Koiran korvan haistelija
Työkaveri toi eilen 8-viikkoisen koiranpennun näytille ja olisin niiiin tahtonut haistella sen korvia mutta onneksi se oli ujo eikä antanut lähestyä. Härnäsi vaan tapittamalla nappisilmillään pää kallella ja korvat pentutaitoksilla. Hyvä vaan, niistä korvista olisi tarttunut kuitenkin koiravauvakuume ja sitä ei nyt Meanderiassa haluta. Meillä ei haluta nyt, tässä, eikä ikinä enää koskaan sitoutua lemmikkiin, sillä se luopumisen tuska on niin ankara. No ehkä korkeintaan sellaiseen, jonka näin yhtenä päivänä kaupungilla: kaukaa se näytti fretiltä mutta kohdalla ymmärsin sen karvakaulukseksi, joka oli kaulapannassa talutushihnalla isännässä kiinni. Erityisesti talvella olisi jo vain kätevä ja mukava lemmikki se.
Ja nyt siellä joku odottaa, että täällä siirryttäisiin aasinsillan kautta tilittämään ihmissuhdesitoutumisasioita. Vaan eipä siirrytäkään. Ihmettelen sen sijaan yhden lajin uutta sitoutumisilmiötä, nimittäin nyt on uutta ja ihmeellistä hankkia sellaiset dry denim farkut, joita ei ole haalistettu, pesty ja valmiiksi kulutettu. Että ihan itse niitä pitämällä pesemättä, mielellään ainakin puoli vuotta putkeen, saa omanlaisensa farkut omine taitoksineen. Tosi uusi keksintö. Että ihan ehjiä ja kuluttamattomia vaatteita ostetaan kaupasta itse kulutettaviksi. Miten tuota ei aiemmin ole keksitty?
Niin siitä sitoutumisesta. Että jätä jo ne höpinät ja siirry asiaan, niinkö? No olkoon, sanon sitten, että Mea on kova tyttö sitoutumaan asioihin. Niin kuin vaikka töihin pyöräily; kun sen kerran on aloittanut, niin sitä sitten pyöräillään vaikka sataisi ämmiä äkeet selässä. Nyttemmin olen antanut itseni hiukan opetella armoa, että jos aamulla äkeitä sataa, niin ei sitten pyöräillä. Tosin kiltteys, kuuliaisuus ja joku kumma outo pakottava ajatus, että kun kerran on alettu, niin jatkettava on, se jyskyttää takaraivossa kuitenkin ja kun sitä sitten lähtee autolla, niin toivoisi, että sataisi edes koko päivän tai tulee huono omatunto. Sellaisesta pakottavuudesta olen itseäni ruoskinut pois. Pari vuotta olen jo antanut itselleni luvan olla tekemättä asioita, jotka aiheuttavat ahdistusta. Isot asiat on käsitelty, nyt näitä pienempiä vielä viilaillaan.
Sitoutuminen kun on ihan eri asia kuin sitouttaminen, itsensä tai muiden. Sitä minä en tee. Minä uskon tilaan ja hyvyyteen ja siihen, että kun antaa, niin saa. Minä olen avosylinen ja -sydäminen nainen, joka uskoo lojaalisuuteen ja iloon saada tehdä mieleisiään asioita mieleisilleen tahoille.
En muuten yhtään ihmettele, miksi koirat haistelevat toistensa korvat. Korvat ovat korvaamattomia. Mikään ole niin mukavaa kuin korvien nuuskuttaminen. Paitsi rapsuttaminen.
Jälkipuheet
Sie se osaat aina sanoa kaiken niin tyhjentävästi. Ei täällä taaskaan voi muuta kuin nyökytellä päätään. Ja mennä ehkä ostamaan sellaiset dry demin farkut.
Sattuipa somasti, että Etelämerkissä puhuttiin samasta asiasta. Mehän aljetaan kohta ajattelemaan samoja asioita samaan aikaan.
Paitsi, että en ymmärrä veneistä mitään. Mutta vesiä ajattelen useinkin, lasketaanko se.
Vesien ajattelu on rentoutusta parhaasta päästä, sitä kannattaa ilman muuta harrastaa!
Puhumattakaan vesien katselusta. Järven ja meren nähdessäni vajoan ekstaattisen auvoiseen tilaan, jossa minusta näkyy vain typerä hymy ja kaukaisuuteen haaveilevat silmät. Ja suusta kuuluu aihhia ja voihhia.
Puoli vuotta farkut jalassa pesemättä?
Juu.
Ihan varmasti.
Saa omanlaisensa kahvitahrat oikeaan etureiteen, omanlaisensa pyöränketjunjäljen vasempaan sisäpulttuun, ihan omanlaisensa ruohotahrat molempiin polviin, niin ja ihan omanlaisensa mustikan muotoinen sininen laikku takamukseen siitä kummitytön unohtamasta marjasta sohvalla.
