Aikahyppyjä
Hammaslääkärin aika on 12.45, nainen lähtee siis puolelta puolijuoksua kesken työpäivän voileipä kädessä ja ihmettelee, miksei voinut lähteä ajoissa. Mutta ei hätää, vielä ehtii, ja on kuin onkin paikalla tarkasti varttia vaille. Hän istahtaa kovalle ja äärimmäisen epämukavaksi muotoillulle penkille lukemaan lehtiä [oho, Oskari Katajistolta tulossa kirja], vilkaisee lehden päiväystä [toukokuu] ja ajattelee, että ihan näillä näppäimillä jopa. Viittä vaille hän ihmettelee, kun muut kutsutaan, myöhemminkin tulleet, häntä ei. No, hän ei välitä vaan lukee lisää. Kolmannen Me Naisten kohdalla nainen vilkaisee taas kelloa, että johan nyt, kymmenen yli. Vähän myöhässä, yleensä Kalle on ajoissa mutta eipä hänellä kiire ole, kyllä Me Naiset työolot voittaa. Kaksikymmentä yli hän huolestuu, katsoo lappua, että oliko se aika nyt varmasti 17. päivä. Ja tätä kuuta. Kyllä, 12.45. Onpas Kalle tosiaan paljon myöhässä. Nainen painaa päänsä takaisin lehteen ja havahtuu hetken päästä tajuamaan, että kellohan oli tullessa varttia vaille 12, siis 11.45.
Hänet kutsutaan sisään kahtakymmentä vaille. Kallen lisäksi huoneessa on hammashoitajaharjoittelija ja vakihoitaja. Harjoittelija kyselee koko ajan kaikesta, pyytelee anteeksi mutta Kalle ei hermostu. Hoitaja tekee työlistaa ja raporttia, lista on jo heinäkuun puolessa välissä, raportissa on jotain ongelmia. Kalle sanoo, ettei hän nyt puuduta, kun se on kuollut hammas. Nainen tiukentaa otettaan penkin käsinojista. Kolmikko puhuu ristiin hänen ylitseen hammaslääkärikieltä, kysymyksiä, vastauksia, kuin häntä ei paikalla olisikaan. Selkä puutuu epämukavassa asennossa jännittäessä, kädet puristavat penkkiä ja hän lohduttaa itseään, ettei kestä enää kauan. Nainen pelkää kivun iskevän tajuntaan millä hetkellä tahansa ja yrittää ajatella piinan jo loppuneeksi. Hän tuntee itsensä olevaksi sekä läsnä että tiellä mutta kuitenkin poissa. Suuhun tungetaan lisää laitteita, suunkostutin roiskii kasvoille pirskeitä ja vesi valuu kaulaa pitkin puseron sisään. Ei kestä enää kauan, kyllä hän kestää. Kalle pyytää naisen vasenta kättä lainaksi ja ohjaa hänen sormensa painamaan hampaan syrjää. Mitä nyt! Kaikki lähtevät huoneesta mitään puhumatta ja hän painaa hammastaan ihmetellen, että lähtiköhän ne kahville. Pieni paniikki ehtii kouraista mutta sitten kuuluu klik. Ai jaa, ne olivat piilossa kameraa.
Neljänkymmenen minuutin, vuoden työlistan, alkuvuoden raportin, kuuden suoran nastan, kahden taipuneen ja yhden liian lyhyen, yhden hermostuneen "Yritä nyt olla kyselemättä tämä projekti loppuun.", yhden neuvottelun [Oliko se kahdeksannen päivän kaksituntinen sisäinen koulutus vai kokous? Sisäinen kokous!?], kymmenien hammaslääkärisanojen ja lukuisten kysymysten ja vastausten jälkeen hänen hampaansa on valmis ja Kalle sanoo, että ei sitten pariin tuntiin syömisiä ja että eihän sattunut. "Vähän selkään, penkit voisi olla teillä mukavampia."
