Hyvin vastasit haasteeseen, Mea! Kunpa voisimmekin antaa ihan sen oikean minän kertoa oikeista asioista....

Vastannen omalta osaltani, kunhan saan ensin miettiä kunnolla :)

Lapsena kylästä tullessa tuntui aina olevan yö ja aina satavan lunta, niin että näkyi vain mustaa ja sitten lasiin syöksyvät kiiltelevät hiutalet. Minua pelotti. Uskoin, että sen pienen valaistun kiilan ulkopuolella väijyi joukko intiaaneja! Se oli niitä pimeitä ajatuksia, joita ei voinut jakaa edes äidin kanssa, piti vain yksin täristä pelkoineen!

Minullakin on asioita, joista en voi kirjoittaa. Minua ei niinkään häiritse, että vaikenen niistä omassa blogissani. Pahinta on, kun en voi joissakin lukemissani blogeissa kommentoida myötäelävästi, kun pelkään paljastavani liikaa itsestäni nurkissa väijyville nettihöhöille.

Minä olen aina pelännyt sitä tuntematonta, mielestäni varsin paljon olemassaolevaa ja pimeässä lymyävää jotain. Sisällä valo ja ulkona pimeys ovat yhdistelmä, joka saa minut kuvittelemaan ikkunan taakse sen tuhannen mörköä.

Jotain samaa on siinä, ettei uskalla kertoa tai kirjoittaa niitä varsinaisia pelkojaan ja ajatuksiaan ulos. Itsensä paljastaminen on itsensä vaaralle altistamista, itsensä suojattomaksi asettamista. Tervettä suojautumista, kyllä. Mutta joskus jossain pitäisi olla jokaisella paikka tai ihminen, jolle paljastaa se pahinkin mörköpeikko ilman pelkoa, että sitä mörköä sitten käytettäisiin lyömäaseena.

Hassua. Just kun kirjoitin asioista, joista en koskaan uskonut kirjoittavani, paiskattiinkin täällä tälläinen haaste. Hmm, pitää miettiä kenen muun sielunelämää haluaisin / uskaltaisin lukea julkisesti..

Minäkin muuten itken Johnny Cashin Hurtia kuunnellessani. Itkumusiikki on terapeuttista. Sitä kuunnellessa voi aloittaa itkemisen pienistä asioista, suuret tulevat siinä ohessa. Ne niin suuret, joita ei uskalla ajatella.

Niin.

Todella holja olisi löytää omien esivanhempiensa paperiset blogit, vinttipuruihin kätkettynä. Jotenkin on sellainen kutina että etenkin esi-isiemme hijaiset pohdinnat ja mietinnät ovat monelle muullekin jääneet vieraaksi. Miehet teki töitä ja ei turhia pohtineet, tai ei ainakaan ylös präntänneet.

Mutta mitä mahtaisi mammakin olla blogiinsa vuodattanut?
Moonan varassa syytinkiläisenä elää kituuttanut ja märkiä polttopuita harmitellut varmaankin.

Tampuurin lattian likaisuutta pohtinut ja verannan lasien pesuja suunnittelut myöskin lienee tuo liinapäinen eukko -ketkale.

Sai hampaattomasta suustaan sellaisen oudon niksautuksen, etenkin harmipäällä ollessansa. Päänsärkyä myös valitti ja jos veri tuli nenästä niin luuli pahan veren pois virtaavan. Ei tunnettu silloin verenpaineongelmia eikä kolestrolijuttuja. Oli vain huimausta ja pakotusta.

Hänen esivanhempansa olivat kertoneet lapsillensa totuuden myös sukupuoliasioista, ja kai kirjoitettu sana totta on.

http://www.saunalahti.fi/arnoldus/linn_sex.html

Löysin kerran pieneä isän ja äidin kirjeenvaihdon seurusteluajalta: se oli kauniisti rusetilla solmittu paksu nippu. Aina, kun sain tilaisuuden, hain kirjeet piilosta ja luin hämmästellen, että isällä ja äidillä oli ollut elämä ennen minua. Mikä hämmentävä huomio. Voi, minkä hienon blogin niistä olisi saanut.

Tuo linkki vei minulta uskon nyt lopullisesti kasvitieteisiinkin. Miten voidaan olettaa, että Linnen opit kasveista olisivat yhtään lähempänä totuutta kuin hänen tietonsa biologiasta: "Linnén mukaan ihmisen ruumis oli koostunut kahdenlaisesta aineesta, kuoresta ja ytimestä, joista edellinen oli peräisin isästä ja jälkimmäinen äidistä."

