Seuranvalintakysymyksiä
Kasvoin urheilijaperheessä, jossa isä oli hiihtourheiluseuran puhjo ja molemmat veljeni hiihtivät kilpaa. Valinnan varaa ei siis ollut, minut nostettiin suksille ennen kuin opin kunnolla kävelemään. Vanhempani järjestivät meille penskoille omia hiihtokilpailuja tonttia ympäri. Jokaisella oli tietenkin oma sarja ja siten kaikki voittivat. Yhden palkinnon muistan: rakastin lauantaimakkaraa ja sain sitä kerran kokonaisen oman pötkön. Kuusivuotiaasta lähtien olin jokinen talvisunnuntaiaamu kello yhdeksän hiihtämässä kilpaa seuran kilpailuissa. Seuran nimi oli Paikkakunnan Pojat ja siksi voitin aina oman tyttöjen sarjani. Kun 13-vuotiaana kyllästyin hiihtoon, sain keväällä hopealautasen, johon oli kaiverrettu Seuran parhaalle tytölle mutta ei se jaksanut innostaa kuin vuodeksi ja sekin lähinnä siksi, että sinä vuonna perin vanhemman veljeni siniset sukset, jotka olivat huomattavan ihanat paitsi eripariset. Viimeinen hiihtämäni kilpailu jätti ikuisen muiston siitä, miltä maistuu yhdistelmä täydellistä kilpailuvietittömyyttä ja halua olla isälle mieliksi ja suussa verenmaku ja suolaiset kyyneleet. Siihen jäivät siniset sukset. Sen koommin en ole suksille noussut. Enkä ole syönyt lauantaimakkaraa. Palkintolautaselta tarjoilen joskus sitten mummona hannatädin piparkakkuja lapsenlapsille ja kerron tarinaa, kun isoäiti sukset peri. Isälle en koskaan kehdannut tunnustaa, että olisin halunnut kuulua paikkakunnan kilpailevaan seuraan, kun niillä oli punaiset puvut. Myöhempinä aikuisaikoina aloitin sitten tanssiurheilun ja valitsin seuran lähinnä sen mukaan, että tällä oli hienot musta-valkoiset verskat.
Hiihtomenneisyyteni selittänee, miksi kierrän nyttemmin juoksulenkkini järven ympäri aina vastapäivään: radan varrella on nuolia myötäpäivään ja teksti HIIHTOSUUNTA. Liekö lenkkeilijät keskimääräistä tottelevaisempia vai onko tottumus toinen luonto, sillä lenkkiä kierretään yleensä juurikin osoitettuun myötäpäivään. Omassa vastakkaisessa valinnassani on se huono puoli, että en voi ihailla ohittavien poliisikoululaisten timmejä peppuja mutta toisaalta samat heput jolkottavat vastaan kahdesti ja voin kuvitella itseni pinkomassa melkoisia ennätysaikoja. Sitäpaitsi, kukaan ei juokse minun ohitseni.
Kerroin Erityiselle, että haluaisin ostaa sen yhden ihanan T-paidan, kun se on musta ja leidifitti ja siinä on just niin sopiva teksti. Hän siihen että muuten hyvä mutta hän pitää siinä tapauksessa omaa paitaansa. Taas väärässä seurassa.
Jälkipuheet
Hiihtokilpailut tenavana oli hauskoja niin kauan kun ei tarvinnut verenmakusuussakilpailla. Aina sai lusikan vaikka olisi ollut kuinka hidas. Niin ja makkaraa ja kuumaa mehua kisojen päätteeksi.
Pitkän aikaa olinkin täysin hiihtämättä sen vuoksi kun se ei ollut hauskaa, ennenkuin huomasin että hiihtäminen on hauskaa. Kun saa sivakoida omaan tahtiin, omalla tyylillä ja maisemista nauttien.
Ulkosalla muuten alkaa olla sen verran vilpoista, että tänään suunnittelin jo talvitakin kaivamista kaapista. Mutta jos nyt jo ottaa talvitakin käyttöön, millä sitten talvella tarkenee?
Niin.
Tuomaalan Otto Kälviältä hiihti koulun kilpailuissa 50-luvulla ja tuli toiseksi viimeiseksi, häviten puoli tuntia voittajalle. Ei positiivinen ihminen tästä masentunut vaan totesi perille päästyään että "hiihtohan meni yli odotusten".
