ja kukkasia talon kivijan vieruustalle, verhojen väri vaihdettaisiin vuoden aikojen mukaan, ei tulis kesää. Ton munkinpaistajan livautit, kyllä parantaaksesi asemiasi listalla, mutta korkealle olet jo kivunnut oluen ystävänä.

Uni seis ja tottapuhuen ja asiaan palaten sivupoluilta, niin mitään niin ikävää lepuutusvehjettä kuin riippumattoa en ole kokeillut. Miten penteleessä sellaiseen kivutaan olusen kanssa lepuuttamaan, jos ei ole armasta oluen ojentajaa. Intin punkkakin on taivas maan päällä, kun vertaa miten riippukeinussa voi asentoa vaihtaa kierähtämättä kärsälleen turpeeseen. Mutta tuohon se varmaan kulminoituukin, se joka osaa rentoutua riippumatossa tyylikkäästi on rentoutumisen mestari ja joka ei osaa, kyykkii turpeessa ja nyhtää rikkaruohja näyttääkseen tärkeältä.

Niin ja tietysti se kohkaaminen väsyttää, mutta mikä ei tapa niin vaan vahvistaa. Joskus sitä kyllä pysähtyy jäähylle saunanrappusille, avaa olusen ja hörppää. Siinä on olotila, jonka raameihin laittaisi.

Marimba, joo, onhan se noin. Minen vaan vissiin tykkää, että mainosihminen pitää minua tyhmänä. Vaikka mahdollisesti oikeasssa olisikin.

iVE, nyt heitit niin pahalla, että melkein jo hakemusta tässä kirjottelen. En nimittäin tiedä mitään parempaa kuin olla saunan rappusilla jäähyllä, katsella auringonlaskuun, kuunnella rantaan lipajavat laineet ja sorsan sukellus, hörpätä kaliaa ja saunalenkkiä, haistella piipusta kohoava savu ja läiskäistä itikka kaverin olkapäähän lihakset raukeita kivien kääntelystä (venyisin kyllä kaverin edessä). Äh....