Hymy-tyttö
Mea-neito on ollut netin äärestä poissa hurjat, mitä, kokonaiset kaksi päivää, eikä ehtinyt kaipaamaan ollenkaan [paitsi kavereita] mutta sulipa arkinen olemukseni hymyyn, kun näin maanantaiaamun ikoksi viikonloppuna tulleita kommentteja. Tosiaan, nythän on Hymypäivä, niin että mikäpä sen somempaa. Mikään ei saa naista aidompaan hymyyn kuin aidolta kuulostavat ystävien palautteet. Aidoiksi lasketaan kaikki, joka aidoksi koetaan ja koska haluan tulkita aika paljon, tulkitsen myös väljästi. Ja saan iloita paljon.
Vieläköhän muuten niitä Hymy-poikia ja -tyttöjä kouluissa jaetaan? Minä en saanut sellaista koskaan ja olin siitä silloin aika pettynyt. Eniten sisäistä pattia pisteli, että kaverit äänestivät yleensä sitä luokan johtajaa, jolla oli puolet puolellaan ja toinen puoli pelkäsi olla äänestämättä. Hymyä siinä herätti ainoastaan se, että se oli aika farssi, paitsi minua ei hymyilyttänyt. Minä tietty olin kovin katkera, kun minä olin kuitenkin mielestäni sen muka jotenkin ansainnut, koska tein matikan laskut ja jolta muu väki ne sitten kopioi. Minä olin se, joka opettajien lemmikkinä selittelin muiden puolesta asioita parhain päin. Minä olin se, joka touhusi luokan puolesta kaikenlaista. Siis mielestäni Hymy-tyttö. Vaan ei, minun ristini oli, että olin myös luokan pinko [koska ne laskut oli tosiaan jonkun tehtävä ja läksyt luettava, muuten ei olisi kunnian kukko laulanut] ja se ei taas ollut hyvä juttu noin niinkuin Hymy-tyttökisoissa.
Siitä suivaantuneena päätin jossain kohdin lakata olemasta opettajien lemmikki ja ryhdyin kapinalliseksi, lakkasin käyttäytymästä niinkuin oletettiin, väitin opettajille nenäkkäästi vastaan ja taisin siinä rytäkässä opetella tupakanpolton jalon taidon, olla niinkuin oletin oletettavan, jotta joko se tyttöpatsas irtoaisi meikäläiselle. Ei irronnut. Onneksi koulu loppui ennen kuin keksin kokeilla vielä jotain muuta. Mutta jotain se patsaan tavoittelu minuun jätti: oivalsin vasta koulun jälkeen, ettei ne palkinnot tulekaan toisten kautta vaan itsestä. Olemalla itse itsensä oloinen, rehellisesti sitä ja antamalla sitä mihin pystyy ja jos ei pysty, niin rehellisesti olla olematta olevinaan jotain muuta. Valitettavasti siinä Hymy-tyttöpatsasiässä arvostetaan enemmän muita asioita kuin aitoja. Tai no, aitoahan se on pelko ja viisasta on vahvemman puolella oleminen. Mutta minulla oli väärät avut siihen kisaan.
Olen antanut sittemmin itse itselleni Hymy-tyttöpatsaita vuosien varrella muutaman, en monia. Mutta ansioista niitä sitten olen jaellut, kun kehitystä olen havainnut. Eilen taisin antaa yhden, kun huomasin, että minä en ole mököttänyt pitkiin aikoihin, olisikohan sellaiset puolitoista vuotta. Menopaussin verran.
Jälkipuheet
Kyllä niitä vielä jaetaan. Juuri päivän lehdessä kerrottiin kuinka lapset saavat taas äänestää luokkatovereistaan sen suosikkitytön ja -pojan.
Kokemukseni patsaiden jaosta ovat hyvin samantyyppiset: ne menivät aina niille lahjakkaimmille silmänpalvojille ja kyynerpään käyttäjille - eivät niille oikeasti ystävällisille ja avuliaille luokkatovereille.
Ei että itse olisin kuulunut kumpaankaan ryhmään. Minä olin ihan rehellisesti hankala. "Fiksu, mutta niin paha suustaan."
