Uskoisiko joku, jos väittäisin, että joskus ajatus onnistuu saamaan kirjaimissa niin osuvan muodon, että se lähtee juuri oikeanlaisena ja osuessaan jossain maan ääressä vieraaseen silmään se tunkeutuu siellä sieluun liikauttaen sitä isoa kiveä, joka peitti alleen kauan kadoksissa olleen tunteen, samanlaisen kuin onnistuneen kirjaimen kirjoittajalla oli. Ja kun se osuu siihen vieraaseen sieluun, se tuntuu hetken tutulta ja vahvalta. Se on niin vahva, että se pystyy siirtämään isomman kiven vankalta sijaltaan. Sen suuren, jonka mieli oli vierittänyt peittämään kipeää tunnetta, sitä kiveä, joka särki ikkunan, jonka takaa maailma näytti kauniilta ja jonka takana oli hyvä ja turvallinen olla. Sitä kiveä ei oikeastaan olisi halunnut löytää. Mutta muutama oikeassa järjestyksessä oleva vieras kirjain voi saada voiman, joka siirtää sen raskaan painoksi vieritetyn peittokiven pois ja se ikkunan särkenyt kivi nousee esille. Löytyessään se nostaa saman vanhan tunteen pintaan ja kuohuttaa mielen. Onneksi pieni äkäinen kivi on peittokiven alla hiukan hapertunut ja sen voima ei ole entisensä. Sitä katsoo jo uusin silmin, pyörittelee hetken ja hautaa takaisin piiloon. Eikä se tunnu enää niin uhkaavalta. Hyvä, että paljastui. Ei se niin iso ollutkaan. Minulle käy joskus näin. Eilen viimeksi.

Jos ajatuksilla olisi väri, näyttäisi ilma siltä kuin lentokoneesta näyttää pilvet mutta kirjavalta. Ilman täytyy olla sakeana ajatuksia, jotka lentelevät ristiin rastiin ja osuessaan saman väriseen ajatukseen aiheuttavat ties millaisia pyörteitä ja kivien siirtelyitä.

On hyvä, etteivät ne ole värillisiä, ei läpi näkisi. Ja kauhea väistelykin siitä syntyisi, että jonkin väriset eivät vaan osuisi, kun tietäisi, mitä siitä taas seuraisi.

Mahtavatko eläimet nähdä ajatuksia. Joskus epäilen, että niin on.