Nainen vilkaisee vielä lähtiessään lukemiensa lehtien päivämääriä tarkemmin. Viimevuotisia. Ei sitten Oskarilta kirjaa tullutkaan. Lähtee takaisin töihin ja ajattelee, että niin se aika rientää, kahvitaukokin jäi pitämättä.
Jälkipuheet
Oskaria (antamaltasi sivustolta) lainaten:
[quote]Kirja on niin sanotusti lataamossa[/quote]
Eli ehkä vielä joskus.
Nuo ovat mielenkiintoisia nuo hupsista, tsiigaa ja numerolehdet. Kukaan ei tunnusta niitä tilaavansa, saati lukevansa, mutta silti aina parturissa (tai hammaslääkärissä) täytyy käydä viimeisimmät juorut läpi. Tai sitten viimevuotiset, ihan sama, samoja juttuja sieltä löytyy..
Hyvä kun pannari maistui! Täytyy itsekin testata joskus, jos vaikka tyhjäisi sen pakastimen.
(onnistuin kadottamaan ensimmäisen yrityksen bittitaivaalle, saa nähdä onnistuuko tämä. Tai sitten tulee kahdesti, pahoittelut)
Jäi askarruttamaan, että ihan itseköhän Oskari kirjaa kirjoittaa [vaiko vasta on latausvaihe päässä] vai onko haamuja kirjoittamassa. On nimittäin aika nuori elämäkertailijaksi ja ihanko sitä on kirjailijan vikaa Oskussa. Lienee Oskun kirjan sankari joka tapauksessa palavasilmäinen keskimittainen tumma mies.
Kateellisena tietenkin ehdin ajatella sitäkin, että mahtaako Osku saada kirjansa paremmin julkaistuksi, kun on oikea näyttelijä. Ettei vaan julkaisukynnystä ylitä hiukan helpommin näyttelijä kuin pystymetsäkirjailija, vaikka olisi hyväkin.
Onneksi on nämä blogit. Miksei muuten Oskari jo kirjoita blogia.
Minä jo ehdin ahdistua, että taas joku näyttelijänturjake saa epäkirjallisilla ansioillaan markkinoille kirjan, jonka kustannustoimittaja on oikeasti kirjoittanut.
Eikö sinua Mea lainkaan harmita kun kommentoijat kiinnittävät huomion vain Oskari Katajistoon eivätkä hammaslääkäripiinaasi?
Sillä piinaa tuo muistutti.
Ei sitä kannata blogia kirjoittaa jos työkseen tuntoja tulkitsee. Kun eihän siitä makseta rahaa.
Piristävä poikkeus lienee KatriM. joka ilahduttaa lukijoita ainakin kahdella blogilla. Ja toisen ansiosta kirjoittanut kaksi menestynyttä kirjaakin.
www.kutri.net
www.kirjailijaelamaa.net
Ehkä sitä kannattaisi kirjoittaa kirja omien blogimerkintöjen pohjalta. meallakin taitaa riittävästi olla jo aineistoa ja tunnettuuskin suurempi kuin suurimmalla osalla blogimaailmantallaajista. (olihan mea jopa kauppalehden sivuilla)
Arvaa vaan Ugus ;)
Mealla on kuin onkin haave. Mutta se on lataamossa.
Tapsukka ihmettelee:
Ajaako mea todella "puolijuoksua" Mart:illa
voileipä kädessä??
-Ja toteaa siihen liittyen:
Parempi hammaslääkärienkin kans, kuin ilman
niitä.
Juoksee leipä kädessä Martille, tarttaa leipä suussa ja ajaa vuoroin leipä suussa ja kädessä riippuen siitä, onko käsi kepillä vai ei.
Lämpimät osanotot hammaslääkärikokemuksien johdosta! Nimim-Erkillä kokemuksen syvä juuriääni
Vaan eiköpä olekin muuttuneet sydeemit sitten viime juuren. Ei enää kymmentä käyntiä ja tuskaista auki-kiinni-ronklintaa kuin kaupungin katutöissä. Se on kerrasta kuoletukset ja toisesta koko hoito kuntoon.
