Elegance manipulator
Ensimmäinen työpaikkani vuonna päre ja virsukenkä oli kuin kopio vanhan kotimaisen elokuvan konttorista: johtaja oli kunnioitusta herättävä, isoääninen ja -mahainen pääkonsuli, jonka huoneessa leijaili vuosien sikarintuhkat. Käytäviä peittivät hienot matot ja konttoriin ei ollut asiaa ohi keskusneidin lahjomattoman katseen. Konttorilla kunnioitettiin perinteitä ja kaikilla oli tittelit: naiset olivat neitejä tai rouvia, vain vanhaneiti puhelinkeskuksessa oli keskusneiti ja vanhaneiti ekonomi oli ekonomi. Tittelit olivat tärkeitä, sillä siellä keskusneiti kuulutti keskusradion kautta, jos pääkonsuli Sivulaa odotti puhelu tai neiti Tenhusta odotti johtaja. Viikon kuulutuksia kuunneltuani ja muutamaan "Neiti Menopaussi, puhelu odottaa" –viestiin suivaantuneena menin keskusneidin luokse pyytämään, että josko jätettäisiin minun kuulutuksistani se neiti pois. Vaan ei se käynyt, miten hän sitten kuuluttaisi. Se olikin varmaan suurin syy, miksi päätin suorittaa tutkintoni loppuun. Kun oli tutkinto, lakkasi nainenkin olemasta vain neiti tai rouva, toki vasta eri pyynnöstä. Titteleillä oli lisäksi salainformaatioarvoa: jos johtaja oli vain johtaja, tiesi, että herralla ei ole mitään koulutusta. Jos kuulutettiin henkilöstöpäällikkö Paavolaa, tiesi, että kyseessä oli pitkän linjan sinnillä ylös kivunnut mieskonttoristi. Kaikkein hienointa oli olla maisteri Strömberg tai ekonomi Wallenius.
Vaan ei ole enää keskusneitejä, puhelinvaihteenhoitajia tai puhelunvälittäjiä. Nyt pitää olla hienommalta kajahtava titteli amerikaksi, nyt keskuksessa istuu first impression manager. Ihan niin kuin olisi hienompi ihminen, kun ei ole sihteeri vaan käyntikortissa lukee monimediaosaaja tai project coordinator tai joku muu hieno titteli.
Voi jumatsukka, huomasin juuri, että olen lähtenyt töihin eriparikengissä. Ihmettelinkin, miksi linkutan mutta nehän ovat eri kantakorkuiset, saman väriset sentään. M.E.A. - Moniajomuistinhallinnan Erikoistumisinsinööritieteen Aarporaaja. Ollapa aarporaaja. Saisi porata päivät pääksytysten aarta.
M.E.N.O.P.A.U.S.S.I.
Motivational Engineering N-tier Officer Protector Appropriateness in the United Services of Sensitive Information
Jälkipuheet
I.I.N.A.
Immortal Information Net Assistant
No joo.
Olishan se hienoa jos Neiti Maailmalla sijasta kuulutettaisiin Kuolematonta Verkko Informaation amanuenssia..
Ikinä en ole kuitenkaan itseäni minkään tittelin kautta esitellyt tai määritellyt, ehkä pitäisi. Mutta vain jos sen tittelin saisi ensin itse kehitellä omaa persoonaa kuvaavaksi, eikä vain samaksi bulkkitavaraksi kuin mitä monet muutkin koulusta valmistuneet ovat.
Voisihan sitä olla vaikkapa:
Iina, suosta syntynyt katajaan kapsahtanut.
tai
Iina, erehtymätön viininmaistelija.
tai
Iina, oman onkensa seppä.
Oman onkensa seppä on aika lähellä sitä, mitä itsekin haluaisin korttiini painattaa. Jos olisi käyntikortti. Hämmensin taannoin kollegoita, kun he pyysivät käyntikorttiani ja sanoin, ettei minulla sellaista ole. Mihin minä sitä tarvitsisin. No heille niin, mutta ei ne olisi kumminkaan yhteyttä ottaneet.
Olen epäillyt, että hienoilla titteleillä, joiden hakijoiksi lehdissä isoilla ilmoituksilla kuulutetaan, peitetään se, että kukaan ei oikein tiedä, mitä nykyisin kukin tekee. Ei tekijä ja vielä vähemmän johto.
