Kuinka usein sitä pohtiikaan omaa tulevaisuuttaan. Kun vanhenee ja jos sairastuu uudestaan, onko ketään ottamassa kiinni, tarjoamassa olkapäätä, pitämässä huolta kun omat siivet eivät aina kanna.

Meillä on joskus niin vähän sanoja, vaikka haluaisimme puhua. Mutta me voimme aina olla läsnä – edes ajatuksissamme.

Ihmisen luontainen itsesuojeluvaisto kai estää suorin vartaloin kaatumasta harjoittelematta. Harjoitteluaikaa kai on se ystävään tutustumisaika, ja sehän ei ole ihan pieni hetki se. Eihän se niin käy kuin elokuvissa sanotaan, että "Trust me", luottamus täytyy osoittaa ja ansaita ja sehän ottaa aikaa.

Nykyisin on perinharvoin ihmisiä, jotka malttavat lähteä niin pitkälle matkalle. Mihin niillä on niin kiire? Itsekseen kaatumaan.

Niin.

Firmojen sisäisissä yhteistoiminta-/liikuntapäivillä on mm. eräänä tehtävänä laskeutua köyden varassa mäkihyppytornista alas. Köyden toisessa päässä ja syöttäjänä ovat kollegat. Tämän pitäisi vahvistaa osastojen välistä luottamusta ja yhteistyötä. Muutama vuosi sitten jokin petti kiinnityksessä ja laskeutuja kuoli, asia oli iltapäivälööpeissäkin -surullista.
Missään ei kerrottu miten myöhemmin kävi työilmapiirin.

Kenen itse kukin antaisi pakata oman laskuvarjonsa? Se pakataan aina itse.

Erään miehen tehtävänä oli hypätä partisaanina lentokoneesta ladon lähelle, jossa polkupyörä odottaa häntä. Miehen hypättyä ja vedettyä laukaisunarusta, toverin pakkaama laskuvarjo paljastuikin vain selkärepuksi. Pettyneenä mies jupisi vapaassa pudotuksessa "mahtaako siellä ladon seinustalla olla edes sitä polkupyörääkään?"

Sairastuttuamme ei meillä ole enää kolmen sukupolven levyistä turvaverkkoa, kuten ennen. Lapset häädetään kodista heti opiskelun alkaessa, isovanhemmat ovat kaukana maalla tai kuolleet. Kumppanilla on työ ja hän ei ole välttämättä edes huonetta saati sukua. Elintasopakolaisetko vaihtavat meille vaippoja ja katetroivat kun omat voimat eivät enää kanna?

Luottamus on jännä juttu ja toisaalta aivot on ihmeellinen värkki, jos kysyy heti suuria asioita, ei usko luottavansa, mutta aloitetaanpa pienemmistä jutuista:
Voinko luottaa siihen, että Armaani tuo kupin teetä ja särkylääkettä sänkyyn kun olen kipeä.
Kyllä.
Voinko luottaa siihen, että kun auto hajoaa maantielle, Se Oikea tulee noutamaan ja korjaa autonkin (jossain vaiheessa).
Kyllä.

Näin kun on pari positiivista vastausta alla, voi kysellä itseltään suurempia asioita, ja sitten se luottamus tuntuu jo helpommalta.

Nojoo.
Ehkä pitäisi mennä tästä syömään..

Kun ei ole ketään joka ottaisi vastaan kun kaatuu niin sitä ei edes suostu ajattelemaan kaatumisen mahdollisuutta vaan kävelee niin varovasti ja varmistellen ettei lipeämistä tapahdu.

Toki voi niinkin käydä että jos kaikesta huolimatta kaatuu vastaanottajia onkin ja laskeutuu monille käsivarsille. Sen selville ottaminen on vaan niin kovin riskialtista, maa on kylmä ja kivikkoinen.

Pakkaisitko sinä Murphy jonkun toisen laskuvarjon, jos tämä pyytäisi. Aika huikea riski, miten sellaisen uskaltaisi ottaa. Luottaminen pakkaaminen toisen käsiin lie kuitenkin kaikitenkin helpompaa kuin ottaa se valtava vastuu.

Jostainhan se on aloitettava talonkin teko, Iinalla on jo perustukset tehty, tai ainakin on muurausvälineet tiedossa. Kyllä tuolla tavalla hyvä talo nousee. Hitaasti tehden tulee sitäpaitsi parempaa jälkeö kuin nopeasti huitasemalla.

Minusta Kiia on oivaltanut ytimen: kun on sinut itsensä kanssa, luottaa omiin jalkoihinsa ja taitoihinsa ja etenee elämässä omin jaloin, on ihan varma, että elämänsä aikana kerää niin paljon hyviä käsiä, että kaatuessaan on useampi tuki. Kun ei edellytä mitään, saa kaiken.

Tai jos ei ole varovaisenrohkea kuin Kiia, käy lattialle pitkäkseen eikä liiku minnekään. Eipähän ainakaan kaadu eikä putoa, mutta ei kyllä ole kovin kummoista se oleminenkaan. Pölyyntyyhään siinä ja jää toisten jalkoihin, siis jos joku nyt joskus sattuu kulkemaan sen lattiakohdan ohi.

Moni ihan oikeasti elää tai siis "elää" juuri noin: hiljaa paikallaan, ettei kaadu, ettei satu, ettei tule mustelmia. Ei varmaan satu muttei tapahdukaan. Kai se sitten jollekin on riittävää. tai jos ei muusta tiedä, niin riittää, kun ei mihinkään mikään satu tai osu.

