« Minä, Martti ja Väpi | Pääsivu| Vasemmalta oikeampaan »

Pörröterapiaa Möykky-karkotukseen

Kissan ja koiran omistajat tietävät, mitä on pörröterapia. Paljon karvoja kainaloon, lämmintä eläimen kylkeä peiton alla, kehräystä, kuorsausta, vanutusta ja aina välillä itkua turkkiin ja pehmeiden korvien silittelyä. Lemmikin lempeitä katseita, vilkkaina ymmärtäviä silmiä, varppia valmiutta pelastaa ihmisensä päivä ja pinnan alla kuplivaa iloa saada olla juuri se, joka nostaa toverinsa syövereistä. Jos ei olisi pörröterapiaa, olisi enemmän synkkiä ilmeitä ruuhkabussissa, kireitä parisuhdanteita marketin puhumattomissa kassajonoissa, piukeita keskusteluja kahvihuoneessa ja paljon vähemmän olisi ystävällisiä sanoja. Minulla on joskus niin ikävä pörröterapeuttiani.

Minä kutsun niitä nyt Möykyiksi. Ne ovat aluksi noin nyrkin kokoisia, ehkä pienempiäkin, mutta ne huomaa vasta nyrkkisinä. Ne kasvavat ja pulleutuvat ja ovat pahimmoillaan sydämen tai pään kokoisia. Onhan niitä toki isompiakin, huoneen tai jopa koko elämän kokoisia mutta silloin ne ovat epämääräisempiä, ei sitä tiukkaa möykkyainetta ja niin suurina jo pienen ihmisen hallinnasta karanneet. Minun Möykkyni ovat yleensä pään kokoisia mutta niille tyypillistä on tulla isommalla sakilla ja kun yksi lähtee, tulee toinen tai kaksi tilalle. Yhdessä ne tuntuvat joskus elämää suuremmalta Möykyltä. Onneksi ihmisessä on se overflow-suoja, sitä ottaa vastaan vaan sen verran kuin jaksaa. Tai no. Yrittää. Kaikki Möykyt ovat pieninä käsiteltävän oloisia ja nyrkin kokoisina niistä kuvittelee pääsevänsä eroon vain otteensa irrottamalla. Mutta ovelasti ne toisinaan asettuvat taloksi, syövät, lihovat ja sinnistyvät, käyvät ihmiseen asunnoksi ja ovat kuin kotonaan. Oveliakin ovat, tulevat viattoman näköisinä ja antavat ymmärtää saman tien poistuvansa. Mutta eipä aikaakaan, kun joku niistä onkin jo pesää rakentamassa. Möykkyjen ennustamattomuuden vuoksi ei niihin osaa suhtautua aina vakavasti. Kunnes on myöhäistä. Mutta niiden kanssa oppii toki elämään samaa taloutta ja pieniähän voi aina piilottaa puseronsa alle. Kun niitä ei ole huomaavinaan, ne yleensä lähtevät pois. Joskus taas, kun on luullut jonkun elämää mullistavan Möykyn lähteneen, se onkin vain piilossa keräämässä voimia hyökätäkseeen entistä isompana.

Eläinpörröterapian uupuessa voi kokeilla Erityispörröterapiaa: pää Erityisen vatsatyynylle, siihen navan yläpuoliselle lämmölle ja siihen voimakas puhallus niin, että syntyy pröötti. Toistetaan tarvittaessa.

Jälkipuheet

Ne möykyt yleensä pörhistelevät itseään ja yrittävät näyttää suuremmilta kuin ovatkaan. Oikeasti, kun katsoo oikein tarkasti ja järkevästi, huomaa että eihän se möykky nyt niin valtava olekaan ja kun siihen käy käsiksi, niin hajoaa kuin saippuakupla. Mutta jos yrittää olla kuin möykkyjä ei olisi olemassakaan, ne suurenevat ja vievät tilaa positiivisilta ajatuksilta.

Lämmin ja turvallinen kainalo on varmaankin verrattavissa pörröterapiaan. Siellä on hyvä.

Niinhän sen olen tuhannesti todistanut itsekin, että kun kissa nukkuu kehräten kerällä tyynyn vierellä, on yöuni turvallinen ja leppoisa.

Vaan oli kyllä hieno kuva, tuo jonka linkkasit. Vavahduttavan kaunis. Jäin sitä pitkäksi aikaa katsomaan.

Olet Iina oikeammassa kuin haluaisi myöntää: reipas käsiksi käyminen ja pöllytys niin möykkyä ei olekaan. Ja jo kohta ihmettelee, että kuvittelinko minä sen vaan vai oliko se oikeasti muka niin iso ja musta. Sitäpaisti on erittäin vaikea teeskennellä, ettei niitä olisi olemassa, kun ne on ja kasvaa vaan siellä pimeässä. Ei muuta kuin Möykkyä sarvista ja tulta päin.

