Vasemmalta oikeampaan
Eilen lenkkipolkuni varrella sinkoili värikkäitä verskoja normaalia enemmän: suunnistustapahtuma. On ajat muuttuneet siitä, kun riitteisessä loppusyksyn metsässä koulun liikuntatunnilla kompassia luettiin. Tai mitään luettu, koskaan en siitä mitään ymmärtänyt kuten en kartastakaan. Minulla oli pettämätön helpompi taktiikka: aluksi muka-tutkin karttaa sen aikaa, että osaavammat ehtivät matkaan ja sitten seurasin jälkiä lumessa. Sillä tavalla ei koskaan voittanut mutta eipä eksynyt metsäänkään. Onneksi liikuntatunnit olivat aamuyhdeksältä ja metsä yösataneen lumen neitseellisessä verhouksessa. Ja onneksi siihen aikaan harrastin tupakoinnin pahetta, jota pahetta piti salaa välitunneilla metsässä toteuttaa ja metsä oli siis siltä osin tuttu. Eilen ei peesauksesta tietoakaan. Vain hiljaisia miehiä ja naisia karttojen ja kompassien kanssa hetkeksi pysähtyneinä risteyksissä, pikainen vilkaisu ja uusi suuntima määränpäähakuisissa silmissä. Piukeareitiset rynnivät vasemmalta oikealle, edestä ja takaa, sieltätäältä. Mutta eipä kyllä ollut eilen luntakaan.
Vasemmasta ja oikeammasta tulikin mieleeni, että bussipysäkillä seistessäni havainnoin ohikulkevia autoja ja keskustelin itseni kanssa, että onko kuskin puoli autosta vasen vai oikea. Ohjastajana istuessa vannoisin sen olevan vasen mutta ei tarvi kuin kävellä nokkapellin luokse, niin se onkin oikea puoli. Jos pitää ottaa kassi takaloosterista, on se taas vasen puoli. Tosin nokkapellille on harvemmin asiaa ollut mutta kohta jo olisi ehkä syytä opetella pissapojan täyttö. Onkohan takapissapojalle oma säiliö? Ja vielä ihmetellään, miksi naisen on niin vaikea muistaa, mihin päin pitää kääntyä, kun oikealle tai vasemmalle olisi mentävä. Siinä kiireessä kun pitää vielä miettiä, onko neuvonantaja missä ja miten päin se pitää karttaa kädessä, onko pissapojassa vettä, saako sen korkin auki, osaako avata konepellin, millaista ainetta veteen pitää laittaa ja oliko kello vasemmassa vai oikeassa kädessä silloin, kun vielä kelloa piti ja pitäisi siihenkin muistaa patteri ostaa.
Miten muuten auto kulkee eteenpäin vaikka sen kuskin puoleiset renkaat pyörivät vastapäivään samaan aikaan, kun toisella puolen autoa repsikan puoleiset renkaat pyörivät myötäpäivään. Äkkipäätä voisi kuvitella auton pyörivän paikallaan.
Kun katsoo ikänsä asioita omasta perspektiivistään, tahtoo joskus unohtua se, että ihmisiä on niin erilaisia ja erilaisuudessaan toiselle arvoituksia, joiden ratkaisuksi ei riitä oman navan läheisyyteen perustuva varmuus asioiden oikeellisemmuudesta.
Jälkipuheet
Haaa! Vihdoinkin aamuinen annos Meaa! :)
Mainio kirjoitus! Mukavaa päivää!
No voi jehnan henkselit. Onko minua oikeasti kaivannut joku. Tästä päivästä ei voi kuin tulla mukava. Sitä myös Herkkumaahan toivomme.
Kumpi on vasempi ja kumpi on oikeampi - oli helpottavaa kuulla, että muutkin pohtivat tätä samaa asiaa. Kun pienenä leikittiin aarteenetsintää, serkku kirjoitti minulle vasempaan käteen (kipeästi, painamalla mustekynällä oikein tosissaan): "vasen". Tunnen vieläkin, miten kuivamuste tunkeutui kämmenselkään. Ihme ettei jäänyt pysyvää tatuointia siitä. Nykyään erotan vasemman ja oikean, kun muistelen sitä miten ekaluokan opettaja kiinnitti taulun yläkulmiin tekstit va-sen ja oi-ke-a. Kyllä Pirkko Anttonen tiesi, miten asiat opitaan.
Anni
Veljeni osti aikoinaan tyttöystävälleen rannekorun, jossa luki: "Tämä on oikea käsi!" Ilmeisesti jotain keskusteluja oli käyty vasemman ja oikean syvimmästä olemuksesta. Tarinasta voisi (ehkä) päätellä myös sen, että tytöllä oli rannekello vasemmassa kädessään.
