Silta yli synkän virran
Kun aloitin päiväkirjan kirjoittamisen, olin elämäntilanteessa, jossa minulla ei ollut enää mitään: ei itsetuntoa, ei uskoa tulevaan, ei edes halua uskoa mihinkään tai kehenkään, ei muuta kuin epämääräinen kaipuu johonkin, jokin usvan läpi kajastava haave toisenlaisesta elämästä. Seisoin synkän virran rannalla, vieritseni korkealla vankkaa siltaa pitkin käveli ihmisiä, joilla ei tuntunut olevan koskaan huolia ja edessäni virtasi pelottavan kylmän näköinen leveä virta. Rannalla, jolla seisoin, ei ollut enää mitään, joten vaihtoehtoina olivat loppuelämä ei-mitään tai ponnistelu virran yli. Jostain syystä ajattelin, että en ole oikeutettu ylittämään virtaa helppoa kautta siltaa pitkin vaan minun pitää jotenkin kamppailla itseni virran läpi toiselle puolelle. Kulkuneuvoksi löysin julkisen kirjoittamisen, salakavalan avautumisen ja kirjaimista rakensin kiikkerän kellukkeen, jonka avulla pääsin virran yli, tänne toiselle rannalle. Nyt pystyn kävelemään tuota siltaa pitkin, käymään vanhassa maailmassa, kopsaista sieltä muiston tai ajatuksen ja palata tänne siitä kirjoittamaan. Tai voin kirjoittaa sillalla tapaamistani ihmisistä, tai tällä puolen olevasta elämästä. Tosia tarinoita kaikki.
Blogeissa silloin tällöin pelmahtava epäily jonkun päiväkirjan aitoudesta, populismista tai onko se totta vai keksittyä, osoittaa, ettei blogeilla vielä ole paikkaa lukijan päässä. Blogi ei ole kirjallisuutta, ei perinteistä päiväkirjaa, ei keskustelupalstakaan. Mitä siis? Ei kirjaa lukiessa ajattele, että onko tästä tarinasta mikäkin osa kirjailijan omaa elämää, kuinka paljon naapurin ja onko se nyt varmasti kronologian säilyttänyt, uskonko kuinka paljon vai en ja jos, niin pidänkö enemmän tai en ollenkaan. Blogeissa tuntuu olevan totta-kunnes-toisin-todistetaan-lukijat, mitä-väliä-lukijat sekä ne ehdottomat, jotka eivät pidä mitään totena tai joille kaikki on kirjaimellisesti totta. Siellä jossain rivien välissä on sitten se porukka, joka tajuaa, että kaikkihan tämä omalla tavallaan totta on, kirjoittajalle niin totta kuin on kipu hampaassa tai silmätulehdus tai kivi kengässä. Fiktiivinenkin kertomus on kirjoittajalle totta, koska hän on tilanteet jossain nähnyt, jotain ehkä kokenut, joku läheinen on tai hän on lukenut jostain, jonka kirjoittaja on ne ehkä kokenut. Jos päiväkirjaa tuntee tarvetta kirjoittaa, niin jonkinlaista terapoimista tai avautumista tai itsekerintää se kai on, kipupisteiden painelua toivossa saada helpotusta tai parhaimmillaan saada koko solmu aukeamaan. Yhtä totta kuin on Luhdan takissa, Mexxin housuissa ja kirpputorimyssy päässä katse sulkeutuneena töihin kiiruhtava ihminen tai ne miljoonat muut erilaisine roolivaatteineen.
Jokainen päiväkirja on itsessään tarina, jonka totuus on se, minkä näemme; meidän oma elämänkokemuksemme yhdistettynä tuhansien muiden kokemuksiin, tietoisiin tai tiedostamattomiin viesteihin ja ne kaikki kirjoitettuna tai kävelemässä juuri nyt, tällä kadulla, Blogoslavian pääkadulla.
Jälkipuheet
Kiitos, -aika paljon enemmästä kuin tajusitkaan.
Tai ehkä ymmärsitkin.
Minulla on paikka sydämessäni sinun ajatuksillesi. Näille sadoille kirjoituksille, jotka kumpuavat oikeasta elämästä ja ihmisen arjesta. Sielunsisko :)
Olen hiljaisuudessa kulkenut kanssasi viime syksystä. Uhkasin silloin vajota omaan synkkään jokeeni kokonaan ja kummasta sattuman oikusta löysin tekstisi ihan vahingossa. Sinne toiselle puolelle on vielä matkaa, mutta suunta on oikea. Yksi kellukkeistani olet sinä Mea. Kiitos tähän astisesta.