Linnén oppien mukaan juuri nyt on oikea aika: "Siksi sitä pitää harjoittaa syksyllä ja se on hyödyllistä myös talvella." Niinpä.

Niin.

Carl von Linnen tekstihän on varmasti pelkkää faktaa. Paitsi hieman oudoksuttaa kun ei saisi olla kalpea eikä punakka, ettei antaisi väärää viestiä ympäristölleen. Siksipä kait niitä meikkejä nykyäänkin käytetään.
Ja tuon seuraavan tekstin osan kun suomen kansan viriilit poikamiehet omaksuvat, alkaa anemiisilla naisilla ravintoloissa flaksi.

" Niinpä kalpeat ihmiset, joilla on, kuten on tapana sanoa, sinertävät silmänaluset, haluavat kovasti yhdyntää, ja jos he eivät sitä saa, voivat he tulla aivan raivokkaiksi ja tahtovat surmata itsensä. Luvussa sanotaan myös, että naiset tapaavat pelätä punakkuutta, koska he uskovat sen osoittavan heidät kevytmielisiksi tai juopotteleviksi. Ulkomailla asia oli kuulemma aivan toisin, sillä siellä naiset kaunistivat itseään näyttääkseen punakoilta. Lopuksi todetaan, että kasvoista on varsin helposti nähtävissä, jos joku on taipuvainen rakasteluun."

Meilläkin oli vintillä isän kirjeitä äidille, joita sitten me lapset porukalla luimme. Äiti poltti ne samoin kuin erään opaskirjasen joka päätyi lasten käsiin. Sisarukset ja lapset nuuskimisvietteineen ovat tuhonneet paljon mielnkiintoista ja persoonallista inforrmaatiota.

Vaktaahan sen täytyy olla. Sentään kuninkaan henkilääkäri, arkkiatri ja Upsalan yliopiston käytännöllisen lääketieteen professoriksi sekä kasvitieteen ja teoreettisen lääketieteen professori. Jos tuo mies tiennyt, niin kuka sitten.

Ja tuosta on vain 300 vuotta. Mitähän meidänkin visioistamme ja missioistamme ajattelee väki 300 vuoden päästä. Nauravat avaruuskypäräänsä ja sinkauttelevat laasersäteillä mukuloita kapseleihin kasvamaan.

Haasteesta on tullut mielenkiintoisia toiveita. Äidin blogi nuoruudesta asti kiinnostaisi minuakin. Olin hirmu yllättynyt löytäessäni taannoin valokuvan parikymppisestä tummakutrisesta kaunottaresta. Äiti se oli, mutta iloinen ilme ja säihkyvä olemus ovat karisseet melko pysyvästi.

Minulla oli ilo kirjoittaa puhtaaksi isäni päiväkirja. Vasta sitä kautta opin tuntemaan hänet ja äidin ja isovanhemmat ja sitä kautta ymmärsin monia aiemmin käsittämättömiä asioita. Hämmentävintä oli katsella valokuvista heitä saman ikäisinä kuin on itse. Miten paljon vanhemmilta he näyttivätkään. Jotenkin jo pieninä aikuisilta. Tai sitten sitä on vaan umpisokea itselleen.

Vanhempieni nuoruusajan kirjeenvaihto on meillä myös tallella - silkkinauhalla sidottuna paksuna pinona. Olisin niin halunnut sen lukea, mutta isäni sanoi, että "vasta sitten, kun he molemmat ovat haudassa". Kyllä tässä on moneen kertaan ehtinyt ajatella, miksiköhän...

Ajatella, mikä aarteisto on käytettävissä paperille kirjoitetuissa kirjeissä. Mitä meillä on jättää jälkipolville? Sähköpostiarkistot? Päiväkirjat? Niinpä, siinä yksi hyvä syy kirjoittaa.

Isäni avoin tilitys päiväkirjoissaan hämmensi minua jopa siinä määrin, että loiventelin ja tasapainottelin hänen tekstiään. Hassua, jotenkin asetelma kääntyi nurinkurin. Toisaalta tunsin itseni hyväksytyksi ja tasa-arvoiseksi, kun hän antoi ne luettavaksemme, toisaalta holhosin ja ajattelin, että mitä ne nyt ajattelee.

Mutta niinhän se menee: alussa isä ja äiti kantavat minua, lopussa minä kannattelen heitä.