Optimisti
Miksen opi katsomaan aamulla ulkolämpötilaa. Miksi aina oletan, että kylmän kauden hellitettyä pariksi päiväksi on pakkasen niska taittunut, leuto palannut jäädäkseen ja elämä jatkuu maailman tappiin taas näin, paremmin. Kun se kylmä pohjoinen puhuukin yllättäen jo kohta taas uudelleen, tunnen itseni jotenkin petetyksi, optimisti minussa saa lommon, jota se ei kuitenkaan muista seuraavalla kerralla. Minä mieluummin ottaisin samaan kurjuuteen kaikki kylmät ja iljanteet ja kun loppuu, niin loppuu. Sama perusteeton optimismi valtaa minut minkä tahansa pahemman vaihtoehdon hellitettyä otettaan. Yksi sateen jälkeinen aurinkoinen päivä tuudittaa minut ajattelemaan loppuelämää aurinkoisena. Kylmän jälkeen lämpö aina pysyy, lunta ei sada ja sormia ei koskaan enää palele. Kivun jälkeen yksi kivuton päivä on joka kerta elämän uusi alku. Pieneen mieleen ei koskaaan hädän hellitettyä hiivi epäilyksen häiväkään, etteikö hyvä olisi pysyvää. Ei, minä uskon aina sen tulleen jäädäkseen. Tätä sanotaan optimismiksi ja se on kai joku hyve.
Mietin ystäväni kanssa taannoin, kumpi on pahempaa: fyysinen vai henkinen kipu. Jos unohdetaan se, että jokaisella on omat asteikkonsa ja kivutkin ovat kovin erilaisia ja ajatellaan puhtaan erärealistisen teoreettisesti kivun valtaa, niin kumman kanssa eläisi mieluummin, jos valita saisi tai valita pitäisi. Ottaisiko henkisen kivun, joka puristaa ihmistä kaiken sen ajan, jonka ihminen on tajuissaan. Vai valitsisiko fyysisen kivun, joka kaihertaa taukoamatta, erityisestikin öisin. Henkisen kivun voi turruttaa tajuttomuuteen, nukkumiseen ja sen jopa voi toivoa joskus loppuvan, sillä tilanteet muuttuvat, aina on toivo. Mutta fyysistä kipua ei mikään tuuperra, kun se on ihmisen vallannut. Se oppii olemaan välittämättä kipu- ja unilääkkeistä. Sen kanssa ei voi koskaan olla rauhallisessa rinnakkainelossa, se jäytää koko ajan. Sen loppumisesta ei voi olla varmuutta, koska tilanne ei mene välttämättä ohi, pahenee vaan. Henkinen kipu on murskaavaa mutta sen voi turruttaa, fyysinen kipu on hivuttavaa mutta sitä ei voi paeta. Vaikea valinta.
Kipujen kanssa on vähän sama kuin pakkasten ja sateen kanssa: yhden kivuttoman päivän jälkeen optimisti olettaa, että nyt alkaa parempi elämä. Optimisti on henkilö, jolla on lyhyt menneisyysmuisti ja olematon kyky ajatella loogisesti. Optimisti on siis vähän tyhmä. Tyhmyys on ilmeisesti hyve.
Jälkipuheet
Siihen nähden, että optimistia kai yleisesti pidetään jonkinlaisena kyynikon vastakohtana, kuulosti lausuntoni loppu, tjaa, kovin kyyniseltä.
Minäkin yritän olla optimisti oletusteni ja toiveideni suhteen, ja todellisuuden romuttaessa haavekuvat voin vain todeta olleeni taas kerran tosi tyhmä.
Itse äänestäisin muuten voittajaksi fyysistä kipua, sillä henkistä kipua voi useimmiten oppia hallitsemaan ilman kemikaalejakin. Pikkuhiljaa, mutta varmasti. Fyysinen kipu aiheuttaa hoitamattoman myös henkistä tuskaa.
Vaikka saattaa se toimia toisinkin päin.
Kyyninen optimisti, minun kolmas ja neljäs nimeni. Toistaiseksi ainakin vielä noin päin.