Se oli olevinaan aika päheetä se aika, kun olin päättänyt olla se "fiksu, mutta hankala ja kohtuullisen paha suustani". Vaan en ilmeisen uskottava, kun tupakanpolttokin sai minut voimaan pahoin. Tähtihetkeni elin siloin, kun ruotsintunnilla juuri palattuani kesätöistä naapurimaasta katsoin olevani niin hyvä siinä kielessä, että oikaisin opettajaa, ettei se termi ole arbeta vaan jobba, että kyllä minä tiedän.
Minä sain Hymy-patsaan. Se oli tyttö, koska pojat olivat lopussa ja satun olemaan poikapuolinen. En ollut johtajahahmo, mutta sinä vuonna vielä söpö. Seuraavana vuonna en olisi saanutkaan.
Pojilla onkin helpompaa saada söpöydellä patsaita, jos äänestäjien joukossa on tyttöjä, sehän tiedetään. Ja miksei toisinkin päin. Minä repuusi yritin saada patsaani puhtaasti tyttöluokassa mutta enpä usko, että pojat olisivat asiaa yhtään auttaneet.
Tosin minusta on olemassa erittäin söpö kuva. Viisivuotiaana.
Minäkään en koskaan voittanut mitään hymyileviä poikia, ja hyvä niin, koska sillä kipsipäällä on niin ärsyttävä ilmekin naamallaan. En sillä ettenkö olisi halunnut, mutta kun ne menivät aina niille toisille, jotka eivät ehkä olleet luokkansa parhaimpien joukossa niinkuin allekirjoittanut, mutta eivät toisaalta panneet minun laillani kiljupulloa käymään kotitalousluokan kaappiin, vaan osasivat olla passeli yhdistelmä kiltteyttä ja hyvyyttä.
Kaveri sai yläasteella hymypojan ja pani sen takan reunalle. Vuosia myöhemmin vietimme perjantai-iltaa poikaporukassa tämän kaverin luona. Keskustelussa tuli tauko, jolloin toinen kaverini otti yhtäkkiä hiilihangon ja tökkäsi hymypojan pienellä ranneliikkeellä nurin. Kops vain, ja siinä hymypoika makasi poskellaan takan reunalla, hymyillen yhä vain. Tämä äkillinen arvonalennus sai koko poikaporukan repeilemään niin valtoimenaan, että kaikki hymypoikatraumat taisivat tulla puretuksi siinä silmänräpäyksessä.
On tämä maailma kamala, jos jo ala-aste ikäiset lapsoset pelaavat valtapeliä hymypatsaiden jaossa. Tai ehkä tämä maailma on aina ollut kova, enkä itse vain huomannut sitä kun niin keskityin olemaan lapsi.
*ojentaa mealle virtuaalisen Hymy-tyttö-patsaan*
Olisin olettanut, että kiljupullo kotitalousluokan kaapissa olisi taanut viiden vuoden pystit Dyrolle, mutta noin vähän minä lapsia tunnen.
Tuossa patsaan kaatamisessa on jotain samaa logiikkaa kuin eräissä toisaalla bongaamissani erään toisen patsaan aiheuttamissa keskusteluissa. Täytyy varoitta Sedistä, että piilottaa sen linnun, ettei eräät, joiden nimiä en mainitse, tule ja sohi sitä hiilihangoilla.
Kiitos Iina, laitan sen tuonne takan reunalle. Siinä on ihan sitä varten paikka.
Itse asiassa minäkin olin unohtanut, minkälainen vaikutus palkitsemisella on. Siinähän palkittu joutuu vastoin tahtoaan ja vastoin omaan valintaansa tai mitenkään asiaan vaikuttamatta tilanteeseen, jossa häntä aletaan karsastaa, syrjiä, haukkua, mollata ja keksitään ympäriltä salaliittoja, juonia ja kähmintää. Onneksi en saanut sitä Hymy-tyttöä aikanaan, olisi saattanut karista suomut silmisät liian aikaisin.
Hymypoika/tyttöpatsaille on varattuna Marylandiassa sama kohtalo kuin puutarhatontuille. Niiden on parasta olla säpäleinä. Ja mielellään vielä itse rikottuna.