Niin Ugus, minä tiedän, että sinä tiedät. Eläimet on varmaan siksi niin hyviä pörröterapeutteja, että ne ovat niin aitoja. Ovat ihan sitä, miltä näyttävät, eikä yhtään tarvi miettiä, että mitähän tuo nyt tarkoittaa. Sen kaltaista aitoa välittämistä aika harvoin tapaa kaksijalkaisten joukosta.

Pörröterapia jäi mieleeni joskus Lassin ja Leevin stripistä, jossa Lassi prööttäsi Leevin masuun ja onnellisena nosti viikaripäätään ja sanoi "Pörröterapiaa".

Möykky on hyvä nimitys - Möykyille. Niitä on varmasti jokaisella, mutta jotkut meistä eivät tunnusta niiden olemassaoloa. Pahinta on se, ettei huomaa niitä. Hyvä ihme, mitä kaikkea ne silloin pääsevät piilossa tekemään!

Iina on oikeassa, niihin pitää käydä käsiksi ja höyhentää ne kunnolla. Jokainen oman kulttuurinsa mukaisesti, minusta paras tapa on jutella niistä jonkun kanssa. Möykyn laatu ratkaisee, kenen kanssa. Jotkut Möykyt voi käsitellä sen kaikkein läheisimmän kanssa, jotkut taas vaativat parasta ystävää. Joskus löydän itsestäni sellaisia Möykkyjä, etten oikein tiedä, kenen kanssa niistä keskustelisin. Ehkä ne ovat vielä raakoja...

Tuo kuva, Mea, se näyttää jotenkin niin - Suomelta! Lämpimät terveiset sinne kaikille Euroopan etelälaidalta!

Jotkut meistä eivät tunnusta ja toiset eivät tunnista. Jotkut taas onnelliset ovat teflonista ja niihin ei Möykyt tartu. Mutta parempihan niiden kanssa on tehdä sinunkaupat ja puhua asiat poikki.

Joskus helpoin tapa puhua on kirjoittaa avaruuteen.

Olen joskus miettinyt, että jos asuisi kaukana poissa, niin mitä Suomesta eniten kaipaisi. Veikkaan järvinäkymiä ja kalliorantoja ja mäntyjä ja poutapilviä ja leppeitä järvituulia.

No, se oli tamperelaisen puhetta se... Järvimaisemia:o)

Maisemista pidän kaikista noista luettelemistasi, mutta pääkaupunkiseudulta kotoisin olevana on pakko vaihtaa etuliite järvi etuliitteeseen meri. Ja kipparin kumppanina lienee tuulien edestä jätettävä pois se leppeys, onkin kai puhuttava vain hyvistä tuulista.

Itse asiaas mielikuvani heittyy itäiseen Suomeen. Hassua suinänsä, että sillä seudulla on hyvin nirkoisesti järvimaisemia. Lapsuus, nuoruus ja aikuisuuden kaihot kuitenkin tapahtuivat järvimaisemassa, joten siksi kai.

Luin ensin kirjoituksestasi, että onkin kai puhuttava vain pyhistä tuulista ja totta tosiaan, eiköpä vaan merellä olekin pyhiä tuulia hyvä olla.

Minut on kasvatettu itäisissä järvimaisemissa! :)

Minua siunattiin vielä pikkusiskollakin, jonka vauvanimi oli Möykky. Maailman paras möykky, sellainen se on vieläkin.

Nuo toisen sortin Möykyt ovat tulleet myös tutuiksi. Juurikin tarvitsemani pörröterapian vuoksi olen hankkinut itselleni nuo kaksi pientä pörröä. Hyvin ovat työnsä hoitaneet, vaikka pikkuruisia ovatkin.

Harrastan myös prööttejä. Onneksi minä olen meistä se kutiavampi.

Ei pörröterapia kokoa kysy, pääasia, että on pörröä. Eikä tarvi edes pörrörrää, riittää, kun pitää pientä luottavaista otusta kädellään tai silittelee sen hitusen pieniä varpaita. Sekin riittää, että se katsoo, juuri sinua.

Jossei joku ole kuunaan pröötöttänyt, niin on isohko aukko kokemuksissa.

Jos nirkoisesti tahtoo sanoa vähäsen, niin tohdinkohan korjata. Idässä ja etelä-idässä ne oman lapsuuden ja muutkin järvet runsaudessaan liplattavat, kesällä kävin pääpalkinnon jakamassa. Minulla makea meri jakaa hopean Pirkanmerien kanssa.