Tästä tuli Kälviäläisille sanontatapa. Jos jokin homma valmistui kovin myöhään ja hitaasti niin sanottiin: "Tämähän homma meni yli odotusten, kuten Tuomaalan Oton hiihto".
Tuomaalan Otto pääsi huonolla hiihdollaan aikakirjoihin. Minäkin olen kuullut siitä vaikka en ole Kälviällä käynytkään, enkä tainnut edes elää vielä silloin kuin tämä vaatimaton hiihto tapahtui. Käyttäkää myös te kaikki nyt tätä lauseentäydennyshokemaa, niin Otto ehkä tulee tunnetuksi ihan ulkomaillakin.
Saisikohan tuosta lauantaimakkarasta tai sinisistä suksista + measta jonkin hokeman jota voisi tarjoilla aina sopivaan paikkaan.
Onhan niitä monenlaisia mieleen tulee mm: Sinkkosen akan ....., sokea Reetta,
Niin Iina, se tietty kuuman mehun laimea maku ja tuoksu tuovat mieleen aina hiihtokilpailut ja verenmaunsuussa. Mehukaan ei siis maistu. Voiko se hiihto oikeasti olla kivaa? Muuten: tuota samaa talvitakkiongelmaa olen miettinyt myös ja siksi en pidä sukkia vieläkään, enkä tietenkään käsineitä vaikka pitäisi jo olla. Tänään oli tiet jäässä jo.
Jätti kuin meea makkarat ja sukset, kun joku hylkää hienon uran juhlittuna opympiaadisankarina. Niinkö Murphy?
[mentalwearin paidat ovat mainioita]
Pahuuden hiihto!
Minä olen hiihtänyt viimeksi herran vuonna 1987. Eli kuudennen luokan keväällä. Silloin oli viimeisen kerran pakko. Koululiikunta pilasi hiihtämisen ilon, jota ehdin vähän maistaa pienenä tyttönä isän kanssa vapaa-aikanani hiihdellessä.
Sen lisäksi hiihtokilpailut pilasivat monena vuonna syntymäpäiväni. Ne kun sattuivat usein samalle päivälle.
Harmi tämä kaikki, koska hiihto on erinomainen kuntoilulaji. Mielessä on, että trauma olisi väistynyt viimeistään 50 vuotta täyttäessäni ja voisin aloittaa rennon hiihtoharrastuksen.
Itselleen pitää katsokaas antaa aikaa.
[Rakas Pakkapaitani alkaa kauhtua ja uutta ei näemmä enää tehdä, voi vääryys.]
Koulu se osasi pilata ilon paitsi hiihdosta, myös voimistelusta. Minua ei kuunaan ole saanut kimppajumpan pariin, mihin lasketaan siis airopikki ja kaikenmaailman puistojumpat.
Olisivat edes antaneet kunnon hopealusikoita, vaan ei. Mitä lie alpakkaa ja rumiakin ovat. Ja eriparisia kuin entisen hiihtäjän perintösukset.
Paremminhan sinä niitä timmejä peppuja pääset ihailemaan, jos kierrät samaan suuntaan kuin ne poliisikoululaiset - ne kuitenkin juoksevat nopeammin kuin yksikään normaalitapaus, joten kun ohittavat sinut, saat vähän aikaa ihailla peppuja ihan päätä kääntämättä. Kätevää!
Joojoo mutta kunnääs tämä hiihtomenneisyys pakottaa olemaan hiihtosuuntia vastaan. Ei sille voi mitään. Iso syy on sekin, että vastapäivään kiertäessä kukaan ei tosiaan mene ohi ja saan kuvitella olevani kova luu. Osasyy on sekin, että vastapäivään kiertäessä näkee polun toisella puolella olevan järven, jota ei näe myötäpäivään kiertäessä [ihme muuten juttu on se]. Ja tietty sekin, että vastapäivään yksi iso mäki jolkotellaan alaspäin. Ehkä myös se, että pieni vastarannan kiiski minussa panee tekemääna asiat aina toisin kuin käsketään.
Fanitatko sinä TPS:ää, oikeasti?
