Hyvänenaikasentään, onkos siitä pakastimen sulatuksesta jo viikko. Vai vasta viikko. Tuntuu pieneltä ikuisuudelta, jona aikana romantiikkaa on harjoitettu ulkomailla asti. Muttamutta, ei sitä nyt herranenaika voi alituiseen ahmia sitäkään, täytyy palauttaa itsensä maan pinnalla, pestä pyykkiä, heitellä pöydälle unohtuneet homeiset leivänkannikat ja kahvinkeittimeen säilötty suodatinpussi roskiin, mitä lie sekin alkanut kasvattaa. Parvekkeen kukat ovat mielenosoituksellisesti lakanneet kukkimasta ja ikkunalaudan kaktukset niiaavat kuihtuneesti. Luopiot, hetken vain olen poissa ja jo aletaan oikutella.

Vaan ei auta, taas on mentävä, viimeinen lomaviikko alkaa ja kunnioitettavaa kärsivällisyyttä osoittanut alkukotoväki ei ole kysellyt menemisteni perään kuin vasta tänään. Ja nyt siis iskän ja äiskän luo käy tieni. Vaihdan vain matkalaukun kassiin ja korkokengät maastosandaaleihin. Velvollisuus kutsuu. Alkukodossa taas arvaan saavani maitokaalia ja karjalanpiirakoita, tunnin välein syödään tai juodaan kahvit ja luetaan ohutta paikallislehteä, jonka uutiskynnyksen ylittämiseen ei tarvita kummoistakaan tapahtumaa, siiliperheen onnistunut tienylitys riittää. Mutta somaa se on. Se pienimuotoisuus ja selkeät tavat, joista ei ole poikettu vuosiin. Sielua hiveltää hiljaisuus ja laineen liplatus ja sateen ropina mökin katolla ja elokuun pimeän lempeä samettiyö. Ja sekin, että alkukodossa aika kelautuu jonnekin pois. Ja polut ovat kapeudessaan ja ne nurmettuneet tiet niin loputtoman surullisia. Kaunista ja iloista ja surullista on se kaikki tyynni. Aikansa jopa ihan kivaa. Hyvin lyhyehkön ajan. Kolmantena päivänä jo tiedän taas kaipaavani koneellisen ilmastoinnin huminaa ja humalaisten hoilaamista kotiraitilla.

Mikä siinä onkin, että ihmismieli aina haikaa jonnekin ja jo kohta taas takaisin ja taas ja taas. Hyvä palata, mutta ihmeen hyvä on lähteäkin, että taas voi palata, että on mistä lähteä, jotta voi palata. Ja elämä on helppoo...