« Matkalla | Pääsivu| Tunteita ja tuoksuja »

Elämä satuttaa

Mitä voi sanoa silloin, kun kipinä katoaa. Mitä voi sanoa silloin, kun olisi toivonut liekin palavan ikuisesti. Mitä voi sanoa, kun on surullinen. Mitä voi sanoa, kun on onnellinen siitä, että löytyy kuitenkin kunnioitus, löytyy ymmärrys, löytyy avara mieli, joka antaa elämälle tilaa.

Mitä muuta voi kuin kunnioittaa ihmisiä, jotka kunnioittavat toisiaan riittävästi, jotta eivät satuta enempää kuin sattuu muutenkin. Elämä satuttaa mutta siitä voi oppia selviämään pelkillä mustelmilla, ilman pysyviä vaurioita.

Mitä muuta voi kuin toivoa olleensa väärässä. Rakkauden jälkeen voi olla ystäviä, jos luottamus säilyy, jos ei satuta, jos kunnioittaa toista eikä unohda kunnioittaa myös itseään. Myönnän. Se on mahdollista.

Toivon olevani tällä kertaa oikeassa.

Jälkipuheet

Niin. Tuo rakkaus on ihmeellinen voima. Sen kipinä tai suuri roihu antaa voimaa ihan joka elämänalalle. Työ- harrastus ja eri askareet sujuvat ihan toisella tapaa kun ihminen on tuon liekin vaikutuspiirissä.

Ei ole silloin aikaa miettiä joutavuuksia ja tyhjänpäiväisyyksiä. Itse olen miettinyt vanhenemista ja kuinka elämä kulkee eteenpäin.

Kunpa elämä kulkisikin toiseen suuntaan. Syntyessämme olisi vuoteen vierellä paljon sukulaisia jotka vuoronperään kertoisivat meistä kauniita tulevia asioita. Laulaisivatkin haikeasti ja kellään ei ei olisi poikkipuolista sanaa. Vanhempani eivät olisi vielä syntyneet, mutta näkisin heidän riemastuttavan maailmaantulonsa myöhemmin. Sairaalasta minut siirrettäisiin saattohoitoon. Pääsisin kerrankin kunnon saatille, ilman mitään etuajatuksia. Saattohoidosta vuodeosastolle ja sieltä palvelutaloon. Palvelutalossa minä olisin palvelun kohteena, kunnes minut liian hyväkuntoisena kotiutettaisiin. Kotona viettäisin ihastuttavia eläkepäiviä ja kuntoni kohenisi päivä pävältä. Tukkani vahvistuisi ja ryppyni oikenisivat ihan silmissä. Odottaisin pääsyä takaisin työelämään ja myöhemmin näkisin lasteni paluun takaisin kotiin.

Tulevat työtehtävät olisivat helppoja ja vanhanaikaisia, voisinpa saada palkkani markoissakin ja pääsisin vierailemaan Neuvostoliittoon kuuluvassa Virossa. Olisin friskissä kunnossa ja tulevina vuosina lapseni leikkisivät kanssani ja tulisivat jopa syliinkin. Aloittaisin railakkaan opiskelijaelämän ja tehtävät helpponisivat kaiken aikaa. Riehakkaat teinibileet ja ensirakkaus olisivat myös hyvä kokea silloin kun on jo elettyä elämää takanapäin. Läksyt olisivat lapsellisen helppoja ja reppu kepeän kevyt kantaa. Olisin haka ala-asteella ja esikoulussa ei olisi muuta murehdittavaa kuin saada vakiopaikkansa valmiissa aamiaspöydässä. Minua paapottaisiin ja tädit tulisivat vaunujeni yläpuolelle hymyilevin suin, lausuen ihmeellisiä sanojaan " tuiteli, tui. kuikeli, kui" -saattaisin kuulla vauvamyssyni läpi ja hymyilisin heille hieman mieliksi. Tissiäkin minulle tarjottaisiin, eikä edes tarvitsisi käydä vessassa tarpeillani.

Aivan viimeiset kuukaudet lilluisin lämpimässä kylvyssä aivan uppeluksissa, tarvitsematta rasittaa edes omia keuhkojani. Elämäni päättyisi niinkuin se nyt on alkanut. Vain vanhempani olisivat tuossa tilanteessa läsnä ja meillä kaikilla olisi todella ikimuistettava hetki.

Siihen en jaksa uskoa, että heti rakkauden jälkeen voisi ystäväksi päätyä, vaikka siitä olisi aloittanutkin, mutta sitten kun ne kaikki käsittelemättömät tunteet (viha, mustasukkaisuus, kaipaus) on saatu pois alta, niin voipa hyvinkin löytää kivan ystävän entisestä rakastetusta. Minulla se kesti aikoinaan pitkään ainakin yhdessä nuorena eletyssä suhteessa, siinä meni kymmenisen vuotta.