Voin tästä lähin sanoa mihin tahansa pelvoittavaan asiaan, että mieluummin juurihoito kuin .... ja saan selkääni sankariviitan. Niinkuin että mieluummin juurihoito kuin kastemadoissa kieriskely. No, ei se nyt oikein sankariudelta kyllä kuulostanut.
Niin. Mutta tosiaanko leipämurusia hammasvälit täynnä menitkönä hampulääkäriin? Koulussa annettiin omena jos oli tarkastus ruokailun jälkeen ja nykyisin kuljen hammasharja mukana töihin jos on iltapäivällä aikavaraus. Kauhukertomus olisi jos kertoisin viisaudenhammaspoistoleikkauksestani mutta ei, parempi ettei kukaan tiedä. Miespuolisena tulehtuneen viisaudenhampaan ja munuaiskivet kokeneena voin samaistua naisten kuukautis- ja synnytyskipuihin hyvinkin. Turha on mulle tulla niistä ruikuttamaan, vedän ne kokemukset heti nokituksena pöydälle. Jatkoksi kerron miten teillä naisilla on vessan vesisäiliön sisus aivan leväkasvustossa vaikka naisia ja siistiluonteisia olettekin. Herkuttelen myös kertomuksella miten puhdistin kaikki lavuaarien vesilukot, amebamaisesta harmaasta töhnästä juuri äskettäin.
Maailman suurin mysteeri onkin miten ihmisasuntojen lavuaarien vesilukkoihin tulee aina pitkiä hiuksia, vaikka huushollissa asuisi vain täyskalju äijänköriläs.
Katsopa muuten oma vesilukkosi. Siellä on se kauan etsimäsi korvakorun lukko ja vanupuikko joka kohta tukkii koko röörin.
No en tietenkään menny leiväbmuruissa, tottahan minulla on hammasharja laukussa. Eikö kaikilla?
Ja erehdys taas, ei ole vesilukoissa mitään, vasta puhdistin. Ihan itse.
Omituiset mielleyhtymät sinulla.
Minä ainakin rakastan noita hirvittäviä
hammaslääkärikeikkoja. Se on aika extremee,
tulee mieleen kummitusjunaan meno pikkuskidinä.
Pelkään hammaslääkäreitä, se johtuu siitä ala-asteikäisenä kohtaamastani kunnan johtavasta hammaslääkäristä, joka oli vanha, sillä oli parta, sen kädet haisivat tupakalta, sen ainoat sanat olivat "Suu enemmän auki" - tai karjahdus kai se enemmän oli, eikä se koskaan puuduttanut vaikka olisi ollut millaisessa holessa ronkkimassa.
Kaikilla on hammasharja mukana, ainakin minulla. Nuorempana oli puhtaat aluspöksytkin laukussa. ;-)))
Ronkkimisesta tuli mieleen, ennen Reiskaa hoidin erittäin epäympäristöystävällisillä aineilla omat vesilukkoni. Ja viimeinen ase oli meidän talonmies. Minä en uskalla sinne edes katsoa.
Minä en enää pelkää, kun olen kohdannut elämäni hammas-Kallen, joka hellästi ja huolellisesti puuduttaa ja jos ei, niin tietää, että ei varmasti satu. Johtuu siitä, että olen kerran, kun ei pitänyt sattua ja kuitenkin sen teki, sohaissut sen lautasellisen instrumentteja siitä leuan alta lattialle. Sen jälkeen Kalle uskoi, että sattuu se. Minua sattuu vaikkei muita sattuisi. Yhteisymmärryksen synnyttyä ei ole tarvinnut pelätä.
Minä en ymmärrä, miksei voi automaattisesti puuduttaa niin, että varmasti ei satu. Ei kai se aine nyt niin kallista voi olla. Ja sitäpaitsi siitähän veloitetaan. Asuuko jokaisessa hammaslääkärissä pieni ilkeä kouluhammaslääkäri.