Arvaatte varmaan, ettei tällaisella käytöksellä koskaan ole patsaita saanut. Mutta ei sen puoleen, en niitä ole älynnyt kaivatakaan. Jos olisi koululaitos viksu, se antaisi patsaat kaikille tai sitten ei kenellekään.
Niin. Olen seurannut muutaman kerran Talo -ohjelmaa neloselta. Se on kuin aikuisten hymypatsaskilpailu makaaberimmassa muodossaan.
Toisaalta sinä Mea supliikkina ihmisenä voisit järjestää kansallisen kilpailun: Maalaa hymypoika/tyttö -patsaasi, ota kuva siitä kameralla ja lähetä tiedosto kotisivullesi. Lukijat saavat äänestää parhaimman maaluksen. Näin nämä kalpeanaamat hyllyn loukoista saisivat uusiokäyttöä.
Toden sanasen sanoit Mary, kaikille patsas, niin ei tule kelleen paha mieli. Vähän niinkuin, että annetaan Kuukkeli kaikille, niin ei tarvitse viikkotolkulla puida sitäkään. Jokainen voi sitten omalleen tehdä mitä vaan; verkonpainon, puutarhatontun, oven pönkän taikka vaikka maalata sen vihreäksi ja heittää vesilintua.
Talo-ohjelman välittämä kuva ihmisen raadollisuudesta ei tuo mitään uutta tietoa: juuri tuosta syystä on mukavampi pysytellä syrjemmällä. Ainoa, mitä joskus toivoisi, olisi, ettei se ilkein ja pahin päsmäri loppupeleissä voittaisi vaan tapahtuisi oikeus ja kohtuus niillä pelimerkeillä, mitä nyt sillä hetkellä enää on pelattavissa. Järkyttävän matala ja ahne on ihmisen mieli.
Höh. Meillä opettajat valitsivat hymypatsaiden saajat ja minullahan ei mahdollisuuksia ollut, koska en urheillut ja oli hieman auktoriteettiongelmia siirtyessäni vapaammalta Steiner-tyyppiseltä luokalta Suomeen vähemmän vapaaseen luokkaan.
Tosin en kyllä kaivannutkaan koskaan kyseistä patsasta.
Opettajat ovat teillä menetelleet kelvottomasti ja vastoin sääntöjä: luokka äänesti patsaiden saajat, sanoo ohje. Patsa on palkinto iloisesta, reippaasta ja auttavaisesta asenteesta luokkatovereita kohttaan, sanoo sana.
Paljastanpa erään traumaattisen muiston: luokallani oli eräs tyypillinen johtaja-aineesta muovattu tyttö, joka ei viitsinyt kuoria appelsiinejaan ja pyysi muita tekemään sen puolestaan. Kukaan muu ei suostunut kuin minä, joka monta vuotta kuorin hänen appelsiininsa. Kai minä sillä tavalla kuvittelin pääseväni hänen suosionsa loisteeseen saaden itsekin siitä murusen. Hän sai patsaan. Minä sain siivun appelsiinia jokaisesta kuorimastani yksilöstä.
Meidän noin 20 oppilaan ala-asteella taisi olla vaan kerran hymypatsas-äänestys. Mun silloinen paras kaveri sai sen tytön. Ja taisi ihan ansaitakin. Mutta se oli kieltämättä aika pirullinen juttu joutua äänestämään ton kokoisella koululla, jotta kuka olis toistaan hymyisämpi.
mea: En tiedä huomasitko, että jaoin Parhaan tilan -virtuaalipatsaan sinulle. Se taitaa vastata hymytyttöpatsasta, ainakin samoista syistä sen taisit saada (siis niistä syistä mistä hymytyttöpatsaat oikeasti pitäisi saada, ei niistä mistä ne yleensä annetaan).
Miten minä en muista, että meillä olisi jaettu niitä patsaita. Onko kouluilla mahdollisuus olla jakamatta niitä?
