Asennekysymyksiä
Pienessä baarissa työpäivän jälkeisiä tuopillisia nauttimassa neljän, arviolta kolmissakymmenissä olevan miehen porukka. Iloinen äijäpuhe sinkoilee urheilusta työhön, sivuaa päivän tapahtumia ja naurut remahtelevat. Yhdessä taskussa soi känny ja mies ynähtelee puhelimeen hajamielisenä: "Joo, baarissa jätkien kanssa. Tuun, tuun. Joo joo, mä soitan. Soitansoitan..." Kaverit pyörittelevät merkitsevästi silmiään, naurahtelevat: "Muija kyselee?" "Eiku se oli Jorma, se on mun mies. Nii, kai te tiesitte, että mä asun miehen kanssa?" Hämmennys laskeutuu pöytään, selät suoristuvat, hetkellisen hiljaisuuden katkaisee tuopin kolahdus, rykäisy: "Joo, sellasia ne on. Ottaaks joku vielä tuopin?" Äijäpuhe löytää takaisin pöytään.
Täpötäyteen bussiin nousee juhlapukeinen vanha pariskunta. Kumarainen mies kulkee edellä pienin askelin, keppiin nojaava käsi vapisee hiukan. Mies nostaa hattuaan ja nyökkää huomenen kuskille. Vaimo maksaa matkat. Istujat kääntävät katseensa tiiviisti sivulle sateen juovittamiin ikkunoihin, invalidipaikalla istuva pipopäinen poika, reppu vieressään, näpyttää kännykkää, käytäväseisojat huokuvat odotusta. Vanha nainen yrittää hakea poikaan katsekontaktia, miehen vapiseva käsi hakee tukea penkin selkänojasta, toinen käsi nojaa keppiin, poika ei ole huomaavinaan. Bussi nytkähtää matkaan, vanhukset horjahtavat. Nainen katsoo poikaan ääni kireänä: "Hävettää tuollainen piittaamattomuus." Mies hyssyttää: "Äläs nyt Kaisa, antaa lapsen istua." Poika nostaa katseensa kännykästä, katsoo naista: "Ni, pirä sää mummu vaa pääs kii."
Naapuri oli illalla virittänyt jouluvalot ikkunaan.
Jälkipuheet
Kiitos, mea, aamun äänekkäimmistä nauruista, jotka jälleen kerran houkuttelivat käytävältä uteliasta yleisöä...
Ensimmäisessä kohtauksessa tuumin, että ihmiskunnalla ehkä sittenkin on toivoa, mutta sain toisessa todeta, ettei kai kuitenkaan sentään.
Mutta nauratti se silti. Meillä kun ollaan tällaisen synkemmän huumorin ystäviä.
Ajattele, mikä mieskollegiaalisuus pilkahti bussissa. Sukupolvien välistä kuilua on liioiteltu.
Jouluvalot ovat ja pysyvät.
Muuttuuko mikään.
Putoilen tuoliltani silkasta onnesta kun tällaisia saa heti aamusta lukea. Tres bien, eiku enhän minä osannutkaan kieliä.
I have my moments. Minulla on momenttini. ;)
:D Tää oli kyllä huippu oikeesti.
Minua ilahduttaa, että niin moni jakaa näinkin oudon huumorin kanssani.
Tai no, pakko oppia nauramaan maailmalle, kun sen kanssa on kerta elettävä.
Mutta kirjoittaako kukaan siitä, jos se poika onkin kohtelias ja kiltti, antaen tilaa? Ei. Sitä ei kukaan viitsi noteerata, kaverihan on nuorisoa ja terve poika, tottakai sen tehtävä on antaa tilaa, mitä siitä meteliä pitämään.
Toisin sanoen, jos olet kiltti ja annat silkkaa ystävyyttäsi istuimen sitä tarvitseville, jäät sekä vaille kiitosta ja ylistystä sivustakatsojain blogeissa, että istuinta josta sitäpaitsi olet vieläpä maksanut.
First come, first served, niin sitä kannattaa ajatella busseissa, sillä ihmisten asuttamassa, yleistävässä maailmassa et ole kenenkään silmissä parempi ihminen toimiessasi ystävällisesti. Tämä on juuri niitä asioita, joista silloin tällöin edes fiktiivistäkin tekstiä lukemalla alkaa melkein kaduttaa, että on koskaan mennyt vahingossakaan antamaan tietä kenellekään.
Ehkäpä olisinkin kirjoittanut, sillä niin harvinaista se on. Ehkä olisin niin hätkähtänyt, että tosiaan olisin sen suurin kirjaimin kirjannut. Mutta tosi on, että harvemmin kohteliaisuudesta kiitosta saa ja se taas heikentää seuraavan avun tai myötäeleen saajan mahdollisuuksia saada sitä juuri minulta, tai keltään.
Tosin se poika ei ollut käsittääkseni repun penkkiä rahalla lunastanut. Eikäpä se mummu itselleen tilaa odottanut, vain heiveröiselle miehelleen, joka taas oli maksanut matkasta, ehkä jopa istumapaikasta, jota reppu piti hallussaan.
Komsiikomsaa.
Seurailin uteliaana ilmeitä samantapaisessa tilanteessa, kun teatterin väliajalla pyörätuolissa liikkuva asiakas odotti kärsivällisesti, että invavessa vapautuisi. Sieltä ilmestynyt keski-ikäinen rouva oli nöyrempää mallia kuin bussin poika. Ja pahahan sieltä pytyltä on kesken asian tilaakaan antaa, vaikka tarvitseva oven taakse tulisi.