Tittelit kuvaavat kyllä mainioisti maailman tilan muuttumista: ei ole enää kamreereja tai reviisoreja. Tai en minä tiedä vaikka olisikin. Ne kuulostavat enimmäkseen suomi-elokuvalta. Niin kuin agronomi, joka tuli ja nai kartanon tyttären oltuaan ensin salaa vain pelkkä kiertolainen.
Heh! Näin viihdyttäviä linkkejä sitä ei ole tullutkaan vastaan pitkään aikaan! (Johtuu ehkä kahden viikon internetittömästä elämästä - se vapauttaa!)
t. Vice Evangelist of Enterprise Resource Applications
Jaahas, Veeris on palannut turvallisesti maailmalta. Onneksi, on nimittäin vallinnut harmillinen tyhjiö blogogradian virkanaiskiintiössä.
Menisiköhän tuo sinun tittelisi läpi virkamiesportaikossa. No tottakai se menisi. Kuulostaa palkankorotukselta.
Lainaa ihan vapaasti, oikein luvan kanssa, näitä kun riittää ja lisää keksitään tarvittaessa.
Ennen niitä oli sellaisia käyntikortti masiinoita pitkin ostoskeskuksia, joissa sai oman korttinsa painaa. Muistaakseni viitosella (markalla) sai kymmenen omatekemää käyntikorttia. Ne oli hienoja ne.
Löytyyköhän moisia apparaatteja enää?
Oli ne aikoja ne. Ehti baarimatkalla painattaa itselleen hienon käyntikortin, jota sitten jaella mahdollisille potentiaaleille. Ei naiset tietenkään, miehet vain. Naiset oli silloinkin vain tyttöjä.
Niin.
Pertti Paasio kirjoittanut kirjan "Minä ja Mr. Murphy" Hänhän tuli tunnetuksi eriparikengistään. Jokin leima ihmiseen tulee niin pienestä, kuten koulussa lempinimet. Sanot jonkun sanan joskus hassusti, niin senjälkeen sinua kutsutaan loppuelämäsi sillä nimellä.
Töihin voi mennä eriparikenkien lisäksi aamutohveleissa tai viedä myös roskapussin mennessään. Bussissa on hieno istua haisevat kalanperkuujätteet kassissa ja eripariaamutohvelit jalassa. Näpytellä kommunikaattoria tärkeänä, kun partakin on ajamatta ja myös toissailtainen ketsuppiroiske röhnöttää suupielessä.
Tv:ssä tuli viitisen vuotta sitten jokin kilpailu jossa oli uusi naisjuontaja. Juuri kriittisellä hetkellä hän julisti uuden kikkelin omistajan kun piti sanoa tittelin. Voisi kuvitella miten moinen moka syntyy. On viikkokaudet harjoitellut esiintymistä ja etsinyt vaaranpaikkoja. Ajatellut että pahin moka olisi jos sanoisi "kikkeli". Ja eikös se sana jää silloin sinne aivojen mutkaan, purskahtaakseen sieltä silloin ulos kun oikea sana on tulossa samaan risteykseen. -kauheaa.
Juontajaa ei enää ole näkynyt, mitähän hänelle tapahtui? Kaikki muistaisivat hänet kikkelijuontajana kuitenkin.
Ei mikään herra vaan helvetin hyvä työmies oli jossain suomalaisessa elokuvassa. Simpauttajassa kyseltiin johonkin keräykseen ammattia. -laita siihen että työmies, -sanoi Oton isä ylpeänä. Toisteli vielä työmies sanaa, kuin jotain herkkupalaa suussaan makustellen.
Onhan se hieno että on rehellinen titteli eikä mikään herran ketkale. Siltainsinööri Jaatinen sai maalaisten vihat päällensä, osittain insinööri-tittelistään. Mieleeni on jäänyt hänen esittelynsä työporukalle:
" Päivää olen Jaatinen, siltainsinööri Jaatinen. Olen vittumainen mies.
Terve taas, sinäkö se olitkin siinä aamubussissa. Se Reino- ja Aino-aamutossuyhdistelmä oli veikeä. Et tainnut huomata, että sun villapaita oli väärin päin päällä.
Jaatinen oli kyllä miehistä parhaimpia, jota oli myös Otto itse. Muistatko Mustapartaisen Miehen, yliesierikoisapulaisvaravaurioraivausvuorovarausratkaisupäällikkö oli aikansa Visual Erector.