Noh, kenellään ei aivan varmasti ole samanlaisia.
Ruotsissa kuulemma pitää nuuskarasian kuva saada persuuksiin. Ei juuri hullumpaa muotia voisi keksiä. Paitsi että ei se ole tyhmä, joka hööpöttää vaan se, joka antaa itseään hööpöttää.
Niin. Miten olit saanut kuvan koirastani, valjaat vain oli erilaiset. Vanha herra on jo 13 v ja vapisee, kunniakkaasti kuitenkin silti virgin. Kuulokin heikentynyt. Osaa kuitenkin katsoa pää kallellaan anovasti silmiin. Pidätysvaikeuksia, kuten minullakin. Karkeakarvaisen riistanvärisen kääpiömäyräkoiran katseessa on jotain lempeyttä, sitä on enemmän kuin viisautta. Olisikohan sinun ollut jopa samasta pentueesta Jalasjärveltä?
Olisihan se pitänyt arvata, että nakkikoiraihmisiä on hän. Vai on vanhalla herralla ongelmia, kuulostavat niin kovin tutuilta. Onko myös patteja ja pahkuroita? Mutta edelleen on tytöt mielessä? Niin aina.
Tämän Hukkaputken alkukoti oli Lempäälässä.
Kyllä pieniä kyhmyjä kyljissä.Onko ne tyyppivika? Ei kuitenkaan kylmänkyhmyjä joita oli mennään-bussilla sarjan Olivella.
Lisäksi takapää pettää jo joskus, -mäyräkoirahalvauksen oireita. Oli aikoinaan sellaisessa suuressa seurantatutkimuksessakin
tästä aiheesta pieneläinklinikalla.
ps. Hannele Lauri, Riitta Suominen ovat myös mäyräkoiraihmisiä.
Kyllä ne patturat kai ovat jonkinlainen rotuvika. Se takapään pettäminen oli tällä yksiköllä kyllä enemmän sellaista mäytäkoiravelttoutta, kun hää huomasi, että sillä konstilla saa emännän kantelemaan ja nostelemaan koiraa ja syöttämään herkkuja. Kummasti se vika aina parani, kun sanoi, että "lähdetäänkö ulos".
Ja sitten mentiin eikä oltu ollenkaan halvaantuneita.
En kyllä normaalioloissa lähtisi korvia nuuskuttamaan. Nyt voisi kun flunssa vei hajuaistin toviksi. Söpöjä kyllä ovat nuo pienet karvaiset lattialle pissivät otukset. Myönnettävä on.
Muuten, en ole mikään zykoloki peellä enkä profiloija, mutta oletko itse huomannut että olet hyvinkin pitkälti kuin Maria Kallio. Virkanainen ja kaikki 8)
Vain pentukoiran korvat ovat ihan oma juttunsa. Ja oman koiran tietenkin. Tai en tiedä, egkä vain mäyräkoiran, kun muita en ole haistellut.
Maria Kallio! Wau, Maria ja Kinsey Milhone ovat ykkösidoleitani. Olen lukenut ne kaikki. Osan kahdesti. Kun näin Lehtolaisen elävänä, Maria alkoi muistuttaa kirjoittajaansa mielessäni, enkä osaa kuvitella Mariaa nyt muun näköisenä. Varsinkaan en Minna Haapkylän näköisenä.
Kiitos, olen tästä varsin otettu, jos näin on.
Koiranpennut ovat paholaisen pikkurillin kolmas nivel. Sellaisen kun näkee, on se pakko kaapata kainaloon ja alkaa lepertelemään vauvakielellä.
Ovelukset varmistavat eloonjäämisensä hellyyttävällä ulkomuodollaan. Ihmiset ja koirulit taitavat muokata (jalostaa) toinen toisiaan.
Menetin sytämmeni tässä meneenä viikonloppuna kuvaszpennulle. Siinä oli koiruli, joka valloitti käytöksellään, näöllään ja elämäninnolla. Nyyh, vaan koiruli ja koirulin emäntä muutti naapuristostamme kaukaalle, nyyh. Onnea vaan uuteen kotiin.
Tässä, kun kuukeloin lisäinfoo, niin surua pukkaa fleecepuseroon. Niin vakuuttavasti elikko sulatti paatuneen ja padotut tunteet.
Ihmiseen on jätetty selkeästi semmoisen karvapalleron mentävä virhe. Siitä ne tohnottavat meidän sydämiimme ja tallovat sen paksuihin pentutassuihinsa ja pentukosiskelevat meidät hellyttymään mutkille.