Meillä puhutaan usein styyrpuurista ja paapuurista autossakin. Veneessä (pätee muuten myös laivoihin) seistessä naama kohti keulaa on styyrpuuri oikealla ja paapuuri vasemmalla. Vaikka käännyt ympäri (naama kohti perää), pysyvät styyrpuuri ja paapuuri paikoillaan, vaikka vasen ja oikea puoli vaihtuvatkin. Minusta on mukavaa, että maailmassa on jotain pysyvääkin - se luo turvallisuuden tunnetta!
Jos olisin joutunut Annin kokemuksen kokijaksi, en never ever haluaisi tunnistaa vasenta. Helppo olisi elämä, kun olisi vaan oikeita ratkaisuja.
Se on tuo sryyrpuuri ja paapuuri ollut Arja minulla joskus oppimisen paikkana ja kun en mitenkään voinut oppia edes nimityksiä, saati niiden liittymistä rannekello- tai korukäteen, jäi ainoaksi muistimerkiksi se, että paapuurissa on aata tarjolla ensimmäisessä tavussa ja samoin on vasemmassa. Loput ovat oikeita. Onneksi ei ole venettä, koska noin vaikeaa muistisääntöä ei aina muista.
Veneessä vasemman ja oikean säilymisen paikallaan vielä ymmärtää, kun siellä voi kääntyä mielin määrin ja tarkistaa tilanne. Mutta käännypä kuskin penkillä autossa, niin löydät itsesi ojasta ja silloin jos koska on ouolet sekaisin.
Kerran koulun suunnistusliikuntatunnilla metsässä aloin pelätä hirveä, mutta se olikin vain opettajani, joka möyrysi puskassa jostain syystä. Minä siellä vingun naama punaisena notta "hirvi!" ja sitten se olikin vain maikka.
Voi pettymysten pettymys.
Kuten nimimerkistäni voinee päätellä, ei tuo suunnistus ole koskaan parhaimpia puoliani ollut.
Minulla on metsäsuunnistuksen heikkouslahjan lisäksi myös kyvyttömyys hahmottaa kaupungissa liikkeeseen poikettuani suuntaa, josta tulin ja sitä toista, jonne luultavasti olin menossa. Säännönmukaisesti käännyn tulosuuntaan, kun toiseen piti. Jos muistan, että tuolta tulin ja menen toiseen, niin joko muistin väärin tai olinkin menossa tulosuuntaan. Jos taas en muista ja käännyn sinne, minne en olisi kääntynyt vaistomaisesti, olen luultavasti eksyneempi kuin koskaan, koska silloin en ymmärrä olla varuillani ja tarkata maisemia, joita tarkkailemalla yleensä jo muutaman korttelin päästä tajuan ne ohittaneeni.
Tällä tavalla edeten matkailu on mielenkiintoista ja kysyy aikaa ja hyviä kenkiä ja paljon terasseja, joilla voi ihmetelleä, missä sitä taas on.
Nimenomaan! Paapuuri ja vasen!
Mistähän nuo nimitykset ovat peräisin, paitsi siis ruåtsista. Onko styra ohjata tai ohjaimen puoli ja siksi styyrpuuri. Ja mitä tarkoittaa paa ja mitä puuri.
Kilei tahtoo aina vääntää, että paaRpuuri, kun kerta on styyr.
Piti vähän aikaa miettiä tuota ´verskoja´.. Eli verkkarit kai? v e r r y t t e l y h o u s u t (ah tätä suloista äidinkieltämme)
Aivan. Aika pitkä sanaksi, eli siis verskat. Minun isä, tuo sanontojen ehtymätön aarrearkku, sanoi aina, kun oli olevinaan muka hirveä kiire, että "On niin kiire, ettei kerkiä kissaa sanomaan kuin pitkähäntäluikuriksi."
Ohhoh, jopa löytyi avain sanaiseen aarrearkkuun.
Terv. Arv. Isällesi!
Niinaivan, jäljet johtavat alkukotoon. Olet varsin oikeassa, oikeammassa kuin arvaatkaan. Isä nimittäin taannoin käsinkirjoitti elämäkertansa ja minä höyrypäissäni lupasin kirjoittaa sen puhtaaksi. Siitä kehkeytyikin lopulta melkoinen yhteinen urakka, jossa osuuteni ei lopulta jäänyt pelkkään puhtaaksikirjoittamiseen. Kun se oli tehty, ajattelin, että jos hän, niin kyllä minäkin.
Ja siitä se sitten lähti....