Se vasta oudolta tuntui, kun muutuin Kanadaan muutettuani Maisteri Blogisiskosta Mrs. Matti Meikäläiseksi, jolla ei ollut edes omaa nimeä.
Ihmeellistä kyllä, joillekin naisille tuo systeemi tuntui hyvältä. Yliopistollisen loppututkinnon suorittanut älykäs ja sivistynyt
amerikkalainen AFS-äitini käytti miehensä nimeä vielä vuosikaudet miehensä kuoleman jälkeen.
Hän kyseli minultakin, että olisikohan se loukkaavaa hänen miehensä muistolle, jos hän alkaisi vähitellen käyttää omaa nimeään, siis etunimeään ja avioliitossa saatua sukunimeä. Minusta tuntui, että hän olisi halunnut vieläkin olla Mrs. John Smith (nimi muutettu).
Juhlissa tapaa vielä joskus arvokkaita frouvia, jotka esittelevät itsensä rouva Jööran Gullenströmmeriksi. Onhan se tietysti niinkin niin, että jos on elämäntehtäväkseen ottanut olla rouva Jööran, niin kunniakasta on pesti pitää.
Ihan toinen juttu on sitten se, että viedään väkisin koulutus ja nimi ja muutetaan nainen miehen jatkeeksi. Ei taipuisi monen siskon luonto kapinatta siihen.
Mustapartainen mies on jäänyt minulta unholaan. Kuvat Irakista ja Iranista ovat täynnänsä mustapartaisia miehiä. Mutta Juutalaiset ne fiksuja ovatkin. Musta parta peittää kalkkunaheltan, päässä oleva tiara alkavan kaljun ja korvakiehkurat saavat katseen kiinnittymään niihin eikä pistäviin silmiin.
Oikeasti ei ole miestä partaan katsominen, tärkeintä on se mitä on parran alla.-no ryppynen ihohan siellä viettää kesäänsä, -eli kesii.
Muistatkos itse mustanpekan kortit ja kaikki perheet? Soittaja Sävel, hänen pojallaan oli sama etunimi kuin minulla, lentäjä Kotka, maanviljelijä Peltomies ja pankkiiri Pohatta. Hienosti sattunut oli sukunimet ammatin mukaan. Aikasten lihavia olivat maanviljelijät ja leipurit -senaikuista ennakkoluuloa varmaan.
Ennakkoluulo ei ole takatiedon väärtti. -Väärtti?
Mikä semmonen väärttikin on? Lapväärti varmaan.Yksikös vai kaksikos niitä teetä oli?
Justiinsa sorvin äärestä (kirjaimellisesti) kotiutuneena päätin kommentoida.
Minulla on ihan rehellisen työläisen titteli: olen koneistaja, jota sanotaan myös sorvariksi, kun sorvilla tekee töitä, niinkuin tämä. Jyrsimellä työskentelevä on jyrsijä. :) Meidän firmassa on onneksi vielä suomenkielisiä tuotantopäälliköitä ja toimitusjohtajia sekä insinöörejä, tehtaanjohtajakin löytyy!
Aarporaaja on yksi tehtävä, jossa koneistajan oppeja saaneet voivat loistaa taidoillaan. Ruottinmaalainen aarporaaja on arborrare, joten merkitystä aarelle voi kenties etsiskellä joku ruotsinkielentaitoinen.
Ja viimein asiaan: Jos sivistyksessä on pienikin aukko, niin sitä voi helposti laajentaa aarporalla. Se nimittäin laajentaa jo olemassaolevia reikiä, joskin myös tekee uusia.
Murphy, et ole nähnyt meidän kylän leipuria. On varmaan ollut mallina niissä korteissa. Minä halusin likkana olla Neiti Sävel. Varmaan siksi, että en osaa laulaa.
Kiitos Anne, vihdoinkin selvisi tämä aaren arvoitus. Suurentaa olemassa olevia reikiä, hitsi, kerrankin joku asia on selitetty niin, että ymmärrän kerrasta.
Minusta koneistaja on hieno nimike, siitä oikeasti voi olla ylpeä.
On kyllä joskus hauskaa näitä titteleitä katsella käyntikorteista. Tosin viimeiset taisin saada toistakymmentä vuotta sitten, mutta hämmästelen suunnattomasti titteleiden ulkomaalaistamista, joka oli vallalla jo silloin.
Omakin tittelini on lainasana latinasta, vaan mitäpä siitä.