Silloin pähkäillessäni valitsin henkisen kivun. Mutta valinta on kovin henkperskohtainen ja kokemuksista riippuva. Minun kokemukseni on, että ihmisellä on jonkinlainen overflow-suoja henkisen kivun suhteen: sitä ei määräänsä enempää pysty kantamaan, joten toisesta päästä valuu vanhempia pois. Mutta fyysisen kivun kanssa sellaista suojaa ei ole. Paitsi, kun menee shokkiin tai tajunta lähtee mutta se on jo aivan liian kaukana se raja.
Miksei ihmistä ole tuotekehitelty pidemmälle, olisi jonkinlainen yhteenlaskettu kurjuudensietoraja. Pakkaspäivinä ei esimerkiksi veetuttaisi niin paljon, kun muutenkin on kurjaa. Paitsi jos pitää pakkasesta.
Optimistista en tiedä, mutta pessimisti se vasta tyhmä onkin! Sen tiedän, koska olen itse semmoinen. Ei niin suurta iloa, etteikö sitä katsoisi ainoastaan tilapäisenä ohimenevänä illuusiona, joka jo seuraavassa hetkessä taas peittyy synkän todellisuuden alle (kuten on aina ennenkin tapahtunut) - eikä niin pientä surua, etteikö sitä suhteuttaisi mittakaavaan, jossa se itse asiassa onkin aivan valtava (ja mitä todennäköisimmin muuttuu koko ajan vain valtavammaksi). Ja vaikka tämä päivä on paljon kamalampi kuin eilinen, ei se kuitenkaan ole mitään verrattuna huomiseen.
Optimisti sentään pystyy onnensa pienistä pipanoista ainakin hetkellisesti imemään itseensä uutta jaksamisenergiaa. Pessimistillä ei ole, mistä imeä.
Henkinen kipu on pahempaa.
Totta, ilohan se on pienikin ilo. Vaikka vain yhden tai kaksi päivää. Tai edes tunnin. Ilohan se on. Täytyy vaan optimistina toivoa, että optimismi säilyy. Kyllä optimisti tietää syvällä sisällään, että ei se säily, maailma kuittaa kahdella kädellä molemmille poskille mutta kai se on vaan sitä tyhmänrohkeaa itsensä kiduttamista, että aina vaan jaksaa innostua uudestaan, että nyt.
Niin.
Taitaapi olla fyysinen ja henkinen kipu samanlaiset siamilaiset kaksoset kuin haju- ja makuaistikin toisilleen.
Kun ihmisellä on jatkuvaa murhetta niin tulee päänsärkyä ja verenpainetta. Päälle päätteeksi puhkeaa diabetes tai iskeepi syöpä, kuin todisteeksi että onkin syytä murehtia.
Jos taas jatkuvalla syötöllä kolottaa ja kivistää niin harvoinpa sitä jaksaa olla itse isä aurinkoinen ympäristölleen.
En sitten tiedä mihin perustuu joissakin uskomuksissa kivun jalostava vaikutus. Ruoskitaan itseä ja työnnetään piikkejä vartaloon, pidetään kättä ylhäällä vuositolkulla tai istuksitaan pylvään päässä törtevänä laisin. Siitä taitaisi tulla onnellinen olotila joka virkistäisi mielen ja matkaansaattaisi euforisen nirvanan.
-juu
Ihmisen suojamekanismi toiminee niin hienosti, että kun kipu on kääntymässä sietämättömäksi, ihminen menee istumaan pylvään päähän, kun siellä on aika hankalaa ja täytyy keskittyä pylväässä pysymiseen, niin ei homaa ajatella, että sattuu.
Ainakin rintasyövän on todistetusti todettu tulevan naiselle, joka murehtii ja murehtiminenhan on jotenkin hahmotonta kipua. Siispä luoja viisaudessaan paiskaa oikein kunnon taudilla ja kivulla, niin on helpompi sitten murehtia sitä.
Ehkä se jalostava vaikutus on olevinaan sitä, että ns. pääsee jonkun asian yli, kun ei sitä pysty ajattelemaan, kun käden kannattelemisessa on riittävästi työtä. Voihan siinä tuntea jalostuneensa.
Toihan on yhtä paha valinta kuin näkö- vai kuuloaisti.
