Eläimellistä menoa
Viimeiseen minuuttiin asti vedätin lomaa ja pää tiukasti arkitodellisuutta torjuen vasta tänä aamuna painoin haikeana lomaoven perässäni kiinni ja polkaisin Martin tielle. Aurinko nousi metsän takaa ja oikoi käsivarsiaan korkeuksia kohden, usva leijaili notkelmissa ja seuraili joen uomia, suuri hiljaisuus peitti maiseman. Tien päällä vain minä ja sumu.
Ja hirvi. Yhtäkkiä maasturin kokoinen hirvi hyppäsi oikealta eteeni. Sydän täristen painoin jarrut pohjaan ja Martti pysähtyi metrin päähän kolossista, jonka alle olisin mahtunut seisomaan. Ehkä myös Martti. Tai ainakin se näytti niin isolta. Hirvi ei minusta piitannut, jatkoi vain jolkottaen tien yli ja minä siihen kädet täristen hämmentyneenä onneani siunailemaan: että juuri sillä hetkellä satuinkin katsomaan oikeaan reunaan, että kukaan ei tullut perässäni, että ei ollut liukasta, että ei ollut pimeämpi. Että se on iso eläin. Kun pelästykseltäni tokenin, tarkkailin loppumatkan taukoamatta tienreunoja, kiittelin jokaisesta hirviaitametristä ja hämmästelin, että mistä se hirvi muka tietää tien ylittää juuri sillä merkin osoittamalla vaara-alueella. Kohtaamani hirvi ai ainakaan osannut. Tai ehkä osasikin, minähän en ollut ennen tapaamista merkkejä mitenkään noteerannut.
Sorvin ääri tuntuu samaan aikaan oudolta ja tutulta. Vanhasta muistista tosin tiedän, että loppuviikosta on elämä taas loksahtanut arkiaikatauluunsa: pienet, arkiset asiat tuntuvat turvallisen tutuilta ja kotilammikko tuntuu taas ihan hyvältä paikalta. Kunhan nuo 513 sähköpostia on luettu.
"Tultuaan vanhaksi pieni sammakko oli oppinut näkemään pienen kotilampensa uudella tavalla. Se muisteli nuorena tekemäänsä uhkarohkeaa matkaa ja tiesi, että se oli pitänyt tehdä, jotta oli oppinut ymmärtämään maailman sellaisena kuin se todella oli." Lukekaa koko satu. Ugus osaa.
Jälkipuheet
Vähältä Piti -tilanteen jälkeen tarkkailee ympäristöä ja vaaroja viulunkielenä jonkin aikaa, jos vaikka tulisi toinen, tai joku törppö ratin takana.. Sitten sitä ajan kanssa pääsee, ja on taas normaali. Ja kun Vähältä Piti:stä on kulunut paljon aikaa, ei enää muista varoa ollenkaan.. Jos käy huonosti niin sitten on uusi Vähältä Piti aika, tai käy vielä huonommin. Pitäisi löytää varovaisuudessa ja varuillaan olostakin sopiva kultainen keskitie, ettei tarvitsisi sätkynukkena elellä mutta osaisi tarpeen tullen reagoida ajoissa. Onneksi selvisitte kaikki kunnossa, sinä, Martti ja hirvi.. (kukaan ei koskaan ajattele niitä auton eteen jääneitä hirviemoja ja vasoja, jonkun äitejä, isiä tai lapsia nekin ovat)
Terve tuloa takaisin työssäkäyvään luokkaan. Ne sähköpostit kannattaa jaotella ensin puhtaisiin virusposteihin, sitten viagramainoksiin, sitten tavallisiin mainospostiin ja vitsiposteihin. Jäljelle jäävistä paristakymmenestä viisitoista kutsuu kokouksiin jotka menivät jo ja kertovat uutisia jotka ovat vanhoja.