Paita on hieno, sehän on pääasia. Minä en fanita ketään ja kaikkia. Eli minulle on ykshailee. Paitsi, että yleensä fanitan sitä, joka on häviöllä. Enkä sitäkään tiedä, ellei nyt joku erikseen tule sanomaan.
Sanonta: " ymmärsi lopettaa alkuunsa huippurheilun, kuten se entinen mea". Tätä voitaisiin yhdistellä sopiviin kohtiin aina sadan vuoden päästä. Nykyisin voisi sanonta olla " lopeta hiihtely ja makkaran mutustelu, -keskity olennaiseen kuten meakin tekee" Tämä voisi olla lähitulevaisuuden mantra.
Koulussa tytöillä oli liikuntatunneilla oma erityislaji johon ei pojilla ollut asiaa. Hernepussin heittely, -laji joka kiehtoi kovasti mutta pussitkin pantiin piiloon pojilta, pojat ei saanut edes kokeilla.
Vanhalta ummehtuneelta ja monen käsien hikiaromeilta tuoksuva hernepussi, kiehtoi ja kummastutti. Helppo ottaa kiinni ja oivallinen peliväline, mutta vain tyttöjen etuoikeus.
Kaiken lisäksi ruualla ei saisi leikkiä, miksi sitten hernepusseilla saa kisailla?
Tai Ominaisuuksia on kuin meean hiihtouralla sanottaisiin, kun joku on oikein tällätty monipuolisilla lisävarusteilla (makkara) ja slimmillä ulkonäöllä (siniset sukset).
Minä muistan hernepussin heittelyn. Se oli niin addiktoivaa, että sen syyksi luen nykyisen intohimoni paukutella kuplamuovia ja puristella hernemahaista pikkunallea.
Pikkunallesi on täytetty riisinjyvillä. Aktiivisena puuhanaisena voisit tempaista ensi sunnuntaina Tillikan edessä Tyynenpäivän keräyksen:
Kaikki saisivat tuoda keräyslavalle riisi- ja hernetäytteiset lelunsa. Myöhemmin ne auki ratkottaisiin ja ruokalasti lennätettäisiin hirmumyskyn runtelemalle seudulle.
Aukiratkotut lelut vosi täyttää hiekalla tai styroxpurulla ja toimittaa Pietarin lastenkoteihin.
Onkohan kukaan muu kuin minä koettanut koskaan täyttää säkkityynyä styroxpuruilla, muovista roskaämpäriä apunakäyttäen?
Mielenkiintoinen projekti, jonka mielenkiintoisuus selviää vasta kun siihen alkaa. Sellaisesta saisi kivat kisat saunaillassakin.
Totta sen nallenmahan kanssa. Sehän on niin pieni, että muhkutrainen olisi herneistä. Jaa-a ja taaas on ratkottu tänäänkin maailman nälkää näkevien apu.
Minä muuten TOSIAAN olen täyttänyt tyynyä styroksikuulilla. Tyynyä, sillä eihän se koskaan täyteen tullut. Siinäpä kiva kilpailu. Ehdotetaan realitysarjaa, jossa ihmiset kilpailisi pareittain 24/7 tyynyntäytössä. Se, jolla on lopussa eniten tyynyjä ja hermoja, saa potkia realityn keksijän.
Hyvä realitysarja! Kaikille pienet muoviämpärit välineeksi, ettei homma käy vahingossakaan liian helpoksi.
Juuri tuolla jossain ylpeilin, että keskittymiskykyni on kärpäsen keskittymiskyvyn luokkaa ja arvatkaa! kärsivällisyyteni on samaa sarjaa.
Olen siis osallistumassa, kunhan sarja käynnistyy. Onkohan kyseessä perheohjelma? Jos on, pitää tilata monta piippiä, koska sensuroitava äänimateriaali ei tule loppumaan kesken.
Midän tuotantoyhtiössä tehdään vain ja ainoastan perheohjelmia. Ja siksi täytyy arkemmin miettiä palkitoa, totta vieköön.
Ai niin, se palkintokin! En tullut ajatelleeksi, koska olisin ulkona nopeammin kuin ihminen ehtii sanoa styrox.
Yritän siistiä suutani ihan perheohjelman nimissä.