Sama vika rahikaisella. Että koko pataljoonalla kokkaa, vaikka ei ole kuin yksi suu taloudessa ruokittavana.
Viimeksi, kun iski kanabataattikeiton hinku, niin sitten innostuksissani tein soppaa johonkin illanistujaisiin lasketun kaavan mukaisesti ja kyllä sitä sitten olikin. Ja on pakastimessa vieläkin. Talven varalle, perustelin.

Minullakin on pakastin täynnä ruuanloppuja talven, pahan päivän, hätätilan ja kaiken varalle. Yleensä ne joutuvat pakastimen sulatusvaiheessa roskiin. Ja minulla suuri pakastin, sellainen pataljoonamallinen.

Kanabataattikeitto... hmm nammm. Näin se käy, tunnen jo maun hivelevän nystyröitäni.

Nähtävästi meillä kaikilla on salainen haave olla hyvä kokki, joka häikäisee saavutuksillaan. Olen vasta viime aikoina päättänyt, että en enää kerää reseptejä.

Niin.

Pakastimessa on sellainen suunnitteluvirhe että sisältö ei näy päivittäin visuaalisena näköhavaintona, kuten jääkaapin sisältö tekee.

Huurteiset pussukat voivat sitten sisältää sitä sun tätä aina umpisuolesta lähtien. Ja vaikka ne pakasterasiat olisi hyvin merkittykin unohtuvat ryökäleet pakastimen uumeniin.

Entäs jos olisi oikein systemaattinen ja holja pakastaja? Tekisi pahvista ison pakastimen kuvan seinälle. Laittaisi siihen post-it lapun aina kun laittaa sinne tuotteita. Sisällön vajettua tietenkin poistaa lappuja. Voisikohan niitä lappuja leikkailla ja värittää tuotteen muotoisiksi?

Olisi sian kuvaa, jauhelihan kuvaa, hernettä ja selleriä?

Hyyyvä idea, sanoo moni. Mutta on se normaali ihminen vaan niin typerä, että ei sellaista taulua seinällään kehtaisi vieraiden aikana esillä pitää.

Minäkin olen kerran siivonnut reseptikokoelmani pois, kokonaisen keittiön yläkaapin hyllyllisen, mutta taas on kertynyt vinot pinot. Erityisesti rakastan vanhoja keittokirjonani, joita selailen ihan vaan ihmetelläkseni, mitä kaikkea se nainen ennen tekikään päivät pitkät. Makkaraa ei ostettu kaupasta vaan mentiin ja teurastettiin ensin sika. Voit tehtiin keräämällä viikon separoidut kermat kirnuun ja leivät jauhamalla ensin rukiit. Ja minäkin vaan valitan, että kaupasta ei löydy riittävän rukiista leipää.

Niin Murphy, sinulta noita ideoita puskee. Vaan suruksesi on sanottava, että muistaakseni joku suomalainen, nainen tietty, on tuon tapaisesta joskus jonkun patentin tai palkinnon saanut. Jotenkin siinä pakastimen ovess oli sydeemi, johon laitettiin ja poistettin pussukat. Yhtään en ihmettele, että se ei ole menestynyt. Minä ainakaan en just sillä hetkeää viitsisi laittaa merkinttä plussa tai miinus -puolelle.

Ja mikä siinäkin on, ettei sen purkin kanteen voi kirjoittaa, että makaroonimössöä lokakuulta 2005. Ei, vaan hyvinkin luultavasti ihmettelen vielä ehkä parin vuoden päästä, että mikähän pöperö se tuossakin on.

Umpisuoli! Jotenkin nyt kellot kilkkaa, että tämä liittyi tuonne taannoiseen yhteenkin juttuun ja siellä nyt irvaillaan taas.

Ja taas täällä kiusataan ihmisiä kivoilla aiheilla ja tökitään tikulla, josta tarttuu ajatus jos toinenkin ja huomaan inspiksen vaan pahenevan.

Että kiitos vaan.

Menen nyt sitte tekemään jauhelihakeittoa. Olisin mieluusti jatkanu blogien lukua, mutta kaipa ne oottaa. Nälkä ei.

No niin, olen siis liittynyt tikullatökkijöiden synkeään piiriin. Pois se minusta. Toivottavasti keitto helpottaa.

Keitto. Hmm.... nyt kun mainitsit, niin jauhelihakeitto olisi varsin nam. Jaksaisikohan sitä syödä sekä jaanssonia että keittoa. Keitot on hyviä, tomaattikeittokin olisi ja lohikeitto. Voihan kalankääreet, tästä ei taas hyvä seuraa.

Ihmettelinkin, että mistä kotikokkiblogiimme yllättäen suuntautunut kävijäryntäys on peräisin, mutta täällähän se syyllinen lymyilee. :o)

Itse olen äärimmäisen epäkäytännöllisenä ihmisenä keittiöhommissa aivan kamala kohlaaja, mutta kun tekee ruokaa suurella sydämellä, ei ole niin väliä, vaikka lopputulos olisi jotain ihan muuta kuin ammattilaisten tekemissä ruokalehdissä (toivottavasti ammattilaiskokit eivät saa kuvistamme kovin pahaa päänsärkyä).