Oma pörröterapeuttini sepä valitsee toisin. Hän pulahtaa jos on pulahtaakseen mieluiten Nässyyn kuin Suur-Saimaaseemme. (Siitäs sain!) Tästä huolimatta kovin on veikeä ja rakas pörrö.

Erityispörröttely ehdottomasti huoneentauluihimme!

Onhan niitä idääsä tosiaan mutta kun viettää nykyisin suurimman osan Nässyn ja Pyhäjärven välissä, poiketen lenkillään kahden pienemmän välissä, niin olivat muka vähäisemmät ne lapsuuden järvet. Mutta olihan niitä tosiaan niitäkin.

Ken on nähnyt uitetun koiran, tietää, mistä sekin sanonta juontaa.

Erityspörröttöttely on ehdottomasti aliarvostettu laji. Sitä harjoittakaamme.

Minulla on itselleni maailman ihanin pörröterapeutti. Niin kai se oma aina on...
Sen piti jäädä kotiin, mummilaan, kun muutin Helsingin pakokaasuun. Pörröinen sai onneksi pysyä järven rannassa, metsien keskellä, vapaana. Sen pörrön korvia silkkisempiä ei ole! Miten monta tuntia voikaan silitellä pelkkiä korvia...

Nyt minulla on kaksi pörröttömintä pörröterapeuttia, mitä maailmasta löytyy. Kaksi pientä ja uteliasta liskotyttöä, jotka kyllä ajavat itseään kymmenen kertaa isompiakin Möykkyjä pois. Niille lähellä oleminen ja äipässä kiipeily on huvia, jolle mikään ei tunnu vetävän vertoja. Ei edes syöminen.

Minusta tuntuu, että eläimet ovat meitä paljon viisaampia ja rohkeampia. Käyvät Möykkyjä päin ilman pienintäkään epäilystä, kun me vielä emmimme ja ihmettelemme, onko meissä niitä pimeitä kohtia, joita on vaikea saada käsiinsä.

Niin.

Uitettu koira saa nahkansa liikkumaan eri tahtiin kuin sen sisällä oleva koira. Pisarat lentää ja koira kuivuu. Jos ihmiselläkin olisi nahka vain muotopussi lihaksien ja läskin päällä kuin Raahen museon sukelluspuku. Silloin voisi vanhemmiten kiristää löysät pois tarttumalla vain päälaelta ja nostamalla. Leikkaisi sitten löysät sieltä ylhäältä kuin ylimääräisen pussin suun.

Korvat voisi aikaa myöten tulla leikkuvuoroon, se olisi huono juttu. Myös kaikki muu tavara sieltä alempaa kohoaisi myös ja ei välttämättä paha se.

Annan kertomus avaa uuden ikkunan, sillä olen aina kuvitellut liskot jotenkin ... liskomaisiksi. Miksi ihmeessä ihmistä kuvattaessa "lisko" tuo mieleen jotain epämiellyttävää ja niljakasta. Annan liskot kuulostavat aivan toisilta. Silkkikorvilta.

Ja Murphy, sinä sen taas teit. Kuvittelen nyt tuolla kävelemässä ihmisiä, joilla on hm poskillä ja korvat päälaella. Ja ne hmmm vatsalla, hm.

Jo ken ei ole nähnyt koiraa ravistelemassa märkää turkkia, ei tiedä, mitä on menettänyt: mietn se osaakin heiluttaa nahkaa ja koiraa eri tahtiin, aloittaa päästä ja edetä hännän päähän. Osaisipa ihminenkin. Vaan tyrehtyisi sitten pyyheteollisuus ja taas menisi tuhannia työpaikkoja. Onneksi ei osaa.

Niin.

Tuo meidän mäykkis saa suihkun jälkeen hirveän hepulin. Makkarakoira ei osaa oikein kunnolla ravistaa joten se juoksee sänkyyn ja matoille ihan hulluna. Vetää päätään puolin ja toisin pitkin tekstiilejä kuivatakseen korvantaustat. Sitten se menee selälleen ja kieppuu puolelta toiselle päätään samalla heilutellen.

Samoin se piehtaroi kerran kun vein sen mukanani sienimetsään. Ei löytänyt sieniä, löysi tuoreen ja vetelän metsäeläimen jätöksen.

Pitäisiköhän minun peruuttaa se San Marcosin aukion retki? Huomasin että maanantaina tulee TV:stä "sekaisin Marista"

Yritin opettaan omaa pörröterapeuttiani ravistelemaan turkkinsa suihkun jälkeen siellä suihkuhuoneessa. Ei, se vaan seisoi selkä lörmyssä järmettyneenä urottamassa ja katsoi minua sillä silmällä, että taas tämän minulle teit. Vaikka sitä kuinka seisotti siellä suihkuhuoneessa, ei ravistuksen elkeitäkään. Mutta annas olla, kun pääsi paikkaan, josaa ravistusvesi teki mahdollisimman paljon epätoivottua roiskejälkeä, niin kyllä löytyi koirasta irtonahka.

