Sain kutsun hammaslääkäriin joskus kolmen viikon päästä. Nyt jo. Vastahan minä tilasin ajan neljä kuukautta sitten. Minulla on muuten aivan uskomaton silmänilo hammaspeikkoja hätyyttelemässä, se Kalle. Vaan paljonpa iloa onkin siitä, kun pitää ottaa silmälasit pois, laittaa ne aurinkolasit päähän ja sen jälkeen ummistaa silmät, kun pelottaa ja valokin häikäisee. Koko energia menee siihen, ettei nosta kättä leuanaluspeiton alta ja osoita poskeaan, että "tosta noin ei vielä ole puutunut" ja samalla hutaise koko tarjotinta instrumentteineen. Senkin olen tehnyt. Noloa on se. Keskityn siis aina silmät ummessa laskemaan, kuinka monta kertaa Kallen pehmeä ääni kysyy, että "Sattuuko?" ja yritän muistaa, että päätä ei kannata puistella, kun pora on suussa. Hukkaan menee Kallen komeus siinä ammatissa.

Eilen kävellessäni viattomasti aivan ohi Stokmannin kuului huuto: "Tänne, tuu hakeen mut pois, pian ny!" Samassa näkymätön kumikäsi kaappasi minut kerroksiin ja suoraan maailman ihanaimpain farkkujen eteen. Täydelliset, pituuskin justeikämelkein. Mutta voih, niin kapean näköiset, etteiväthän ne minulle mahtuisi, ajattelin ja saman tien sovittamaan, että kuinka pitkälle sääreen venyisivät. Ja eikö perille asti, että zhulaah. Täydellinen istuvuus, jumalaisen sopivat, kerrankin lerpottamaton vyötäro, joustava pintaa hivelevä musta farkkukangas, upeat *oikean* pituiset lahkeet. Ja hinta, ajattelin minä, on tietenkin tähtitaivaallinen. Vaan ei, vain 64,95 EUR oli painettuna vyötärölapussa, ei paha. Etenkään, kun minullahan on se kantapeikkoetuseteli, ajattelin. Kotona. Sitten mentiin bussilla lähiöön, haettiin kortti ja oltiin takaisin farkkujen kimpussa hetkessä, noin puolessatoista tunnissa. Ja kassalle, joka käänteli minun upeita farkkujani manaten, ettei hintaa löydy ja minä vaivihkaa, että tuossahan se, persuuksessa, farkun merkissä. Oranssihuulinen minuun kääntyen huolellisesti huulensa halveksivaan alaviistoon asetellen hitaasti alleviivaten lausumaan, niin kuin vain vähäjärkiselle sanotaan: "E-i s-e o-l-e h-i-n-t-a.". Joka sittemmin löytyi kassakoneesta tuhannen numeron koodin tulkinnalla ja näytössä ilkkui 89,95. Auts, sanoi alitajuntani mutta lohduttauduin 10:n etusetelillä, jonka olin oranssille antanut. "Pankilla", sanoivat kalpeat huuleni ja kuittia kirjoittaessani tuijotin lukua 89,95. Jähmettyen kauhusta kysyin, ettäkö se hinta oli sitten 99,95. Oranssi mutristui hämmentyneenä, no eikun, hän siis, tuota, anteeeeeksi.... Virhe. Korjataan. Ja toinen kuitti: 79,95. Mutta onhan ne täydelliset. Ja säästin 20 euroa … kai …

Kalliiksi tulee Martittomuus, hänen kanssaan korkeintaan poikkean Pirsmassa tekemässä tylsiä ja edullisia ruokaostoksia, mikä tapa täytyykin tulevaisuudessa lopettaa, sillä vaaka pysähtyi tänä aamuna hiuksenhienosti ensimmäistä kertaa vuosiin nelosella alkavan kymmenluvun perälle. Zhulaah!