Mitään varsinaisia terveyspommireseptejä emme ole toistaiseksi esitelleet – herkkuosastosta on selvästi hauskempi kirjoittaa kuin lounaaksi lämmitetystä kasviskeitosta. Onneksi luvassa on lähipäivinä Pippurimyllyn sushi-spesiaali, niin saadaan mukaan edes yksi ohje, johon ei tule ylettömästi juustoa, kermaa tai voita. ;)

Olen kyllä hämmästellyt kuvien laadukkuutta ja herkullista ylöspanoa. Ei ole niissä hävettävää, ei tosiaankaan. Niissä ilahdutta sekin, että ovat selkeästi juuri siitä ruuasta otettuja, mitä taas selvästikään eivät aina ole lehtien kuvat. Jos keitosta pilkottaa punaista ja rereptissä on vain hihreitä aineksia, niin herää epäilys koko systeemin toimivuudesta, ei kai se ole edes hyvää, jos ei kuvaakaan ei ole voitu tosiasiasta ottaa.

Eilen Saran keittiössä tehtiin sushia ja voi hellanduudelis, että se oli söpöä. Ihan kuin nukkekupeilla leikkimistä pienine sievine paloineen. Melkein jo innostuin niihinkin.

Niiden terveysruokien kanssa ei nyt niin väliä. Ellette keksi, miten voin, juuston ja kerman kalorit saa eliminoitua. Olen ollut siinä vakaassa uskossa, että kun laittaa paljon kasviksia, niin tapahtuu kompensoituminen.

Hih, toivottavasti olet oikeassa tuossa kompensoitumisessa. Omana filosofianani on, että kaikkea voi syödä, kunhan ei vedä kerralla ämpärillistä. Eli satsataan laatuun, mutta tingitään määrästä.

Pitääpäs käydä kurkkimassa, minkänäköistä sushia Sara on saanut aikaan. (Oma mieheni tekee kuiteskin sata kertaa parempaa sushia kuin kukaan muu;)

Mutku se on niin vaikiaa se määrän kontrolloiminen, kun ruoka on hyvää. Ei siinä saata järki ehtiä väliin, kun silmä ja maha vetää.

Omat miehet tekee muuten kaiken ainakin sata kertaa paremmin.

No kieltämättä sitä joskus hieman repsahtaa tuon määränkin kans. "Jos mää nyt ihan pikkusen vaan otan lisää..." Life is too short to drink cheap beer - ja sama pätee myös hyvään ruokaan.

Avec Sarassa on näköjään ollut vieraana Aki Takayama, joka hänkin ehkä jotenkuten sushien pyörittelyn hallitsee. :) Mutta kyllä kaikki on kuitenkin oman ukkokullan kokkaamana parempaa.

Aki oli varsin sympaattinen vieras. Ihmettelin minä, miten sen riisin sai pysymään siinä kalanmakuisessa kääryleessä *ulkopuolella*.

Nyt on uunissa tulossa jaanssonia mutta miten se nyt taas loksahti vähän omille urilleen. Kun perunoita tuli vähänlaiseksi, laitoin kukka- ja parsakaalin nupppuja ja ruokakerma-vehnäjauhoseosta tietty oli liian vähän kaiken peittämiseen, joten sitä kasvatin ylijääneellä pippurisekoitus-chili-kermaviilidipillä. Jännitys tiivistyy.

Syytän ohjetta, jos menee pieleen. Omaani siis.

Yaks, en söis.

Varmasti söisit. Riippuu siitä, miten se tarjoiltais. Ja minä taas osaan sen puolen ;)

Elämä on koulinut, joten tokkopa menisi läpi ihan tosta noin vaan. Ehkäpä uutuuden viehätyksen voimalla, mutta sehän ei kauvas kanna. :-|

Uutuuden viehätys riittää mainiosti, pelkkä uteliaisuus riittää. Sitten otetaan selvää, mistä oikeasti tykkäät ja miten tarjoiltuna ja seuraavalla kerralla sitten sitä ja sehän tulee, koska sinut koukutetaan. Sitten taas uutta viehätystä ja koukkua ja ansaa ja mieliruokaa. Sitä jatketaan, kunnes olet totaalikoukussa ja söisit kädestä. Mutta, silloin saatkin tehdä ruuat sekä minulle ja sinulle.

Kas näin se toimisi. Mutta en minä.

Ostin hienon kirjan. Jostain alennushallipilapalamyymälästä. Sen nimi näyttää olevan inhasti Suuri Herkkupala Kirja, kustantaja Läsförlaget ab, painettu Ruotsissa 2004 ja alunperin australialaista tekoa - lehdistömoguli Murdoch Books 2000.

Mutta on reseptiä jos jonniinmoista. Yrttiset juustotartelletit, paprikapäällysteiset crostinit. Taskurapu-limettiquichet. Lammaskormapiiraat. Gado gado. Kalatempura. Gyoza-piiraat porsaasta. Herkkusieniborek tai parsaborek.Baba ganus. Se viimeinen s on suhu. Bacalao kuorukat ja skordalia. Devils on Horseback. Ratatouillekolmiot. lohisatay ja inkiväärilimettimajoneesi.

Esimerkiksi.

Haastavahko kirja. Yrittääkö hän nyt kertoa, että et vaihda perhettä, ellei taitu kokilta mainitsemasi herkut. Minä ihan ajattelin, että sinä teet ne.