Vähän kuin ei söisi, kun siitä tulee jano.

Miksi ihmeessä monet naiset käyvät parturissa eivätkä kampaajalla? Sanat parturi ja kampaaja ovat sinällään molemmat harhaanjohtavia, sillä parturit tekevät muutakin kuin ajavat partaa samoinkuin kampaajat tekevät muutakin kuin kampaamista. Onko kukaan keksinyt uudissanaa näille molemmille?

Parturi onn halvempi kuin kampaamo. Siksi.

Onhan näitä katukuvassa yrityksiä, niinkuin hirviöviritelmät tukkateekki tai hiusstudio tai hiussalonki. Miten olisi vaikka tukkaamo?

Annulilla on tuossa pointti, parturi-kampaajat eivät käytännössä taida tehdä ollenkaan sitä mihin nimike viittaa.

Esimerkiksi muurari - muuraa
Kokki tai keittäjä - joko kokkaa tai keittää

Parturoinniksi hiusten leikkausta kyllä kutsutaan, mutta partojen trimmaamistahan tuo kai alunperin on, tai ainakin kuullostaa..

Jos vaikka kävisi hiustenleikkaajalla tänään?

Puhelinluettelosta etsiessäni sitä parturia/kampaajaa, jonka tiedän pitävän liikettään lähiön keskustassa mutta en muista nimeä olen lähteä päästäni, kun en löydä K:n kohdalta, en P:n alta. Mielikuvitusta koetellen löydän sen sitten S:n alta. Voi humalan pyssyt.

Tukan leikkuu voitaisiin myös hinnoitella eri tavalla, näin kävisin useimmin siistiytymässä ja katukuva kohentuisi.

Miten olisi erillinen aloitusmaksu ja sitten grammahinta lattialta harjatuille hiuksille?

Maksaisi enemmän jos käy harvoin ja vähemmän jos usein. Näin se on useimmissa muissa palveluissa. Kaljut maksaisivat vain aloitusmaksun. Ja jos on oikein pitkä letti, sen voisi ulkosalla nyrhäistä lyhemmäksi ennen kuin astuu sisään.

Kuulostaa kyllä järkeenkäypältä, päällisin puolin äkkipäätä ajatellen [tuosta taas meinasi ajatus lähteä väärille urille ja lähtikin mutta nappasin kiinni]. Kun piti sanomani, että onhan se sitten taas tavallaan niin väärin, kun paksutukkainen maksaisi enemmän vaikka leikkaamista on saman verran lukumääräisesti. Toisaalta sakset saattavat siitä kulua enemmän, joten kai se kohtuullista sitten olisi.

Ja entäs jos säästösyistä monikin nirhaisi lettiään lyhyemmäksi kotona valmiiksi, olisi siinä partaamon tädeillä hirveästi enemmän puuhaa saattaa se taas ihmismäiseen kuosiin.

Kuosi on muuten sana, joka minua on aina kiehtonut. Mikä kuosi. ja aattelepa, mikä on kuosiinkudottu, et takuusti tiedä.

Kuosi taitaa olla ihmisen kroppa eli ruppi. Tarkemmin ottaen sen rupin ulkopinnan muoto. Pinta-alan kolmiulotteisuus. Käyttö on vakiintunut muuallekin.

Kuosiinkudottu on taas sellainen että naisille laitetaan enemmän silmukoita sinne ahteriin ja miehustan kohdalle.

Miehusta? Miksi etumustaa sanotaan miehustaksi, missäs miehillä on naisista?

Eikä kai se mikään etumusta ole vaan tissit -kansankielellä.

Etumustan toisela puolella ei ole selkä vaan takavalkoinen. Toisaalta ei tässä elämässä ole mikään mustavalkoista, paitsi vanha TV ja vielä kellastumaton röpöreunainen valokuva.

Mahtoi siinä olla valokuvaamon ihmisillä hommaa kun niin pienen pikkaraisiin kuviin tekivät valkoiset raamit ja niihin raameihin vielä röpöreunat.

Enpä ole tuotakaan tiennyt. Tai sitten tämä on taas niitä Seis-kissansilmä-juttuja.

Miehusta on tietenkin miehusta siksi, että se on se alue, joka miehiä vain kiinnostaa. Olen kyllä tullut huomanneeksi, että joillakin naisilla takamusta onkin miehusta. Mitä varten ne on muuten nimetty noin: etumus, takamus, selkämys mutta sitten yhtäkkiä miehusta. Mitään rotia ole taas tässäkään.

Ennen kuin maailma oli mustavalkoinen se oli kauniin rusahtava. Tai seepia. Mutta niitä röpöreunaisia kehyksiä tehtiin jo silloin. Ensin hävisi ammattikunnasta röpöreunoittajat, sitten kehystäjät ja kun maailma ei enää mahtunut niihin pikkuneliöihin ja siitä tuli värillinen niin se siirrettiin kymppikokoisina paloina paperille kunnes maailma ei enää mahtunut niillekään vaan siirrettiin ensin 15-tuumaisiksi, nyttemmin se on jo seinänkin kokoisina lämpäreinä näytillä.

Paitsi öljyväreillä maailmaa saatettiin sutia vaikka millaisina haaveina isoille pinnoille. Mutta sehän on jo toinen tarina.