Minä, Martti ja Väpi
Pimeällä aamupolulla auton valoihin osuu pieni kengurun näköinen olento, olisikohan rusakko. Se pitkäjalkaisempi ja ruskea. Istuu keskellä tietä ja katsoo säikähtäneenä. Jarrutan, rusakko nousee hämmästyttävän pitkään loikkaan ja koikkelehtii auton valokeilassa, ei ymmärrä poloparka hypätä sivuun. Tie mutkittelee ja lohkeutuu pakomahdollisuuksia tarjoaviksi sivuteiksi mutta rusakko pompottelee vaan auton edessä pientä säännöllistä kuviota, sinnetänne takaisin, kuin yrittääkseen muka-eksyttää. Tie haarautuu kahteen mahdollisuuteen, isompi jatkuu suoraan ja mutkasta aukeaa kapeampi. Looginen rusakko jatkaa leveämpää ja suoraa reittiä, minä hiljennän ja käännyn, sillä määränpääni on pienemmän päässä. Rusakko pysähtyy, katsoo taakseen kuin empisi, kääntyy ja oikaisee risteyksessä olevan pihan poikki takaisin auton valoihin. Kaveria ei jätetä.
Viisas eläin. Kun juoksee vihollisen valokiilassa, tietää sentään, mistä päin ja minkä näköinen uhkaava vaara on ja kuinka lähellä se on. Vihollinen ei pääse yllättämään. Mistä sen tietää, millaisia mörköjä ja möykkyjä pimeillä teillä ja tienvarsien puskissa lymyää. Tuttu on kuitenkin aina turvallisempi, ennustettavampi. Jos nyt ei ihan kaveri kuitenkaan, niin sellainen hiukan ärsyttävä morjenstuttu kuitenkin. Sellainen, jonka nähdessään kaivaa sisältään piilovoimaviitan, kietaisee sen pelotuksen ja päätään nostavan ärsytyksen päälle, tönäisee olkapäälle pyrkivää mörköpeikkoa pullenevaan mahaan ja ottaa reippaan askeleen käsi ojossa. Jos vaaralla olisi nimi, ei kai se niin pelottaisi.
"Terve Rusakko, tämä tässä on Martti ja minä olen Mea." "Terve, Väpi vaan."
Jälkipuheet
Tuttu pelko on turvallisempi kuin tuntematon. Toki.
Leinon Eino varmaan tarkoitti samaa, kun runoili:
Ne tulevat niinkuin kotihin,
ne tuovat uusia vieraitakin,
jotka nimeltä tunnen ma juuri.
Se murhe, mi eilen mun murtaa oli,
suli hymyks kun tänään suurempi tuli -
koska tulee se suurin, se suurin?
Niin.
Vauhko eläin hämmentyy kun valo tulvii pimeyden keskelle.
Noista valokiilassa juoksevista pupusista olen kuullut väitteen, että mikäli jänö juoksee pitkään ja lopulta hyppää sivuun niin useimmiten kuolisi sinne sydänkohtaukseen. Enpä tiedä onko totta vai eläinsuojelijoiden propagandaa.
Väpi oli vieläkin viisaampi kuin oletin, välttyi poloparka sydänpysähdykseltä siinä loikkiessaan. Toivottavasti ymmärsi loikkia myös siellä, minne sitten menikin, kun lopulta pääsin isolle tielle ja Väpi jatkoi matkaansa metsään.
Niin , Väpille todella toivoisi pitkää ikää ja maukkaita heinänkorsia.
Jos joku ihminen valittaa yksitoikkoista arkea ja virikkeetöntä elämäänsä, menköönpä metsänelävän nahkoihin ja kokekoot ne kaikki extreme yllätykset ja luonnon armoilla olemisensa ja olkoonpa läpeensä tyytyväinen.
