Ai sinäkin olet kirjoittanut koulussa näytelmiä ja esittänyt pääosaa niissä... kappas vaan. Miksi minua ei nyt lainkaan yllätä?

Mutta olethan sinä nytkin esillä. Älä suotta kainostele; ei bloginkirjoittajan sisäinen narsisti ole kadonnut yhtään minnekään, se vain kulkee eri reittejä. Ehkä jossain vaiheessa tajusit ettei näytelmillä saa itsestä esiin niin paljon kuin jollain muulla tavalla mahdollisesti saisi.

Kivoja linnakuvia muuten viime aikoina täällä.

Tekstistä tuli mieleen pari juttua:
1) niinku Ugus sanoo, esiintymisareenasi on vain vaihtunut. Samoin kuin koulunäytelmissä, sua itseäsi suojaa täälläkin roolihahmo. Livenä, omana itsenään esiintyminen on todella v-moista minustakin. Koska on kuitenkin pakko esiintyä, on kehitettävä roolihahmo joka _vastaa_ sitä mitä ihmiset odottavat näkevänsä. Suomeksi siis: jos on päivällisellä juhlapuhujana, on otettava juhlapuhujan näkymättömät "roolikamat" päälleen ennen kuin voi pitää sen puheen mämmäämättä isommin. Tms. Tajusit varmaan.
2) Kysymykseen "mistä olet kotoisin?" ei ole kauheesti järkeä vastata syntymänkaupunkinsa tai -kuntansa nimellä. Jokainenhan jossain syntyy, ei se ole Se Juttu. Se mistä ihminen on oikeasti kotoisin, pitäisi olla kai se paikkakunta, jossa hän itse katsoo kehittyneensä omaksi itsekseen. Kyseenalaistit myös sen, onko ihminen lopullisesti oma itsensä milloinkaan. Vaikkei olisikaan, useimmilla meistä on selviä harppauksia siinä, kun kasvamme eroon lapsuudenkodin asenteista, arvostuksista, isin ja äipän miellyttämisestä jne kohti sitä ihmisyyttä, joka oikeasti tuntuu luontevalta meille itsellemme.

Mä olen _kotoisin_ Jyväskylästä. En ole syntynyt siellä, enkä asu siellä, mutta olen kasvanut omaksi itsekseni siellä. Nuin esimerkkinä.

S

Totta, ei näyttämöllä osaa tai voi amatööri niin itseään asettaa näytille kuin kirjoittaen. Näyttämöllä on se lihaisa ihminen rasitteena, joko oma tai muiden. Nuorena ei vielä osannut rasittua oletetuista oikean elämän rooleista mutta kyllähän niitä sitten riittävästi sittemmin on repussa kanneltu. Tämä blogistanian näyttämöllä roolissa eläminen on antoisampaa ja edes taivas ei ole kattona. Paitsi, ettei se ole rooli. Kai.

Minä en tietenkään yllättynyt, että sinäkin Ugukseni.

Minua on Sigun lailla helpottanut noissa pakolllisissa aikuisesiintymisissä itseni rooliin pukeminen. Kun tiedän, mitä yleisö odottaa, heittäydyn haluamaansa rooliin ja molemmat olemme saatetut autuaaksi.

Minä olen kotoisin Tampereen metsistä, siellä minä itseni olen löytänyt.

Sinähän olet yleisön edessä blogissasi päivittäin, olet luonut hahmon nimeltä Mea, jonka elämästä punot jatkotarinaa kaikkien luettavaksi.

Ei ole elämässä monta värisyttävämpää hetkeä kuin se, jolloin kulisseissa, pimeässä, on vielä Oma Itse, ja hetkeä myöhemmin valojen syttyessä astuu näyttämölle ja on samassa Joku Muu, Aivan Toinen.

Kaipaan sitä tunnetta välillä niin, että koskee.

Mitä tässä on jäljellä kuin toistaa muiden sanomaa, esiintyminen on jäljellä, lava on vaihtunut.

