Lotonen
Saara kahisutti historian kirjaa siihen malliin, että sai minut kaivamaan oman Kulta-aika lapsuuteni. Ihmettelin hiukan, miksi olin haudannut sen syvälle kirjoituspöydän pitkän kaapin perimmäiseen nurkkaan viiden vuoden puhelinluetteloiden alle mutta sitten muistin. Se on se yksi merkintä: äiti on kirjoittanut kohtaan "mitä eroja oli minun ja sisarusten välillä", että ero oli kuin yö ja päivä. J oli hyvä, lampaan luontoinen ja minä paha pippuri. Onko tuo nyt kauniisti sanottu? Entäs tämä: "olin muutenkin avulias" -kohtaan äiti on kirjoittanut punaisella kynällä, että sitä en tahtonut olla, jos mitä käskettiin hakemaan tai tekemään, aina oli tuittu vastaus valmiina "enkä mene, menköön J". Ei tyhmä tytöksi, sanoisin. Ymmärsin delegoinnin merkityksen, vaikka olin pieni, en ollut tyhmä. Asiantila, johon olen vedonnut viimeksi viime viikonloppuna. Mutta katsokaa, mitkä kädet ja pienet nöpöjalat.
Hassua muuten, että muistan selvästi sen, kuinka piirsin noilla nuppukäsillä, tosin tuosta kaksi ja puoli vuotta myöhemmin, tämän omakotitalon. Erityisesti muistan pähkäilleeni tuon sähköjohdon kanssa, että jotenkin noin se menee. Tuohon aikaan talouteen tuli pikkuveli, joten vauvan sänky selittyy sillä. Se, miksi ulkona on kuivumassa vain iskän kalsarit ja yksi pyyhe, on minulle mysteeri. Muutahan kodissa ei sitten tarvittukaan kuin lamppu ja hella. Se möhkäle nimittäin on hella, muistan selvästi. Tuo sininen häkkyrä omakotitalon yläpuolella on 1-vuotiaan käsitys autosta. Minusta tuo on Martin näköinen aika pitkälti.
Tätä ette minusta tienneet: aloin kävellä 9 kuukauden ikäisenä ja kirjoittamaan 4-vuotiaana ja kolmen vanhana laitoin mummun pihanurmelta jonkun heinän tuoksuvan kukkanupun nenääni, koska viksuna tyttönä ajattelin, että siellä se tuoksuu pitkään eikä tarvi pitää sitä kädessä. Muistan erittäin hyvin hienon logiikkani. Koskaan lääkäri ei saanut sitä ronkittua poskiontelosta pois. Ei siis ihme, että minua on nimitelty pienenä hossottimeksi ja lotoseksi. Onhan noi kädet ja jalat aika lotoset.
Jälkipuheet
Ei mikään turha plikka!
Missähän minun ko. kirjani on... Kuvia siellä ei ole, kun söin kaikki, sivutkin on aika tuhrittu..
Vitsit, meillä on samanlaiset lapsuusmuistokirjatkin, siis tuo Maija Karman(ko?) kuvittama... Nuo sanavalinnat ovat jääneet mieleen, "äidin piirtämä", "isän kaavailema".
Mukava yksityiskohta nuo pyykkipojat talokuvassa!
Tuo Arvo Lehtovaaran toimittama ja Maija Karman kuvittama kirja on täynnä kipeitä asioita, joita en itsestäni muistanutkaan. Tai halua muistaa, miten vaan. Tai tunnusta tosiksi. Ihan kuinka vaan.
Hassua on, että muistan selvästi piirtäneeni nuo pyykkipojatkin, koska niiden toimintatapa oli mielestäni mystinen. J:stä tuli sittemmin sähköasentaja vaikka minulla oli selvästi asiaan harrastusta.
Muovipussiin on lehtien väliin taltioitu hiuskiehkuroita, kas kun ei hampaita.
"Harva on soimi ja hieno on loimi
kuurassa kiiltävi maa.
Lämmitä lempi, äityen lempi,
varjele lastani valkeaa!
Eino Leino
Valkeaa lasta?
Ja mitäs täällä, muistellaan muinaisia vai? Ei voi muuta sanoo, kuin on iihanat pikkuvarpaat ja sormet ollu, melkein syötävät. Ja niin blondit on hiuksetki kuin vain olla voi. Ole kuule vain tyytyväinen, että äitisi on nähnyt sinun erityislaatusi varhain. Anteeksi, en tiedä miten joku muisto ehkä koskee, mutta nuo luonnehdinnat ovat kyllä kullan arvoisia nyttemmin. Kertoo sun äidistäs tietty kanssa, mutta olethan sitten ollut ilmetty pikku MYY.
Mitä, onko nyt täysiQ?
Äiti ei oikein arvostanut myymäisiä piirteitäni mutta heltyi yhdessä viimeisimmissä merkinnöissä: "Pienenä olit pippurinen, jämpti, touhukas ja täsmällinen eikä ikä tuota piirrettä juuri ole laimentanut. Turhankin tarkka olit: minkä olit kerran päättänyt, niin sen täytyi läpi mennä. Ja meneekin. Sinulta, jos ei muilta."
Saattaa tuossa olla perääkin. Ehkä vähän.
Oma Kulta-aika lapsuuteni on muutoissa kadonnut, harmi. Esikoisen, 17 v, kirja on huolellisesti täytetty. Seuraavan, 15 v, kirjaa on täytetty melkein yhtä tarkasti. Kaksi nuorinta, 3 v ja 4 kk, ovat raukat jääneet ilman minkään valtakunnan vauvamuistokirjaa. Noloa on se. Ja varmaan iso harmitus niille nuorimmille.
Noin se meilläkin meni, vanhemman veljen kirja on huolellisesti nurkasta nurkkaan täytetty, minun kirjani hiipuu loppua kohden ja nuoremmalla veljellä ei tainnut enää olla kirjaa ollenkaan.
Mutta onhan valokuvat. Tosin vauvakirjan lukeminen aikuisena avaa muistolaatikoita, jotka muuten pysyisivät kiinni. Hyvä niitä on penkaista välillä.
Minullakin on tuo vauvakirja, samaten kolmivuotiaalla. Ja koska olen esikoinen, kirjani on huolellisesti täytetty (tästä pikkusiskoni ovat kovin katkeria). Kolmivuotiaan tärkeitä juttuja huomaan kirjaavani yhdelle postituslistalle (ja osin tietysti myös blogiini) paljon tunnollisemmin kuin tuohon kirjaan, mikä moka. Pääasia tietenkin että ne jostain löytyy, mutta täytyy joku ilta pitää "Kulta-aika lapsuuden" kirjan täyttösessio, sehän vaatii myös sopivien kuvien muunnon digistä paperille.
Ihania nuo luonteenkuvaukset!
Paperikirjan ja käsin kirjoitetun muiston kulkemiseen lapsen mukana aikuisuuteen uskon enemmän kuin digitaalisen. Ja onhan se äidin tai isän käsialan näkeminen kuin pitäisi kädestä kiinni vuosien takaa.
Niin.
Sikäli olit viksu että laitoit kukan nenääsi.
Niin moni muu vetää herneen nenäänsä ja pitää sitä siellä läpi koko elämänsä.
Totta puhuen se oli kyllä herneen näköinen ja värinen mutta en saa päähäni nyt, mikä laji. Kasvaa pihalla matalana ja tuoksuu ylimaallisen hyvältä.
Siitäkös niin paljon on johtunutkin. Hmmm....