Jotta kyllä se varmaan mahdollista on, kun vaan riittää kärsivällisyyttä odotella sitä hitaampaa osapuolta.

Olit aikoinasi oikeassa, ja olet vieläkin. Ikävä täytyy kohdata, se täytyy kestää, eikä sitä saa muuttaa ystävyyden kaipuuksi.

Helpommin sanottu kuin tehty, tietysti.

Ystävyyden kaipuu oli hyvin sanottu. Sitähän se varmaan aika pitkälti on, aspiriiniä ja buranaa ja auringonhattu-uutetta. Helpottaa mutta ei paranna. Aika vain parantaa. Mutta muuttaako aika asioita, jotka jo ehkä ovat olemassa. ja joita syntyy uudessa tilanteessa.

Jos selviää ilman katkeruutta ja loukkaamista ja loukkaantumista, voi hyvinkin onnistua.

Toivon totisesti, että eväitä olisi pitkälle matkalle. Hyvin pitkälle.

Minulla oli jossain vaiheessa sanonta: "paras ystävä on ex-poikaystävä", kun useampikin exä osoittautui hauskaksi ystäväksi ilman seksuaalisuuden tms. paineita. Jotta on se ainakin joissain olosuhteissa mahdollinen asia.

Mutta eron raastavuus pitää kai ensin lusia poia.

Niin, eihän ero ole kenenkään syy. On vain kaksi väärää ihmistä yhdessä ja silloin on viisainta antaa molemmille mahdollisuus löytää oikea. Eräästä blogista luin kommentin, että "Kukaan ei tarvitse välttämättä juuri tiettyä toista. Mutta jokainen tarvitsee välttämättä jonkun!". Enempää eri mieltä en voisi olla.

Jos ei löydä rinnalleen sitä, jonka kanssa kipinät lentelelevät, ei pidä tyytyä vain jokuun, kyllä sen täytyy olla tietty. Eikä tietenkään voi sanoa, että jokainen tarvitsee välttämättä jonkun, kyllä yksin on parempi kuin huonossa suhteessa. Ei ihminen elä toisen kautta vaan itse.

Jos kaverina tai ystävänä raastamisen jälkeen vielä pystyy ja osaa jatkaa, niin helpottaahan se huomattavasti lusimista.

Joskus ei saa exästä kaveria millään, eikä aina kannata edes yrittää. Asia taitaa riippua molempien osapuolten kyvystä käsitellä asioita, menneitä sekä tulevia. Avoimuus ja keskusteleminen ovat avainasemassa sekä erossa että parisuhteissa.

Toisaalta, mitä se rakkaus on? Onko se vain yhteiskunnasta, elokuvista ja kirjoista lapsena opittua käyttäytymistä vai tuleeko se oikeasti jostain ihmisestä itsestään luonnollisesti? Luulenpa, että ainakin suuressa määrin se on jostain opittua. Olemmeko siis vain oppineet, että meihin sattuu kun se kipinä katoaa? Opitut asiat voidaan kyseenalaistaa ja ne voidaan korvata uusilla opeilla. Opettelemista siinä onkin ihan liiankin kanssa.

Vakavan suhteen jälkeen on vaikeaa (ellei mahdotonta) siirtyä suoraan ystävyyteen; liikaa muistoja ja liikaa niihin liittyviä tunteita. Vaikka sen myöntäminen sattuisikin, sekä muistot että tunteet kuitenkin hiipuvat, laimenevat.

Ystävyys rakkauden jälkeen on mahdollista, mutta se vie aikaa. Hätäily vain pahentaa asioita. Kuukausi, puoli vuotta, vuosi; ajan myötä kipeät muistot muuttuvat haikeiksi muistoiksi ja ystävyys voi täyttää rakkauden jättämän tyhjän tilan.

Kenties ennenpitkää nykyinen tuska vahvistaa entisestäänkin vahvaa ystävyyttä.

Aina on toivoa.

Sattuminen on omista toiveista, odotuksista ja panostuksista luopumisen tuskaa. Sitä, että on myönnettävä, että on arvioinut väärin tai kasvanut erilleen. Sattuminen on huolta tulevaisuudesta, luopumisen tuskaa, epäonnistumisen myöntämistä, toisen ja itsen pärjäämisestä huolta kantamista. Unelmien romahtamisen tuskaa.

Jos hyvin käy, kipeät muistot häipyvät. Jos ne ovat riittävän kipeitä, eihän se satuttaminen koskaan häivy. Epäluottamus jää, jos sen kohteeksi on joutunut.