Näin syksyn synkän koittaessa itsekunkin olemusta kylmän karskilla kädellä, on taas ja joka syksy mielessä huoli eläinpolojen olemisesta. Kun on kylmä ja pimeä ja metsä vaaroista pulleana, niin onhan se aika ajatteluttavaa. Vaikka poloraasuilla on turkit, niin onhan niillä nyt hyvänenaika kylmä ja kolkko varpaissa ja nenissä. Puhumattakaan siitä, että peelottaa kuin pientä eläintä.
Minusta ei riitä, että ihminen sanoo, että kyllä luonto tikanpojan puuhun ajaa. No ajaa ajaa mutta kuinka lujaa. Kuinka monet pelot on pelättävä ja pakkaset paleltava ennen kuin sinne puuhun osaa.
Ei ole helppoa elämä. Jos nyt ei ole ihmiselläkään.
Niin.
Ostarilta lähdettyäni oli iso parvi hanhia kohti etelää. Viisaat linnut kun eivät tänne jää. Onko surullisempaa näkyä kuin joskus näytetään kiinni jäätyneitä lintuja?
Luontokappaleen osa ja onni on ehkä siksi helpompi että ei ymmärrä pelätä ja elää vain hetken kerrallaan.
En ole kertonut juuri kenellekkään koska se on kivi sydämmessäni, mutta isäni menehtyi näihin aikoihin yli kolmekymmentä vuotta sitten syysmyrskyjen aikaan metsään. Ei sitä silloin ajatellut, mutta aina näin jälkikäteen muistot pukkaa mieleen. Tuli lumi ja ei edes ruumista löydetty vasta keväällä lenkkeilijä koirineen löysi mitä metsän elävät olivat jäljelle jättäneet.
Luontoelokuvissa oikein mässäillään kohtauksilla jossa kaunis gaselli juuttuu saveen ja hyeenat repivät vielä elossa olevaa kaunista eläintä. Se on luontoa ja elämää jolta toivoisi voivansa ummistaa silmänsä.
Viime talvena menin tuossa lähijärvellä yhtä sorsaa tökkimään, kun se näytti kiinnijäätyneeltä. Ei se ollut onneksi. Mikseiköhän ne sorsat ymmärrä lähteä täältä lämpimämpiin oloihin, vai ihminenkö on sen opettanut laiskaksi pullasorsaksi ja luottamaan pullamummujen ranskanleipiin. Kesällä näin, kuinka kaksi mummua oli ostanut salaatinkeriä ja niitä sitten riipivät puiston linnuille. Siis mummut, jotka tuskin itselleen raaskivat ostaa muuta kuin edellispäivän leipää. Kyllä sekin näky käänsi sydäntä.
Tiedän, mitä tarkoitat. Kun oikein suuri murhe tulee ja sekoittaa elämän, ei sitä osaa ottaa vastaan kuin pieninä paloina. On tuo korkeampi arkkitehti suunnitellut sen varalle ihmiseen jonkinlaisen overflow-läpän, onneksi. Tai ei se kaikilla kaikin ajoin toimi tai siinä saattaa olla hetkellinen häiriö. Syksyt, juurikin nämä ajat, tuovat mieleeni sen hetken, josta joskus kirjoitin. Sen, kun veljeni ylivuotoläppä oli yhden pienen hetken epäkunnossa.
Heinäkuu taas tuo mieleeni hetket, jolloin oma elämäni oli katkolla. Heinäkuussa, kun muille paistaa aurinko, on pahin mahdollinen aika kuulla sairastavansa vaikka esimerkiksi syöpää sen jälkeen, kun on vielä polvillaan iskusta, jolla vietiin lapsenusko ja luottamus. Onneksi overflow toimi.
Aina ne elämää suuremmat möykyt tulevat mieleen niinä vuodenaikoina.
Minä en voi katsoa luontodokumentteja ollenkaan, kun siellä aina tapetaan pienempiä. Olen vihainen niille kuvaajille. Millä luonteella on varustettu ihminen, joka ei tee mitään pelastaakseen sen pienen, joka vain istuu ja kuvaa.
