Pieni kirjastonhoitaja vietti pääsiäistä
Pitkien kiemurtelevien rappujen päässä uljaana kohoavan keltaisen koulutalon kirjastossa aika pysähtyi 50 vuotta sitten, kun kirjaston kolmeen uutuuttaan tuoksuvaan kerrokseen kannettiin upouudet Aallon pöydät ja jakkarat, pienemmät alakertaan lasten osastolle ja isommat yläparvelle lukusaliin. Välitasossa on kirjastonhoitajalle oma huone, siellä piskuinen pöytä ja yksi tuoli ja yhden levyn keittotaso, jossa kirjastonhoitaja lämmittää keltaisessa emalipannussa teevettä ja syö eväsleivät hiljaa ovi auki, jotta kuulee, kun asiakas seisoo palvelutiskin takana. Kirjastonhoitajan harmaa säntillisesti kammattu litteä tukka ja ujon ystävällinen ilme näyttävät siltä, kuin kirjasto olisi kiedottu hänen ympärilleen ja mitään muuta elämää hänellä ei olisikaan. Tietokoneiden tulo aikanaan oli luhistaa pienen kirjastonhoitajan hiljaisen maailman mutta urhoollisesti hän opetteli piippaamaan viivakoodeja ja hymyillen kääntymään epäergonomisen pöydän seinän viereiseltä muovitusosastolta palautuslainausneuvonta-tiskin edessä seisovien asiakkaiden ja tietokoneen puoleen vaikka hän mieluummin olisi laittanut kauniilla käsialalla kirjoitettuja palautuspäiväkortteja kirjojen takataskuihin.
Pieni ja harmaa sivukirjastonhoitaja pääsi keltaisen kirjaston KIRJASTO HILJAISUUS kyltin takaa kerran viikossa katsomaan pääkirjaston vilinää, tapaamaan kollegoita, hämmentymään asiakkaiden hälyisyyttä ja keskustelemaan kaikista kirjastonhoitajien välisistä asioista. Niin tänäänkin. Häntä jännitti, sillä juhlapyhien jälkeiseen traditioon kuului aina vaihtaa tapahtumia. Pääsiäisenä yksi olisi taas ollut laskettelemassa, toinen mökillä, kolmas haravoinut pihaa ja neljäs oli syönyt suvun kanssa lammaspaistia. Pienelle kirjastonhoitajalle ei ollut tapahtunut mitään. Hän mietti, mitä sanoisi, ettei vaikuttaisi oudolta. Sitten hän muisti: hän oli ostanut pääsiäiseksi rakastamiaan pieniä pitkulaisia pehmeäsydämisiä hedelmäkarkkeja, koska hän ei pitänyt suklaisista pääsiäismunista. Mutta eihän kukaan aikuinen syö sellaisia, eikä sellainen ole mikään oikea pääsiäiskuuluminenkaan. Eihän se ole edes elämää. Pieni harmaa kirjastonhoitaja päätti kuitenkin osallistua keskusteluun. Hän järjesti kasvoilleen ystävällissosiaalisen ilmeensä ja sanoi: "Minäpä tyhjensin pääsiäisenä kaksi pussillista munia." Hämmentynyt hiljaisuus laskeutui nuorempien kirjastonhoitajien pitkään kokouspöytään.
Pieni kirjastonhoitaja ei enää koskaan tulisi mainitsemaan kenellekään mitään intohimostaan pieniin hedelmärakeisiin.
Jälkipuheet
Minäkin rakastan noita pieniä, pitkulaisia pehmeäsydämisiä hedelmäkarkkeja. Kaksi pussia meni täälläkin pääsiäisenä.
Pieni kirjastonhoitaja-parka.
Sääli, että ihmisen täytyy välillä olla ystävällissosiaalinen.
Hyvin kirjoitettu, kiitos.
Ystävällissosiaalisuus on pieneen kirjastonhoitajaan liimattu kuori, joka kätkee sisälleen pehmeän sitkeän ja hedelmäisen sisustan, joka kirpeänä räiskähtää kitalakeen vain, jos ymmärtää puraista ja möhnätä kuoren oikein rikki. Pieni kirjastonhoitaja ehkä siksi rakastaa niitä sitkeäsydämisiä hedelmäisiä rakeita. He ovat niin samanlaisia. Päältä sileän mitäänsanomattomia mutta sisältö täynnä yllätystä.
Uskon,ja melkein väittäisin vakaasti - että hänen eväsleipänsä olivat ruista. Sellaista kolmionmallista ja päällä oli ainakin juustoa. Ehkä kurkkua, hieman nahistunutta.
Välissä voipaperia ja ehdottomasti rasiassa,jonka kannesta kuului naks -kun se laitettiin kiinni.
Kirjastossa parhaita asioita olivat käsinkirjoitetut kortit kirjan takana, ja juuri nuo kirjastonhoitajat.
Ihanuutta! Ja hyvä kun muistutit.
Niin.
Ja tapahtui näinä päivinä että kirjastojen sähköposteissa alkoi kiertämään kiertokirje. Aina joku joskus jossain printtasi sen ja laittoi taukotuvan pöydälle.
Kului vuosia ja kiertokirjeen tekstistä tuli kuin huoneentaulu jota ilman ei yksikään kirjasto voinut olla .
Vastaavia tekstejä eri elämänalueilla on ollut aiemminkin.
Vuosikymmenien päästä kaikki tietävät tekstin mutta kukaan ei tiedä ken on alkuperäinen tekijä.
Sellaista on elämä.
Nimenomaan ruista ja kolmiomallisia, päällä kevytoltermannia ja kurkkua mutta se viipaloitiin erikseen foliopaperiin, jotta leivät eivät kostu. Rasia on haalistunut tupperi, napsahtava kansi. Välissä oleva voipaperi taitetaan varovasti, ettei se rapise ja sen voi käyttää uudestaan.
Vanha pieni sivukirjasto tuoksuu kirjastolle: muovitusmuoville, vanhoille kirjoille, puhdistusaineelle, vanhoille puuhyllyille, eteiseen unohtuneille kosteille lapasille, kaupungin lähettämille kiiltäväpaperisille brosyyreille ja kirjastonhoitajan kauneussaippualle.
Kiertokirje on teipauu taukotuvan pöytään, sitä ei ole vuosiin kukaan lukenut mutta ei sitä oteta poiskaan, koska se vain on siinä. Reunastaan hiukan rispaantuneena ja kellastuneena se lepää eväitten alapuolella. Kellastumista pieni kirjastionhoitaja joskus ihmettelee, koska taukotupaan ei paista koskaan aurinko, miten se voi olla kellastunut