Omien lasten koulussa Hymy-patsaskisassa tytöt äänestävät suosituinta poikaa ja pojat vastaavasti suosituinta tyttöä. Hmmm, ehkä ulkoiset avut painavat vaa'assa enemmän kuin henkiset vahvuudet?
Kisa kuin kisa, patsas kuin patsas. Aika samantekevää.
Hymypatsaat ovat ajatuksena hieno mutta samalla ne
tuovat sitä jenkkihapatusta tänne lintukotoomme.
Atlantin tuollapuolen on tärkeintä olla suosittu tai
hemmetin hyvä urheilussa ( ja sitä kautta suosittu )
Centteriksi tai cheerleaderiksi kannattaa pyrkiä.
Itsekin sain aikoinaan hymypojan aivan ansiotta.
En todellakaan hymyillyt vaan pänttäsin ja hikaroin.
Pystin sain lähinnä siksi että koulumme voitti kaikki
jalkapallo ja jääkiekko-ottelut sekä koulujen väliset yleisurkkakilpailut.
Olin se centteri.
Omalla ala-asteellani Hymy-tyttöpatsaan voitti tyttö joka oli huomattavasti kehittyneempi kun me luokkatoverit. Hän siis voitti kirjaimellisesti rinnanmitalla. Ei tainnut esipuberteettisilla pojilla käydä mielessä valintakriteerit jotka patsaaseen normaalisti liitetään.
Kiitos Mervi, huomasin kyllä. Nyt kävin uudelleen ja huomasin, että siellähän on ihan serfikaatti, täytyykin kiinnittä seinälle ;) Kiitos muuten perusteista, hivelevät hymytytöttömyyden jättämiä haavoja.
Kai se on ihan vapaaehtoista, se patsaiden jakaminen. Oletan kyllä, että ohjeiden antamisella suuntaviitoitetaan aika paljon. Jos ohjeeksi annetaan, että äänestetään "suosituinta", niin sehän on patsaan alkuperäisestä tarkoituksesta aika kaukana, etenkin kun tiedänmme (vai arvaammeko), miten suosituimmaksi tullaan.
Alunperin 1950-luvulla patsas "oli tavallaan stipendi oppilaan iloisesta, reippaasta ja auttavaisesta asenteesta koulutovereitaan kohtaan lukuvuoden aikana".
Velikulta ei suinkaan saanut ansiotta, vaan jos oikein ymmärsin, niin hän on tuottanut mainetta ja kunniaa urheilijanuorukaisena, jotka sitäpaitsi ovat tyttöjen keskuudessa (kuulemma) suosittuja.
Kiian mainitsemalla rinnanmitalla on varmasti voitettu aika moni patsas, jos pojilta kysytään, ja silloin kysyttiin. Ja voittaisi veiläkin.
Minä voitin kuudennen luokan lopuksi hymy-poikapatsaan. Luokkalaiset äänestivät minua rehtinä ja tunnollisena kaverina. Olin mielestäni sen ansainnut. En ainakaan omasta mielestäni ollut mitenkään "paha".
Hymypatsaan sain, mutta myös eräältä ujolta pojalta omenan taskuuni. Patsaasta tajusin 8-vuotiaan vilpittömyydellä, ettei se istu minuun, mutta omenan arvoinen halusin olla.
Entisen vuokraisäntäni poika oli se yrittäjä, joka teki niitä Hymypoika-patsaita vuosikaudet.
Mutta verottaja pakotti hänen hymynsä viivasuoraksi. Loppuivat patsaat. Ja pian loppuivat myös hymypojat ja tytöt. Kunnes rinnanmitalla alkoi taas voittaa ja kaikkia panoja alettiin kuvata.
Piilotin Kuukkelin, joka on sopeutunut hyvin kasvatuskotiinsa. Kaivanto on kuutisen metriä syvä ja kaksi leveä. Nyt sitä ei löydä vaikka koko Hymypoika-Jugend ryhtyisi sitä etsimään. En avaa ovea, vastaa puheluihin, enkä melua. Toivoakseni tuo koputus kuuluu naapurin ovelta...
BigEvil kuulostaa patsaansa ansainneelta, mikä vaan todistaa, että oikein evästettynä menee ihan paikalleenkin. Rehdeille ja kunnollisillehan ne kai on ajateltukiin.