Mitä vikaa on äidinkielessämme. Hupaisaa on muistella Tampereen- aikoja, kun Hämpillä osa ravintoloista kantoi englannninkielistä nimeä. Miten Tampereeksi sanotaan Night Train? Taisi jonkin ravintolan kyltissä lukea Dining, Dancing? Heh heh. Kyä meinaan nääs Tampereen sällit osaa sen hianosti ääntää.
Hiljattain näin kuorma-auton, jonka ovessa oli autoilijan nimi, jotain Jooseppi Ylä-Ölkkylä, Köyliö ja kuormakopissa teksti "Taking care of Logistics" tai jotain vastaavaa.
Jurputtaen,
Sivustakatselija
Kaikkihan me ollaan lopulta pelkkiä Tovereita ;)
Minä en muuten selitäkään kuin silleen, että kerrasta poikki. Laiskana jätän nimittäin selittämisen muille, jos kovin hankalalta kalskahtaa. :)
Tämä aarporaaja on ollut nyt niin kovin esillä, kun sudenpentutitteligeneraattorissa oli lähes kaikissa A:ta sisältävissä kenraalinimissä Aarporaaja.
Vähän aiheen vierestä: käyppä hakemassa Miilukankaalta uusi nappula, siellä on nyt ihkaoma Menopaussin värinen. :)
Tämä nykyinen tapa on minusta ihan mukava. Käytetään kaikista ihmisistä etu- ja sukunimeä.
Aivan huipulla käytetään vielä titteleitä, ainakin miehillä.
Ennen aikaan mies ja vaimo saattoivat tuntea olevansa niin yhteensulautuneita, että sama nimi tuntui hyvältä. Sitä ei koettu naisen arvoa alentavana, mitätöivänä siinä yhteiskunnassa.
Siihen saattoi liittyä hyvin vahva tunneside kuten AFS-äidilläni: mies eli vielä vaimonsa nimessä. Ei edes kuolema erottanut heitä. Se on hyvin romanttista ja järkyttävääkin. Eikö teistäkin?
Jopas, täällähän on käynyt vieraita kanssa, mennyt kestittäessä aika niin, ettei ole sivuilleen vilkuillut.
Se Dining & Dancing on jo kyllä katsottava edelläkävijäksi, sehän loisti katolla jo silloin, kun muut kiinnittelivät Voimaa, Hälläpyörää ja Suomen Neitoa. Kai sillä haluttiin kertoa, että ollaan täällä ylhäällä vähän niinku parempaa väkeä varten.
Terjo, olet niin oikeassa. Paitsi, että Toveri Lämpökäsittelijä on kyllä edelleen tittelien parhautta.
Anne, kiitos, käynkin noutamassa.
Niinhän se on Blogisisko, ennen nainen sitoutui ihan oikeasti enemmän miehen sukuun ja nimen kantaminen oli enemmänkin ylpeyden aihe. Vieläkin tiedän käytävän tulikiven katkuisia keskusteluja, jos vaimo haluaakin pitään oman nimensä. Minusta on hauska seurata lehdestä vihittyjen kuvia ja vetää reippaita johtopäätöksiä, kuka kenenkin nimen ottaa tai pitää omansa. Voin olla väärässäkin, mutta kovin yleistä tuntuu olevan, että jos jommalla kummalla on ns. hienompi nimi, erikoinen tai ulkomaalaiselta kalskahtava tai jopa vonaf, niin se valitaan yllättäen perheen nimeksi. Jopa miehet ottavat vaimon nimen selkeästi hanakammain silloin. Ja nainen pitää omansa, jos vaakakuppiin on heittää vain yksi tavallinen Virtanen. Vai kuinka moni on nähnyt, että von af de Brüdingerhofenwellington vaihtaisi nimekseen Paakkulainen.
Isä käytti puhelimessa sujuvasti palvelua toivoessaan "opettaja"-titteliä, olen kuullut monenkin sanovan, että insinööri se-ja-se ja ekonomi mä&mie, mutta minä en osaa tohtoriksi esittäytyä.
Mistähän se johtuu? Eikä vaimolle kelpaa, kun olen kehottanut käyttämään titteliä tohtorinna - tuttavallisemmin vain "tohtorska".
Vanhemmille ihmisille tohtori on aina lääkäri, ehkä et vaan halua kuulla tarinoita suonikohjuista ja naistenvaivoista.