Joku tarkoitus tuolla ukkoylisuunnittelijalla oli, kun tämän kaiken kehitteli. Onkohan joku tietoinen, mikä tarkoitus.
Huomenna lähdetään altistumaan luonnolle: mökki kaipaa talviteloille laittoa. Saa nähdä, monta sorsaa vielä kykkii maisemissa. Viimeksi oli 9, mutta sorsastuskausi alkoikin vasta seuraavana päivänä...
Aika vähän on asioita, jotka ovat masentavampia kuin mökin laittaminen talviteloille. Kun hipaisee sieltä ja täältä ja toivottaa kesän lämpimille muistoille hyvää talvea, huokailee taas yhden kesän menneen, peittelee puutarhatuolit, kantaa keinun varastoon, tyhjentää ruokakomerot, siinä on haikeus syämmessä. Ja kaiken yllä syksyn pimeys.
Onneksi nyt on tulossa lämmin viikonloppu. Ehkä tällaisina päiviä se ei ole niin surullista.
Jotain sinne komeroon voisi jättää niille sisään pyrkiville hiirulaisille. Vaikka papanoiden siivoaminen keväällä harmittaakin. Mutta kun ne on niin pieniä. Ja palelee ja on näläkä.
Tuota, noiden villipetojen kanssa on vähän niinko niin, että ne tuppaavat vilistämään sinne minne näkevät, kukapa sitä haluaisi tuntemattomaan loikata (jaa kui niin aina mää vai?).
Ja aivan kuten ihmisetkin, joutuessaan valokeilaan eläimet näkevät heikommin sinne ulkopuolelle ja täten päätyvät laukkaamaan valojen suuntaan.
Seuraavalla kerralla sammuta valot odota, että onnettoman otuksen pimeänäkö auttaa väistämään vaanivaa mörköä (vai mikä martti se sitten lieneekään).
Mitä ihmettä, psalmi on vielä hengissä. Ja aina yhtä vihaisena heti aamusta alkaen. No niinhän se on, että kuka tuntemattomana tuntemattomaan haluaisi loikata ja kukapa ei haluaisi ikiomaa varttiaan julkisuuden valokeilassa. Siksi esittelimme toisemme ja Väpi elää nyt kuuluisuuden kehrässä kieriskellen ja porkkanoita popsotellen joita jänötypsyköiden runsaskätisesti tuomat varastot pullistelevat.
Ei valoja saa sammuttaa. Vai niinkö meinaat kuin entinen autokauppias toimimattomista valoista valittaneelle asiakkaalle, että "Aja päivällä."
Hengissä toki, mutta vain hädin tuskin.
Olen nimittäin illat ja yöt heilunut kaikkien janoisten sankarina ja eläinten oikeuksien puolustajana heilunut maanteillä mustanaamiokalsareissani sammuttelemassa huolimattomien kanssaihmisen lyhtyjä (joita ammattikielellä ajovaloiksi kutsutaan). Ihmekös siinä sitten, jos ei ole päivisin jaksanut internettiä kuin hädin tuskin lukea, saati sitten kirjoittaa.
Sitäpaitsi suutun, jos joku minua vihaiseksi väittää! ;)
Vihaiset nuoret miehet mustanaamiokalsareissaan, voi onnen määrää. Missä päin sää tarkalleen ottaen riahut, niin voin tulla huokaileen.
Mrr.
Mrrrrrr...
Osaan myös murista.
Jos siitä on hyötyä?
Meneekö toi silleen kissankehräyksen kuuloisesti. Sitten olisi. Mäkin osaan sen. Jotkut tosin väittää sitä hyvin intensiiviseksi nukkumisääneksi ja pahat kielet puhuvat jopa kuorsaamisesta. Mutta hienot naiset ei kuorsaa. Eikä kyllä itse asiassa ihku mustanaamiokalsareisia miehiäkään.
Nyt menin identiteettikriisiin.