Ei yhtä toimivaa reseptiä ole, niitä on niin monta kuin on tuskaakin. Kertaa kaksi.

juu, kipiää on, ero. Sanovat, että monet voisi välttääkin hyväksymällä ERI vaiheet ERIllisten puolisoiden ERIllisissä elä(i)missä. Mutta kun on erottu, pitäisi muistaa kunnioittaa toista.

Surullisia ovat ne erot, missä uudesta puolisosta huolimatta, riidat riidellään edelleen sen kaa, jonka kaa ne on tullut hyvin harjoiteltua. Toinen irtipäästämättömyyden muoto on loputon yhteenpaluu. Rakkauden riippukiikussa keinutaan monin tavoin.

Löysin väitteen, jonka mukaan meille jokaiselle on tilastollisesti 'sopivia' rakastettuja 400 kpl.
Vielä on siis läpikäytävää, tunnelia ja öööh, putkenpätkää, josta kurkkia.

Tirkistelyterkuin, tuulisuojainen

Neljäsataa on aika vähän, kun ajattelee, miten iso on maailma ja miten vähän ihmisiä yksi ihminen tapaa. Ei ihme, että huteja tulee.

Ystävyys ja entinen, on erittäin vaikea yhtälö. Pisimmän suhteeni jälkeen, eniten varmaan juuri sattui tuo menettämisen pelko. Tajusin, että suhde on karilla ja siellä pysyy, mutta hienosta ihmisestä halusin pitää kiinni.
Myönnettäköön, että aluksi toki toivoin muutakin kuin ystävyyttä, olinhan se jätetty osapuoli, mutta tärkeimmältä tuntui silti ajatus hänen pysymisestä osana elämääni.
Niin kävikin, mutta vasta melko pitkän yhteydettömän kauden jälkeen. Asiat, tunteet ja minä itse, tarvitsivat aikaa.

Ja mitä tulee mean "jokainen tarvitsee välttämättä jonkun" -kommenttiin, niin olen täysin samaa mieltä. Ja mielestäni Madonna on sanonut sen hyvin "Second best is never enough,
You’ll do much better baby on your own".

Hienot ihmiset ovat niin harvinaisia, että jos yhdenkin elämässään kohtaa, on kohdannut elämän verran enemmän kuin useimmat.

Hienoista ihmisistä ei pitäisi täytyä koskaan luopua.

Hienoja ihmisiä tapaa äärimmäisen harvoin, totta. Pitäisin kaikki tapaamani ihmiset kainalossani tai edes taskun pohjalla turvaa antamassa, jos voisin. Usein niin olen voinut tehdäkin. Tärkeintä on kuitenkin kohdata itsensä ja omat tunteensa. Erotilanteessa se on vaikeaa. Toisen ja ulkopuolisten oletuksien ristitulessa on vaikeaa tunnistaa omat ajatuksensa, tunteensa ja tarpeensa. Joskus ystävyyden yrittäminen voi tukahduttaa omien tunteiden läpikäymisen. Ystävyyden hinta voi olla liian kallis. Itsensä kanssa joutuu hillumaan koko loppuelämän ajan. Ja tietysti on pakko uskoa, että itse on maailman hienoin ihminen, eihän tästä muuten mitään tule!

Itse on itselleen maailman hienoin ihminen ja sen kanssa kun tulee toimeen, tulee muidenkin. Ja niitä hienoja ihmisiä sitten tapaa varmemmin. Muttamutta, vaara piilee juuri tuolla itsensä tuntemisen polulla: vaatii kärsivällisyyttä ja tutkailua ja herkkiä silmiä ja muiden puheille kuuroja korvia.

El�m� todella satuttaa... Itse eron tuskan juuri kokeneena voin kertoa, ett� se satuttaa ehk� enemm�n kuin mik��n koskaan ennen.... Tarvitsin apua psykologilta, yst�vilt�... jouduin jopa turvautumaan l��kkeisiin.... Enk� edelleenk��n tied�, miten selvi�n, kun todella joudun l�htem��n.... Kertokaa hyv�t ihmiset, miten selvit�? Miten jaksaa el��, kun joka aamu s�ngyst� nouseminen on yh� vaikeampaa? Kun on kuvitellut, ett� h�n on juuri "se oikea" ja on rakentanut koko el�m�ns� t�m�n rakkauden varaan? Miten p��st� eroon muistoista? Miten ylip��ns� el��, kun menett�� el�m�ns� t�rkeimm�n ihmisen ja el�m�� suuremman rakkauden? :(

Jotain lisättävää?



Juttutupa

Tuoreet

Kipot ja kuvat

Löytölaatikko



Vitriini

Kahvihuone

Naapurusto

Muita blogeja

Vuokraisäntä

Kellari

Pannuhuone

Powered by
Movable Type 4.0