Totta turiset tuon varppina olemisen kanssa. Minä muuten aina suren niitä vasoja ja puolisoita, jos luen hirvikolarista. Voi poloisia, jotka eivät ymmärrä, että äiti ei koskaan enää lonkottele heidän vierellään. Ajattelen, että siellä isä- tai äitihirvi odottaa puolisoaan ja lapsihirvet itkevät orpoina.
Sähköposteista jät nelisenkymmentäö jäljelle. Ja osa niistä tosiaan oli jo vanhentunutta asiaa. Osa vaatii välitöntä, aivan liian välitöntä paneutumista ja loppujen kohtalona on odottaa tulevia viikonpäiviä.
Automaattivastaus muuten on paholaisen keksintö: vaikka se viestii oikeissa asioissa, että tämä nyt ei ole vastaamassa, se myös lähettää vastauksia niille kaiken maailman bettinoille ja doriksille ja viagroille ja sitten taas tulee takaisin vastauksia, että vastaanottajaa ei tavoitettu ja näistä vastauksista poikii sitten taas se, että minä itse olen nyt lähettäjänä itselleni aika monessa roskapostissa.
Ai niin joo.
Automaattivastaus.
Anteeksi, unohdin vallan.
Ja ihan oikeassa olet.
Ensimmäisenä työssäoloviikkona ei kannata suuremmin paneutua muuhun, kuin että pääsee ajoissa töihin suurinpiirtein fiksut vaatteet päällä ja kuontalo kammattuna.
Ei sitä kuitenkaan mitään järkevää aikaan saa, kun ei muista miten mitäkin tehtiin, kuinka piti joku asia suorittaa ja missä h*lvetissä kaikki kynät on. Elä turhaan stressaa.
Totta, olikin yksi kynnys noustavana, kun piti tukka laittaa ja maalata silmät päähän. Ja hakea kuosihousut, hyljätä rakkaat ja niiiin mukavasti istuvat sortsit. Jotenkin kesken jäi sortsien ja minun yhteinen taival.
Mutta toisaalta taas, oloni ei kustannuspaikalla ole turha, kun on kaivattu. Eikö?
Huomenna luultavasti on jo puoliautomatiikkavaihteistus ladattavissa mutta nyt vielä: aurinkoon.
Naisen laaja ääreisnäkö pelasti sinut. Miehet rysäyttävät helpommin sivulta tuleviin kuten Hormonien-Sota kirja todistaa.
Jälkivapina oli varmaan kova myös jaloissa ja outo tunne koko kropassa. Verenpaine tapissa. Äkkijarrutuksessa kaikki penkillä olevat tavarat sinkoutuvat rytisten eteenpäin joka vielä pelästyttää lisää.
Auton lähtiessä vesiliirtoon siten että kovassa vauhdissa yht'äkkiä havaitseekin että menopeli ei tottele ohjausta on myös ikävä tunne.
Miltähän tuntuisi benji hyppy jos alas tullessa huomaisikin että narun toinen pää tippuukin edellä karkuun?
Onko noin ääreisnäön kanssa? Hämmentävää. Olen jotenkin antanut itseni ymmärtää, että asia olisi juurikin vastoinpäin, mutta ehkä naisen ikiaikainen harjoitus on luonut automaagisen ääreisrekisteröinnin taidon. Harjoitus, jossa kaikki omat, puoliskojen, lasten, kaikkien edellisten asuntojen, työpaikan ja ystävien tavaroiden paikat rekisteröityvät. nainen tietää milloin tahansa kertoa, misää on poikaystävän sateenvarjo tai hänen viimekesäiset sortsinsa. Hän tietää, missä kaapissa ja millä hyllyllä oikealta alkaen kahdeksas henkari kannattelee juuri sitä takkia, joka sopii kolmen kuukauden päästä pidettäviin sukujuhliin. Nainen tietää, vaikka tietää, ettei tarvitse, ei olisi edes suotavaa tietää.
Asiat vaan ääreisrekisteröityvät häneen.
Ei siis ihme, ettei hän löydä omia sukkiaan, kun kaikki aika menee ääreistoimintoihin.