Kyllä meissä jokaisessa asuu pieni narsissi, tai narsisti, kummasta nyt enemmän on kiinnostunut. Minä menen nyt olemaan narsissi ja etsin luumupuuta puutarhakauppojen nettisivuilta puutarhaani hankittavaksi.

Lazur: aina on olemassa kesäteatterit.

Roolihahmoni Mea on alkanut vaatia kaikki osat tässä näytelmässäni. Alkaa diivailla ja haluaa aina vaan enemmän. Se tarvitsisi paremman ohjaajan.

Muistan sen tunteen, kun seisoi siellä tunkkaisella näyttämöllä samettiverhojen takana ja oli itsensä ja paniikki kasvoi, että en muista vurosanoja, en osaa mitää. Ja kun verho aukeni, minusta tuli roolini eikä minua ollut, sillä minä olin se, jota esitin. Se oli juovuttava tunne. Ihan sama kuin nyt, kun Mea astuu minusta.

Sisäinen narsissini ei kuihdu. Näemmä.

Iina, niinpä niin. Minä aloitin kesäteatterissa, jatkoin ympärivuotisesti, harrastajapohjalta, monta vuotta. Mutta ensin tuli työ toisella paikkakunnalla, sitten Mies ja vähän myöhemmin Lapsi, enkä enää pystynyt sitoutumaan teatteriin. Mutta kunhan Lapsi (ja Syntymätön myös) on tarpeeksi vanha, sitten. Siihen asti täyty vain käydä teatterilla (porvoonteatteri piste fi) haikailemassa.

Onhan sinulla Lazur nyt se Hämäväkki-teatteri. Ei hienompaa olekaan.

Niin. Oviportti puolittain auki, vai onko puoliksi kiinni? Molemmat kun avaisi ja antaisi koko maiseman kaikkien ihailtavaksi. Kesän vihreys ja valo tulvisi sisään pimeisiin loukkoihin. Sen jälkeen ei olisi enempää avattavana, seuraavaksi pitäisi piikata ikiaikasta muuria rikki ja tärviölle. Muuria joka on pidätellyt vihollisia ja kätkenyt sisäänsä yksityisyyden ja turvan, jotakin omaa ja salaista. Entä jos sulkisi toisen puolen ja avaisi toisen puolen? Paljastaisi pala-palalta mikä maisema avautuu ja missä olemme? Muistaisiko kaikki mitä oli toisen portinpuolen takana jos se kuva olisi jo poistettu?
Olemme kuitenkin jo lähempänä intiimiä sisäpihaa, kuin edellisessä kuvajaisessa joka antoi läpi synkeän ikkunan. Taustalla näemme haaroittuneen puun. Onko se viesti, vihje? Alhaalla paksumpi osa -nuoruus? Haaroittui alkoi kasvaa kahdeksi, miksi? Taittoiko joku latvan, puriko peura? Onko taustalla elämä ja saammeko nähdä lisää, myös vuodenaikojen vaihtelun?

Totta, sisäpihalla ja katse ulos aurinkoon. Miettimistä, että uskaltaisiko. Mutta jos siellä törmää puuhun. Ja aurinko häikisi kuitenkin silmiin. Muurin takana on niin turvallista ja yhden portin puoliskon saa nopeasti vedettyä perässään kiinni. Onko se elämä tuolla auringossa vai onko se muurin sisällä?

Kuka sen tietää. Ja sataakokan sinne sisäpihalle lunta. Ja jos sataa, niin slaako heti pois. Niin paljon jossia.

Oman itsensä löytäminen on se ultimaattisin, elämää suurempi näytelmä.
Siinä olet itse käsikirjoittaja, ohjaaja, lavastaja
sekä pääroolin esittäjä.
Tämän kappaleen soisin jokaisen käyvän katsomassa.
Se on todella hieno vaikka siitä ei Oscareita eikä edes Kuukkeleita jaetakaan.

Kyllähän siitä palkintoja jaetaan, kun vaan myöntää ja aina saa mieleisensä pystin oikeaan aikaan ja asiasta. Jos vaan itse sen ilon itselleen suo.

