Eilen metsälenkkiä juostessani ajattelin, miten monta kieppiä sitä samaa lenkkiä olinkaan juossut ajatuksiani selvitellen erilaisten murheiden ja mullistusten keskellä. Kuvittelin juosten karisseiden murheiden mörköilleen aikansa varvikossa ja kun niistä ei kukaan koommin tuntunut piittaavan saati tulevan noutamaan takaisin, ne alkoivat maatua ja niistä kasvoi sinivuokkoja. Olen varma, että siellä on muidenkin murheita samalla tavalla pitkin pientareita ja ehkä juuri siksi siellä nyt kasvaa huikean sinisinä kenttinä vuokkometsiä. Jotain hyötyä murheistakin.

Paitsi että kasvattavathan ne myös luonnetta ja kun oikein hartaasti sitä kasvattaa, siitä tulee kuin sivivuokko, kaunis ja herkkä kukka, jota ei saa tallata tai repiä. Tai saisi. Mutta aina kuitenkin tulee joku, ennemmin tai myöhemmin, joka ei kunnioita vaan talloo huvikseen tai repii ja heittää pois. Toinen ajattelematon saattaa näennäisen nätisti mutta ajattelemattomasti kerätä kimpullisen, laittaa kotona maljakkoon ja katsella hetken. Mutta kuihtuvathan ne maljakossa. Metsiin on niiden tarkoitus jäädä. Murhevuokkojen.

Työmatkan varrella, pyörätien vieressä kasvaa ikivanha kuusi. Jostain syystä se on jätetty siihen vaikka kaikki muut on kaadettu. Se on niin vanha ja väsyneen näköinen, että se ei ole enää kaunis mutta jotain aikaa uhmaavan karun kiehtovaa iättömyyttä se henkii. Tänä aamuna kuusen viereen oli parkittu pyörä ja nainen halasi puuta. Kuusen vieressä kasvoi sinivuokkoja.