Olen kyllä nähnyt paljon kohteliaita nuoria. Ja tökeröitä vanhuksia.
Itselläni on viime ajoilta paljon kokemusta lastenvaunujen kanssa liikkumisesta. Todella monet tuntemattomat, nuoret ja vanhat, miehet ja naiset, lapset ja ikäimmeiset yhtälailla avaavat ovia, väistävät kaupan kapeilla käytävillä, nostelevat vaunuja portaissa ja auttelevat muutenkin tarvittaessa. Usein ilman mitään esitettyjä pyyntöjä. Yhtäkään kertaa en ole törmännyt henkilöön joka ihan silkkaa inhottavuuttaan olisi ollut mitenkään esteeksi tai haitaksi.
En tiedä ovatko vanhusten kokemukset ihmisten avuliaisuudesta keskimääräisesti jostain syystä jotenkin käänteiset tälle, mutta oma näkemykseni on se, ettei ystävällisyys maailmasta ainakaan kuollut ole - täysin päinvastoin.
Mitähän tuossakin bussitapauksessa olisi käynyt, jos kyseinen rouva olisi "Hävettää tuollainen piittaamattomuus":den sijaan niellyt oman hävetyksensä, ja aloittanut keskustelun vaikkapa ihan toisesta, tasa-arvoisen inhimillisestä lähtökohdasta sanoin:"Anteeksi, mahtuuko tähän istumaan?" Kannattaisi ehkä harkita jälkimmäistä repliikkiä ensi kerralla, sillä sitä saa mitä tilaa.
Totuuden nimissä on sanottava, että kyllä vanhuksetkin osaavat olla melko epäkohteliaita ja kiukkuisia. Enemmän ne osaavat kuin nuoret, jotka sentään pääsääntöisesti kunnioittavat vanhuksia. Ja löytyy sitä töykkyä siitä välimallin ihmisestäkin.
Aikuinen on usein töykky pelkkää nolouttaan, kun ei heti tule ajatelleeksi avittaa kanssakulkijaa ja sitten ei oikein kehtaa, kun hävettää korjata omaa hölmöyttään. Vanhemmilla ihmisillä, siis niillä jotka kokevat itsensä hyvin käyttäytyviksi, ei ole aina niin helppoa lähestyä selkeällä pyynnöllä. Kun ei ole sillä tavalla opetettu vaan on opetettu olemaan itselleen mitään haluamatta. Etenkin naisille. Siitä sitten syntyy näitä kompurointeja puolin ja toisin.
Lastenvaunuja ei kenkään itseään kunnioittava ihminen kehtaa julkisesti yrmiä.
Hii ! kiva äijäpuhejuttu, veti ison hymyn huulille täällä, kiitos siitä.
Äijäpuheet on aina yhtä juhlaa kuunnella, jotenkin sellaiselle olen aina ollut kateellinen. Naiset keskenään ei koskaan kuulosta samalta, letkeän rehvakkaan toverilliselta ja remakalta. Kokonaisesti rentoutuneilta ja mihinkään erityiseen juuri sillä hetkellä pyrkimättömiltä.
Tämänpäiväisen käytännön esimerkin vanhusten ilkeydestä tarjoilee TUOTE.
Tuota juuri tarkoitin. Ja ehkä vähän sitäkin, kun jonossa vanhempi ihminen, valitettavan usein nainen, etuilee sillä elämää nähneen oikeudella, että on vanha. Ja vähän silläkin, kun nuori antaa bussissa paikkansa vanhemmalle, joka ärähtää vastaukseksi, että en minä sentään mikään mummo ole. Ja ehkä vielä silläkin, että ihminen, jolla on vain ja ainoastaan aikaa, tunkee pankkeihin juuri sillä siunaaman hetkellä, jolloin töissäkäyvä ruokatunnillaan syömisen väliin jättäen yrittää selvittää pikapikaa raha-asioitaan.
Huoh. Toivottavasti joku potkii minut, jos vanhana tulen.... vanhaksi.
Mmmmm. Tätä lisää.
Bahrain. Olipa hassu tunne syöksähtää pimeän yön kylmyydestä aurinkoon, kuumaan, kuhisevaan Bahrainiin. Tuolla jossain joku epäili, että Blogoslavia on vain joku kallion kokoinen kärpäsen kakka mutta eipä ole epäilijä seilannut Blogoslaviaa pitkin poikin. Australiasta Ämerikkaan ja kanadan kautta Bahrainiin, josta Espanjan kautta takaisin Suomennon tänäänkin lennetty. Aika iso kallio.
Onko minun nyt huomenna lähdettävä baariin, jotta saan kokemuksia muualtakin kuin minusta minuun. Kai sitten.
Kiitos viestistäsi maailmalta.
Hauskasti kirjoitettu. Jokapäiväisistä, mutta taustalla kuitenkin vakavista aiheista. Olet niin oikeassa tuossa maailmalle nauramisessa.
Ainoastaan nuo jouluvalot nostivat niskavillat pystyyn.
Eilen askartelutarvikekierroksella ollessani, törmäsin ensin Tiimarissa joulukortteja notkuviin hyllyihin ja sen jälkeen Sinooperissa tee-se-itse koristeilla kuorrutettuun tekokuuseen, joulukalenterimalliin ja taas niihin pirun joulukortteihin. Ahdistaa.
Niinpä, se on siis taas alkanut ja sitä kestää pääsiäispupuihin asti: jouluhärsöttäminen.
Voi kärsimys. Mutta onneksi on elämä, jolle nauraa.