Fyysisen kivun kanssa oon oppinu aika paljon elämään joten ensin ajattelin että valitsisin sen, mutta jos miettii jotain syöpää tai jäsenten irrottamista, voi olla etten kestäisi, eikä kipupäivinä oikein jaksa olla iloinen ja henkisesti tyyni. jos fyysisen kivun valitessaan luvattaisiin ettei enää koskaan tunne henkistä kipua, valitsisin ehkä sen. Masennus ja henkinen väkivalta vie kaiken.
Mielummin fyysinen kipu kun henkinen. Mielummin kuurous kun sokeus.
Ei jaksa, ei. Aina olla aurinkoinen. Kun ei jaksaiasi aina edes olla.
Asia tarkastettu kirjaston opuksista. Fyysinen kipu on reilumpaa, useimmiten löytyy jokin konkreettinen kipupesäke jota voidaan syyttää.
Henkinen kipuilu pannaan mielenvikaisuuden piikkiin ja sairas syyttää yleensä vain itseään. Sairauden jatkuessa myös lähiympäristö oireilee ja voi pahoin.
Löytyy teoksesta:
Henkinen kipuilu voi ruumiillistua Meanderian habituksessa.
n
Optimismi on se voima, joka saa nousemaan aamusin sängystä. Kuka lähtee tarkastamaan tiluksiaan, kuka liukuhihnalle hikoilemaan. Toinen täyttää tyhjyyttä lähtemällä shoppailemaan, toinen toivoo: jospa tänään tohtisin avata verhot. Toiselle optimismi lankeaa itsestään, toiselle se on harjoittelun tulos, kolmannelle yllättävä ilmaisnäyte.
Pessimisti voittaa aina, sanotaan. Mutta mitä?
Inhosin tätä asennetta ennen, mutta niin se vain menee -varsinkin silloin, kun elämä tuntuu läiskivän avokämmenellä kasvoihin:
Päivä vain
ja hetki kerrallansa,
siinä lohtu mulle kallehin.
Kirjastoviisaalla on mielenkiintoinen kirjavinkki. Fyysinen kipu voi myös pitkittyessään johtaa henkiseen kipuiluun, jolloin ollaan kokolailla lähellä pattitilannetta.
Niin marimba, mitä se voittaa? Hyvän mielen, kun ei odottanut mitään ja sai sen silti?
Mistähän syystä elämä tuntuu paiskivan avokämmenellä aina samoja naamoja. Miksei koskaan joitain hannu hanhia. Miksi. Vai seisooko ehkö jossain lopussa kiitos ja asioiden tasaus? Ja puhuuko tässä nyt entinen optimisti vai tuleva pessimisti?
Senpä kai, Mea.
En tiedä, miksi joidenkin kohdalla katto aina vuotaa. Täytyy vain toivoa voimia sellaisille tähtitaivaan alla syntyneille. Ja toivottaakin, jos tuntee.
Jotenkin minusta tuntuu, että tähtitaivaan alla syntyneet olisivat ihan yhtä elämän murjomia kuin me muutkin mutta he eivät vain huomaa olevansa. He eivät murehdi maailmaa, nukkuvat onnellisen untaan ja luulevat maailman olevan vain heitä varten ihan silkkaa yksinkertaisuuttaan tai he ovat neroja, joiden maailma pyörii vain oman navan ympärillä. Väliinputoaja on se, joka ei ole onnellinen.
Tähtiä voi nähdä niin monella tavalla. Kepeitä pieluksia!
Kirjoittelin tämänpäiväiseen päreeseen aiheeseen liittyvää otsikon ELÄMÄN HALLINTA alle. Olen optimisti, enkä omasta mielestäni millään muotoa tyhmä - heh heh. Mutta sehän on makuasia. Sitä paitsi kaikki käsittävät optimismin omalla tavallaan.
Kiitos marimba, pielukset olivat ...öh... no ne olivat.
Optimistihan minäkin, enkä tunnustaudu tyhmäksi. Haluaisin ehkä olla kyllä yksinkertaisemmin rakennettu, sellainen, joka ei tunne niin paljon, ei mieti niin mahdottomasti. Ilman optimismia ei eräissä tilanteissa jaksaisi, joten kai se on luonnon antama tulimuuri. Toivottavasti se pitää.