Lentiira on jo 8-vuotiaana tajunnut olemisen olennaisuudet: yksilön arvostus, jos se oikealta taholta tulee, on koskettavampi ja sen arvoiseksi noteerattuna myös haluaa sellaisena pysyä. Ei sillä, etteikö porukalla äänestetty ja suotu patsas olisi kohteliaisuus ja arvostettu mutta ehkä siitä jää pienesti sellainen maku itselle, että mahdoinko minä tätä ansaita etenkään, kun aina löytyy jostain joku, jonka mielestä meni väärin. Yhden ihmisen antamasta tunnustuksesta ei tule säröääniä.
Saitko Sedis koskaan patsasta, olisit saanut saada. Jos minä olisin ollut sinun luokallasi, niin varmasti olisit saanut ääneni.
Luotan valppauteesi patsaan vartionnissaa, kuulostaa kohtuullisilta varotoimilta. Jos kuulet koputuksia oveltasi, niin katsoithan, ettei kaivantosi ulottunut alakerran naapurin olohuoneeseen.
Itse kävin n. 20 oppilaan kyläkoulua (1.-6. luokka). Meillä opettaja päätti ja näin patsas meni aina samalle tytölle, keittäjän lapsenlapselle... Ihan kuten parhaat arvosanatkin meni hänelle. Muut eivät voineet saada kymppiä kun Miian piti olla paras.
Minä sain huonoja arvosanoja, koska isäni ja siskoni oli olleet huonoja koulussa (sama opettaja heillä).
Jos opettaja antoi oman mielensä mukaan, niin väärinhän hän siinä menetteli mutta sellaistahan se elämä on. Tuskin se keittäjän lapsenlapsi siitä ilahtui, sillä varmaan tiesi, että häntä karsastetaan sen vuoksi kavereiden keskuudessa. Hän ei itse siihen ollut millään tavalla syyllinen mutta luultavasti kärsi seurauksista. Kukaan ei olllut onnellinen.
Yleensäkin lasten käyttäminen minkä tahansa asian välikappaleena on niin väärin, ettei sanat riitä. Se on rumaa, likaista, alhaista ja kaikki muut negatiiviset adjektiivit. Näissä opettaja-vanhempi-lapsi-asioissa etenkin pienissä kouluissa on varmaan ollut ja on edelleen melkoiset kuviotanssit käynnissä.
Mä olen niin nuori, ettei silloin jaettu patsaita. Asuin koululla ja vintillä oli yksi. Se oli geologi ja muusikko Pekka Lämsän kappale. Muistan kadenneeni sitä.
Minä olin demokratian välikappale muutenkin koulussa, en patsaita kaivannutkaan.
Ainahan voi tehdä patsaan itsestään, jos sitä haluaa.
Minulla ei juurikaan ole lisättävää, etenkään muitten kattavan katsauksen jälkeen, mutta tässä syy antaa itselle yksi hymypatsas lisää: minusta tuntui hyvältä huomata, etten ole ainoa, jolle on noin käynyt... :)
Eiköhän se parhaat patsaat tosiaan ole niitä, joita itse itsellemme suomme, aina jostain sen verran syitä löytyy, että gaalan voi pystyttää.
Tai miksei tehdä itse itsestänsä patsas, nostaa se oman kaappinsa päälle ja katsoa sitä sillä silmällä, että sopiiko se tuohon vai pitäisikö ehkä toisaalle sen katse kääntää. Tai ehkä se pitää välillä nostaa pois kaapin päältä ja pyyhkiä se pölyistä.
mea: Tuskin keittäjän lapsenlapsi mitään traumoja sai. Ihan pidetty kaveri oli ja kyllä se viha kohdistettiin selkeästi opettajaan (joka nyt oli muutenkin aika sovinisti ja vanhoillinen). Ei tuollaisessa pienessä kyläkoulussa onneksi ketään kiusattu tai syrjitty. Se kiusattuhan saattoi asua naapurissa ja kenen kanssa sitä olisi sitten iltapäivät ja illat leikkinyt?! ;)