Euromarketin mainoksen sanoin: "Valtava spektaakkeli."

Jossakin teatteria käsittelevässä ohjelmassa väitettiin, että lapsen on helpompi antautua roolille, koska lapsi ei ole vielä niin itsetietoinen. Aikuinen on taas niin itsetietoinen, että on vaikeaa unohtaa itsensä ja tulla roolihenkilöksi.

Sisäiselle narsistille ei ole mitään ihanampaa, kuin se että kaikki katsoo ja alkaa itsekin loistaa niistä katseista. Sisäiselle pelkurille taas ei ole mitään kamalampaa kuin että kaikki katsoo ja voi mokata mitä vaan.

Jotkut aikuiset ovat vielä enemmän itsestään tietoisia kuin joutkut toiset, mikä ilmenee monillakin elämän alueilla. Ei siinä pysty heittäytymään mihinkään heittäytymistä vaativiin suorituksiaan. Kun on niin tietoinen kaikesta.

Se lie sitten se sisäinen pelkuri kaapannut vallan narsistilta. Sitäkö se aikuistuminen on, että ne kaksi tappelevat elintilasta sisällä. Ilmankos kasvukivuissa on melkoinen myllerrys mielessä. Plekurin vallassaoloaikana pieni narsisti on siellä takana aina, se nostelee päätään silloin tällöin ja on sen näköinen, että kyllä minä vielä täältä tulen.

Esiintymisestä ei sen enempää, mutta pohdin hieman sitä, että mikä muuttaa ihmistä?
Empiirisesti sanoisin, että eniten persoonallisuuttani ja käyttäytymistäni ovat muuttaneet tapaukset, jolloin koko olemassaolon perusteita on ravisteltu oikein kunnolla. Jotain on menetetty.
Joskus muutos on hidas ja huomaamaton, joskus äkillisempi.
Joka tapauksessa katselen kirjahyllyn päällä olevaa päivettynyttä ylioppilaspoikaa ihmetellen, että olenkohan minä enää ollenkaan se sama ihminen, joka tuossa hymyilee. Muistan toki silloiset ajatukseni ja ihanteeni - missä ne nyt ovat?

Silloin, kun lyödään oikein isolla nyrkillä palleaan, niin että henki salpautuu ja joutuu ajattelemaan kaiken uudestaan, järjestelemään elämänsä niistä paloista, joita saa haalittua, tulee kaivelleeksi kai itsensäkin pohjalta asti ja katsoo maailmaa eri silmin, kun katseensa vihdoin jaksaa nostaa.

Mutta ei se käy, että naps, sekään, kyllä siinä jonkin aikaa menee. Ja lisää aikaa, että oivaltaa, että muutos on meneillään ja vielä lisää, kunnes huomaa, että on kuin vapautunut vääristä, kiristävistä vaatteista.

Kyllä, sieltä jouppilaskuvasta katsoo kirkassilmäinen utopisti. Missä se nyt on, jossain tuolla kuoren alla? Kyllä se on, odottelen sen nostavan päänsä hetkenä minä hyvänsä.

Joo, sellaisia, joissa linnanneito kirmaa
kirkuen ja tukka hulmuten ympäri linnan tor-
nia haarniskoidun aaveritarin takaa ajamana.
Mutta onnelliseksi lopuksi haarniskan sisältä
ei löydykään aavetta, vaan ihana unelmaritari,
joka tekee linnanneidon ikuisesti onnelliseksi
(ja "itsenäiseksi").

Haarniskan sisältä löytyy haave, toteutunut haave, joka tekee neidon onnelliseksi olemalla olemassa neidon elämässä. Neidon tekee onnelliseksi neito itse, joka ymmärtää, että onni ei ole toisen kautta tuleva olotila vaan tila, jossa neito tuntee olevansa perillä, jonne hän on tullut pitkältä matkalta itseensä. Se tila tulee itsestä, heijastuu toiseen halulla tehdä toinen onnelliseksi ja sitä kautta neito onnellistuu itse lisää.

Noin aluksi.