Kuvasz on kuvista päätellen hellyttävä höpönassu m utta miten minusta nyt jotenkin tuntuu, että siellä ollaan olevinaan menetetty syän koirulille mutta ettei nyt vaan olisi osa mennyt sen emännän mukana. Koiruleita saa kenneleistä mutta mukavia emäntiä löytää varmaan huonommin, joten otan osaa.
Aistit ovat kyllä tarpeellisia kaikillen
elollisilen; niin kuulo, kuin haju ja muut.
Mutta olen kyllä jaloitteluretkilläni joutunut
siihen näkemykseen, että koirat kyllä tutustuvat
toisiinsa haistelemalla toistensa takapuolia.
Se on varmaan luontainen reaktio sukupuolisen
identiteetin määrittämiseen, joskin korvien
haistelukin tulee sit myöhemmin mukaan kuvioihin.
Maailmassa on vähiten haistelemattomia koiranpyllyjä, tosi on. Siitä päästä lähtee koiran karkeamäärittely toverin laadusta, vihaisuusasteesta ja ties mitä kaikkea sinne onkaan kirjoitettu. Se hienosäätöhaistelu tapahtuu sitten korvasta. Tai ehkä ne kuiskii sinne tykkäämisjuttuja.
En minä tiedä, minä olen antanut vain kuljettaa itseäni narun päässä.
Ehkä se tapahtuu ihmisilläkin niin.
No ei tietenkään, vaan toisinpäin.
Elikä siis ensin ihmiset haistelevat tois-
tensa korvia ja sitten pyllyjä?
Kyllähän se kai niin meneekin. Ihminen on
sellainen eläin, jota on kaikin puolin mielen-
kiintoista haistella, joskin kai se haistelu
tapahtuu enemmänkin tunnetasolla ensialkuun,
josta se sitten siirtyy korvien nuuskimiseen
jne.
-Ja kyllä niitä tykkäämisjuttuja kerrotaan
toisilleen myös pyllynhaistelutilanteissakin
(myös ihmistasolla).
Olen niin vanha, että muistan sen ajan, kun kaikki farkut ostettiin pesemättöminä ja vahvasti väriä päästävinä. Pesemättöminä farkut olivat niin jäykät, että ei niitä kukaan sellaisena pitänyt. Paras ostoaika oli kesä, jotta ne sai heti hangata laiturilla juuriharjalla.
Sepä juuri naurattaakin, että ihan uutena asiana nyt niitä peltifarkkuja kaupitellaan. Niillä ei voinut istua valkoisilla tuoleilla ja valkoiset kengät värjäytyivät lahkeista. Juuri, kun ne sai mieleisikseen kulutettua, ne hajosivat ja koko homma taas alusta.
Eilen Sillä silmällässä heterolle hankittiin rikki revityt ja puhkikulutettut farkut, joiden hinta oli 400 eurioa. Siis 400!? Joku nauraa itsensä jossain tärviölle.
Mahtavaa, en olekaan ainut jonka mielestä Minna Haapkylä on kyllä muuten oikein nätti plikka ja kaikkea mutta ei ikimaailmassa sopiva Maria Kallioksi. Ei vaan tunnu tarpeeksi voimakkaalta persoonalta siinä roolissa.
Aivan, Maria Kalliossa on räväkkää särmää enemmän kuin Minnassa. Siinä ei oikein mikään osu kohdalleen. Mieluummin olisin katsonut Mariana vaikka Miia Nuutilaa. Hän olisi ollut minun mielikuvani Maria.
Höh, kässäsit aivan väärin. Ehjätessä emännän muuttoautoa, veijari katseli pää kallellaan touhujani. Kun huomio oli herpaantunut toisaalle, koiruli kuljetti irottamani osat pitkin pihaa. Etittyä osat ja nosteltua ne koirulin ulottumattomiin, elikko yritti kaapata
työkaluja, jotka laskin maahan. Jollakin sivustakatsojalla saattoi olla hauskaa, kun ravasin työhaalarit yllä elikon perässä päästellen äärräpäitä tuon tuosta (leikillään).
Sinänsä mukavaa, että koiruli pysyi koko ajan pihapiirissä vaikka välillä oli näkymättömissä. Aina kun nousin kävästäkseni sisällä, koiruli ampaisi jostakin vierelle minkä tassuista kerkesi. Liukkaat kivirappuset olikin sitten haasteellinen osuus ja singahdellessa rapussa käytävämaton loppuessa jarrut eivät pitäneetkään, seurauksena vinksin vonksin mukkelis makkelis.
Niin ja karvapallosta tulee isona pelottava peto.
Mää mitään väärin kässänny, kohan kiusasin. Viimeistään e.o. kuvaus riittää vakuuttamaan, että joku on aivan myyty koirulille. Tuollaiselta juuri kuulostaa pienten lasten äitien kertomukset.
Veikkaan, että IVElässä on kohtapian koiruli.