Olet varsin oikeassa. Opiskeluihinkin liittyen tuota faktan ja fiktion häkellyttävän häilyvää rajaa on tullut pohdittua viime aikoina... ja se on jotenkin niin - keinotekoinen. Jokainenhan lopulta kuitenkin muodostaa tulkinnat oman päänsä sisällä.
Mitä on totuus?
Totuus on kuin lakritsa. Pätkä mustaa, tietyistä aineista valmistettua massaa - konkreettista ja varmasti totta. Mutta mitä tapahtuu lakritsalle - totuudelle - kun sen laittaa suuhun? Yhdessä suussa se maistuu taivaalliselle, saa silmät painumaan puoliumpeen ja houkuttelee kurkusta nautiskelevan hyrinän. Totuus on, että lakritsa on ihanaa. Vaan mitä tapahtuu totuudelle, kun lakritsan laittaa toiseen suuhun, jossa se maistuu ällöttävälle, vääntää suupielet alaspäin ja kouristaa nielun yökötykseen? Mikä on totuus? Onko lakritsa hyvää vai pahaa? Valehteleeko toinen suu? Kumpi?
Laku on pahaa. - Nyt minä valehtelin. Lausuin asian, joka ei ole totta. Lakritsanvihaaja kehuu minua nyt, kun lopultakin sanoin totuuden. Meistä tulee ystävät. Minäkin opin inhoamaan lakua niin, etten enää valehtele, kun sanon, että laku on pahaa.
Totuus lakritsasta on muuttunut. Voiko totuus muuttua? Mikä on totuus?
Vintti, Marleen, rinha, kiitos. Kellukkeita me kukin tosillimme olemme ja sillä tavalla meidän lautat vahvistuvat ja kantavat kohta paitsi itsemme myös kaverin.
Ugus, sinnäpä tuon pitkän tarinani sanoit ydimmin. Mutta sinähän oletkin ammattilainen.
noone, mai diör, musta analyysisi jätti kokonaan huomiotta sen oleellisuuden, mikä on se lopullinen tuotos, jonka hyvä tai paha lakritsa pukkaa ulos. Vai häveliäisyyskö esti. Sehän se totuus kuitenkin on
Eikö blogi ole oikeastaan vain sisältöä. Voiko siitä sanoa mitä se on? Mitä on sisältö?
Kiva kuva.
Sisällön tuottama mielleyhtymä sisällön muodostamien sanojen muodossa kuvattujen tilanteiden totuudellisuudesta on tosiaankin vain mielikuva, jonka totuudellisuus on siellä, missä mielikuvakin, omassa päässä.
Mitä on totuus? Ja oliko tuossa lauseessa sisältöä?
Omenapussi on sitten tehnyt sinulle hyvää, ja se jo oikeuttaa olemassaolon. Kun kirjoittaa asioita pois, niin ikäänkuin jakaa ne toisten kanssa. Vaikka näin virtuaalisesti Blogosibirskissä.
Kuvakin on hieno.
Terveisin Äijä,
ent. Sivustakatselija
Tuntuipa kotosalta tuo omenapussi pitkästä aikaa, eihän sitä muistakaan kuin vanhat tutut. Ja olipa mukava, että ilmoittauduit, Äijäblogi meni heti tilaukseen.
Omenapussi on tehnyt hyvää työtä itselleni mutta en voi sanoa, että tehtävänsä. Onnistunut asiakassuhde syntyy toimivan ylläpidon kautta :)
Meninpäs melkein sanattomaksi. Mutta tarkoitus oli sanoa suunnilleen, että näin juurikin.
Ja jos menopaussi on tehnyt hyvää mealle, kerrannaisvaikutukset meitin yhteisölle ovat sellaiset, ettei niitä voi millään tuottavuusindekseillä mitata. MOT.
No jopas, kerrankin menin sanattomaksi. Minä kiitän.
Veeran toteamukseen yhdyn sataprosenttisesti: mean matka kirjainmerellä, vai onko se Blogosibirskin styx-virta, on innostanut meitä monia räpistelemään pinnalla ja pyrkimään kovaa maata kohti. Sopii olla kiitollinen measta.
En ole koskaan pitänyt itseäni minkäänlaisena esimerkkinä tai "vaikuttajana" täällä, koen aina vaan olevani noviisi, joka opettelee tuntemaan kadun kulmat ja ihailee vanhoja huolella rakennettuja kivitaloja ja komeita siltoja.
Kiitos kauniista sanoistasi.
Niin.
Hieno.
Ennen oli sillat massiivikiveä ja miehet rautaa.
Nyt ovat enää vain miehet terästä.
Niin se muuttuu maailma. Autotkin on muovia.