Ison metsän laidalla asui yksinäinen, arka ja kiltti nainen, joka mielellään pysytteli omissa oloissaan. Lähistöllä oli paljonkin taloja mutta metsän laita antoi hänelle erikoisaseman, suojaisan ja joidenkin mielestä kadehdittavan. Niin kadehdittavan, että häntä hiukan jo karsastettiin. Hän tunsi joutuneensa eristyksiin tahtomattaan, ei hänelle suoraan kukaan tullut sanomaan, mitäpä hänelle, harmittomalle naiselle, joka kuitenkin oli hyväntahtoinen ja mitäänsanomaton. Olihan naisella toki omat ystävänsä, jotka uskollisesti kävivät kyläilemässä, juttelemassa mukavia ja yhdessä keittiön pöydän ääressä siemailemassa lämmintä kaakaota, jonka sekaan he salaa lurauttelivat konjakkia tai rommia. Naureskelivat toistensa tarinoille ja antoivat sielujensa liitää. Mitäpä he, elivät omaa elämäänsä ja antoivat muiden elää omaansa. Mielellään nainen pysytteli omassa keittiössään ja kattoi sen kaakaon väriselle pöytäliinalle lähes joka päivä jotain pientä ja kevyttä tarjoiltavaa ystävilleen, joita odotti aina innokkaasti käymään, toinen toistaan kannustamaan ajatuksen lentoon, päästelemään lepakot tapulista ja kyyhkyt lakoista. Sen jälkeen oli aina niin hyvä mieli. Seestyneenä ja sisäisesti nauraneena oli mukava katsella keittiön ikkunasta pihan hiekkalaatikolle, jossa muovilapioitaan heristelevät lapsoset rakentelivat hiekkalinnojaan ja leipoivat kakkujaan.

Naista hiukan huoletti, kun kurahousuporukkaan aina välillä virisi tiukka ilme ja ryppyotsaisina oltiin tanakasti ja tomerasti hirveästi jotain mieltä ja heiteltiin hiekkaa niiden silmille, jotka olivat eri mieltä ja miten nopeasti lapiot ojentuivatkaan, jos joku potkaisi toisen hiekkakakkua tai heitti santaa kurahousun lahkeelle. Nainen katseli touhua sivusta mieluummin, mikä hän oli sanomaan kellekään mitään, hänen mielipiteensä tuskin asioita paremmiksi tekisi tai maailmoja rakentaisi, ei edes hiekkalaatikkoon sopua synnyttäisi. Hänen tarjoamiaan kaakaokupillisia tuskin siellä sen kummemmin kaivattaisiin. Omissa oloissaan hän pysytteli siksikin, että hän ei jaksanut enää riidellä asioista, joihin ei voi kuitenkaan vaikuttaa, asioista, joihin hänen mielipiteellään ei olisi mitään merkitystä, asioista, joihin otetaan kyllä kantaa riittävästi muutenkin. Ei niissä hänen mielipidettään kukaan kaipaisi, eikäpä se maailma muidenkaan sapelien kalistelusta huolimatta näyttänyt mitenkään paranevan. Nainen keskittyi mieluummin asioihin, joihin saattoi vaikuttaa; ystäviensä hyvinvointiin, itsensä kasvattamiseen ja aistiensa vaalimiseen. Siinä riitti hänellä kyllä sarkaa.

Mutta oli naisella ystäviensä lisäksi myös lemmikki: ratsu, jota hän helli kuin vain parasta ystävää hellitään. Sitä hän salaa taputteli ja silitteli ja höpötteli sille mukavia. Ratsu ei ollutkaan mikä tahansa poni, se oli erityisen hieno ja soturillinen ratsu, hänen salainen ystävänsä, muusansa ja lempeäsilmäinen kylki, jonka lämpimästä läsnäolosta pahoina päivinä saattoi nyhtää lohdutusta. Erityinen oli hänen Ystävänsä.

Vaikka nainen oli metsän laidan talossaan yksin, ei hän tarkemmin asiaa ajateltuaan ollut yksinäinen. Hänellähän oli jotain, jota hän oli koko elämänsä odottanut. Hänellä oli elämä.