Hyvää San Marcosin aukiomatkaa. Minun täytyy tyytyä Sekaisin Maristaniin.

Ei taalla san Marcosissa ja Istrian rannikolla voi olla olematta kurkkaamatta Mean kirjoituksia. Elamani suurimpia hetkellisia stresseja on kun ajaa Triesten moottoritieta ja kaksi kertaa ohi oikean liittyman jotta paasisi takaisin lapi slovakian ja kroatiaan omaan hotellisankyyn. Mutta paasinhan lopulta

Ei ole tottakaan! Hän sieltä minua muistaa. Voi sykkyrän häkkärä. Läpi Slovokrotian Primorsko-Goranskan ja Rijekan kävi hänen tiensä päästääkseen perille.

Niisk...

Niin.

Siltoja ei ole paljon jos ei ole jokiakaan, paitsi Venetsiassa. Huokausten silta vaan ei mielestani ole silta vaan pikemmikin tunneli kahden talon valilla. Sinne ei paase vaan kuvia saa ottaa ulkopuolelta, ehka siksi se on kuuluisa.

Millahan periaatteella eri rakennelmia saa kutsua silloiksi ja milloin putkiksi ja milloin vain tasoiksi eri talojen valilla?

Ehka tiedan joskus.

Voiko paremmin enää nimetä tunnelia kahden möykyn välissä kuin nimetä se "Huokausten sillaksi". Jos yhtään olisi taipuvainen pappismaiseen "Näin matkalla tänne sillan ja siitä tulikin mieleen vertaus..." Onneksi ei ole, joten voin rauhassa ajatella, että tunnelin kahden ihmisen välillä on huokausten silta ja sitä ei voi kuvata kuin jommasta kummasta ihmisestä tunnellin päin. Sinne tunneliin ei ole muilla pääsyä.

Silta, putki, tunneli tai taso: aina se yhdistää kahta asiaa. Hitsi, ei ihme, että olemmem siltafriikkejä.

Niin.

Siltafriikin kameralle iski Murphyn laki. Se sinun Ixus jäi kotiin ja mukana oli vain perinteinen filmikamera. Venetsian kanavassa kiireessä vaihedettu filmi ei ilmeisti ottanutkaan ottokelalle vaan suti tyhjää. Sunnuntaina huomasin, että kaikki loppupäivien siltakuvat olivat menneet samalle ruudulle kait.

Kuin Simpauttajan kohtaus jossa juoppo lehtimes laukoo juna-asemalla tyhjää kameraa, ja manaa kun numerot juoksee vaikka filmiä ei kamerassa olekaan.

Otettujen kuvien olemattomuus on kuin muisto, ei niin konkreettinen, mutta harmitus suurempi kuin epätarkasta hämärästä kuvasta maksettu tulostusmaksu laisin.

Oi jospa nuo kuvat mieleni sopukoikoista vielä uudestaan paperille saisin.

-No jo vaisin, runolliseksi heittäydyn, aloittaisinko arkisen aherruksen, jo lopetin lomani parhaiten -tai miten taisin.

Ähäskutti, Murphyllakin on iso-murphy. Sen siitä saa, kun vie toisen kameran (josta muuten oli kai akkukin jo loppu).

Muistan tuon tunteen. Ja ne varastetut kuvat olivat, epäilemättä myös sinun samalla ruudulle menneet, parhaita ever. Vaikka kuinka yrittää lohduttaa itseään, että onhan ne muistot siulussa tärkeämmät eikä ne kuvat kuitenkaan olisi onnistuneet, niin eipä paljon lohduta.

Sillat on kuitenkin muistoissa ja siellä ne vain kaunistuvat. Ja onpa yksi syy mennä uudestaan sen ladatun Ixukseni kanssa.

Pöh, Huokausten sillalle pääsee kyllä. On se jännä sisältä; tosiaan merkittävästi enemmän tunneli kuin silta. Se on muuten kaksikaistainen.

Ai niin, sinähän olit siellä huokailemassa taannoin. Ja hyvästä syystä. En olisi osannut kuvitella sitä niin suureksi, että on kaksikaistainen.

Jotain lisättävää?



Juttutupa

Tuoreet

Kipot ja kuvat

Löytölaatikko



Vitriini

Kahvihuone

Naapurusto

Muita blogeja

Vuokraisäntä

Kellari

Pannuhuone

Powered by
Movable Type 3.33