Mikä on kaikissa kielissä voimakkain sana? Millä pystyy ilmaisemaan suurimmat tunteet, pahimmat pelot, pettymykset, odotukset? MIllä pystyy tuomitsemaan, syrjäyttämään, rakastamaan, osoittamaan välittämisen? Yksi yleissana? Sitähän ei ole? Tai on. Hiljaisuus.

Jokainen on kokenut hiljaisuuden painostavuuden, kun se laskeutuu seurueeseen, josta yhtäkkiä kuuluu vain hengitys. Kuinka hetken päästä pidättelee sitäkin ja hiljaisuus saavuttaa täydellisen painostavan möykyn, joka kertoo pinnallisuuden, mitään kenellekään kertomisen haluamattomuuden, joka puhkaistaan väkisin tyjänpäiväisellä puheella vain hiljaisuuden täyttämiseksi, koska hiljaisuus puhuu enemmän kuin haluttaisiin sanoa. Erilainen hiljaisuus on se hyvien ystävien keskeinen hiljaisuus, joka pitelee heitä sanattomasta sopimuksesta yhteisen tunnelman patjalla. Se hiljaisuus, kun mitään ei tarvitse puhua, kun hiljaisuus puhuu kaiken ja ei mitään, koska mitään ei tarvitse sanoa.

Me olemme kokeneet myös sen hiljaisuuden, jonka raja on juuri ylittynyt hyvästä hiljaisuudesta painostavaksi. Sen kun seesteisen rauhan hiljaisuus muuttuu pilveksi, jonka tietää nousevan päälle ja jonka kasvaessaan tietää vain tummuvan. Jonka haluaisi rikkoa mutta ei osaa tai uskalla, koska se on jo noussut taivaan rannalle. Kun tietää, että raja, jolloin hiljaisuus oli vielä rikottavissa, on ohitettu. Kaikille on tuttu se jäätävä hiljaisuus, kun toinen tai molemmat tai kaikki jättävät hiljaisuuden kerrottavaksi kaiken sen, mihin eivät pysty tai halua. Sen hiljaisuuden, jonka toinen lähettää tulkittavaksi ja jonka vastaanottaja ensin tulkitsee toiveikkaasti mahdollisuuksia antaen kaikilla muilla selitteillä paitsi sillä, jolla hän ei halua sitä tulkita ja joksi se lopulta on tulkittava. Tai sitten ei, sillä kaikki tulkinnat ovat olleetkin vääriä ja hiljaisuus on itsessään ja toisen mielikuvituksessa kehittänyt selityksiä, jotka ovat värittyneet tummiksi vain omasta tummuudestaan ja rikkovat vähäksi aikaa jo rakentuneen yhteisen hyvän hiljaisuuden kielen. Miten se eroaakaan siitä hiljaisuudesta, jonka itse itselleen tarvitsee toisinaan. Sen, jonka valitsee vapaaehtoisesti ja jonka toinen tietää toisen tarvitsevan ja joka molempien hiljaisella sopimuksella vain on, muuttumatta miksikään, päättyäkseen tehtävän täytyttyä. Yhteinen ja silti yksinäinen hiljaisuus. Hellivä, rauhoittava, tietoinen yksinäinen hiljaisuus.

Tai se hiljaisuus, joka on kahden ihmisen muurin ympärillä. Kun he eivät erikielisyyden vuoksi pysty kertomaan kaikkea, jonka omalla kielellä pystyisi kertomaan, jolloin hiljaisuus on ainoa sana. Sen hiljaisuuden sävyttely on enemmän kuin kenenkään sanavarasto omalla kielellä koskaan. Kaikkien välillä on jonkinlainen muuri, jota ympäröi hiljaisuus ja toisen ihmisen hiljaisuuden sanoman ymmärtämiseen tarvittavaa sanakirjaa ei ole valmiina. Sen rakentamiseen tarvitaan aikaa ja opiskelua. Mutta ihminen muuttuu, hiljaisuus muuttuu, luottamus muuttuu, tieto, tulkinnat, tarkoitetut ja ajattelemattomat, kaikki se ja kaksi ihmistä tulkitsemassa ja kokemassa muuttuvat. Se kaikki on enemmän sanoja kuin kaikki maailman sanakirjat yhteensä.

Elämä on kuin hiljaisuus. Se ei ole ongelma, joka ratkaistaan vaan salaisuus, joka eletään.