Mielikuvituskuvia korville
Kuunnellessani radioääniä kuvittelen vaistomaisesti ääniin ihmisen ympärille, saatanpa luoda kokonaisen persoonan, vaatetuksen, harrastukset, perheen, puutarhan, auton ja koiran. Vähän kuin, mutta toisin päin, kun kirjoitetuille ja kirjoittaville henkilöille kuvittelen ulkonäön ja ulkonäköön muka-kuuluvan äänen, puheenparren, intonaatiot, tauot, ilon, surun, hymyn ja naurun, jotka äänestä kuuluvat. Äänen ja puhetavan kuvitteleminen kirjoitettuun ihmiseen on kai pikälti opittujen ja koettujen asioiden liittämistä tiettyihin sanankäytön tapoihin, kirjoituksen henkeen sovitettuja kokemuksia omista koetuista tyyppikokoelmista. Kirjoitetulla ihmisellä on kirjoitustensa kaltainen ääni. Tietenkin myös bloggaajille kuvittelen olemuksen, kasvot, äänen ja tavan puhua. Minä kun harvoin tyydyn pelkkiin tosiin asioihin, minun on aina vähän maustettava soppaa, lisättävä ulokkeita ja kasvatettava kuvaa kehyksillä.
Jos radio- tai puhelinäänen takana olevan ihmisen tapaa, tuntuu useinkin, että ei se ole se minun kuuntelemani, tämä on joku muu, joku joka puhuu toisen äänellä. Ja sama juttu toisin päin; kirjoittajan oikean äänen kuullessani heti huomaan, vastaako ääni kuvaani henkilöstä eli ei. Kertaakaan ei esimerkiksi Blogistanin ääniradioiden ääni ole minusta kuulostanut kirjoittajiensa ääneltä. Mitä se sitten kertoneekin mielikuvitukseni lennosta tai tavastani lukea tekstejä. Oikean äänen kuuleminen useimmiten yllättää, kuin rikkoisi valokuvan kehyksineen kaikkineen ja kuva pitää sitten kehystää uudestaan ja kokonaisuuteen täytyy totutella kuin uuteen tukkamalliin.
Tuli vain mieleeni Rantaradiosta. Ei se edelleenkään kuulosta minusta kirjoittajaltaan.
Tänään puoli yhdeksältä aamulla voivat muuten Pirkanmaalaiset kokeilla erään tutun naispäiväkirjailijan äänen ja mielikuvansa vastaavuutta Tampereen Radion taajuudella 99.9. Tai täällä [Lisäys klo 11:52].
Jälkipuheet
Niin.
Radio on paras media, koska siinä on niin hyvä kuva...
Juurikin, olen enemmän kuin täysin samaa mieltä kanssasi. Radiossa on aina mieleiset värit, oman näköiset ihmiset ja kauniit maisemat.
Paitsi uutisissa joskus on jotain realiteetteja mutta niitä täytyykin olla, jotta muut värit näyttäisivät kauniimmilta.
Suuri shokki oli aikoinaan, kun erään nimeltämainitsemattoman nimeäänvaihtaneen nuorisoradiokanavan tummalta, pieneltä ja pippuriselta kuullostanut nimeltämainitsematon radiotoimittajanainen antoi kasvonsa julkisuuteen.
Mitä?
Pitkä?
Blondi?
Siinä oli repeytyä kahdeksi kun seuraavan kerran kuunteli kyseisen ex-tumma-pieni-pippurisen oikeasti pitkä-blondin radio-ohjelmaa. Ääni kun kuullosti edelleen samalta mutta aivot jo tiesivät mille tämä ääni näyttää..
Tumma ja kivasti selkäpiitä kurnuttava ääni tuntuu aina kuuluvan tummalle ihmiselle, miksikähän. Onko se vaan tämä sana tumma? Näinkö sitä on sanojen ja niille leimatun merkityksen orja. Minun kuvissani se kuuluun myös pitkälle ihmiselle, johtuneeko jostain kaikupohjan syvyydestä vai vain stereotypioista.
Kummasti sitä vaan useimmiten erheytyy kuvitelmissaan.
Ihminen itsessäänhän se siellä kuitenkin on
tärkein, puhui tai kirjoitti se mitä hyvänsä
milläkin äänellä tai fiiliksellä.
Onnittelut muuten "Marti":sta. Oletko jo käynyt
ajamassa mootoritiellä 160km/h? Olisipas se
huh, huh, hurjaa menoa.
Tuota vauhtia sinusta tulee suomen tunnetuin julkkis, kaikki tuntee mutta kukaan ei kuitenkaan tunnista. Voikohan kunnallisvaalikiertueen viedä kunnialla läpi, päästäpä vielä valtuustoon ja käydä kokouksissakin naamari tai paperipussi päässä?
Tuosta äänestä vielä: Kuinka vaikeaa onkin kuunnella oman puhelimensa viestinauhoitetta, oma ääni kuuluu niin rumasti kun sen luurista kuuntelee.
Tapsukkaa muistuttaisin siitä, että sataakuuttakymppiä ei saa ajaa, nih. Enkä sitä tehnyt minäkään, ajoin vain sataakolmeakymppiä. Eikä Martilla tehnyt heikkoakaan. Vieressä istuja näytti kyllä aika kalpealta, olikohan sillä paha olo.
Murphy,tätä vauhtia minusta tulee Suomen turhin julkkis. Pääsisinköhän minä niiden salarakkaiden keilalle mukaan.
Mitä julkisemmat kasvot, sitä varovaisempi täytyy olla sanomistensa ja kirjoittamiensa asioiden kanssa. Aina löytyy muutama, joille ei ole merkitystä sanojen merkityksellä, vaan haluavat vain ottaa omenapussin pois päästä ja numerolehteen kuvaa huutavien otsikkojen kanssa.
Ja sitten siitä alkaisi varmasti hyvä ura kohukerholaisten kiertueella.
Omenapussit on meidän lähitarmon kaupassa kovin reikäisiä, ei niistä isoksi intimiteetin suojaksi ole.
Onhan sinne numerolehden kanteen menty turhemmillakin avuilla kuin edestä avoimella nahkaliivillä, itse asiassa ihmettelen, ettivät jo ole lähestyneet.
Ja perhana, minä olen Turussa ja myöhässä. Kuulematta jäi.
No, katson sitten sen tv-haastattelun.
Kuullostit IHAn erilaiselta. Tietysti. mutta kiavsti erilaiselta. Äänesi on pehmeä, rauhallinen, kiltti, siihen voisi vajota ja nukahtaa. Hoitajan tai terapeutin ääni. Kauniin, kiltin naisen. EI mikään TURHA julkkis!
No hätä Ugus, kuulet sen vielä ;)
Ai kuulostin Ihaalta, no äh. No ainakin nyt sanoistasi ne, jotka eivät kuulleet, tietävät, kenen kanssa ovat tekemisissä. Ja lisää hyymiötä.
Hianoo, että olit just tässä meirän Tampereen Radiossa, parhaassa siis.
Kyä sää oot HYVÄ, kuultuna kans, meinaan. Äänes on kiltti ja lämpönen. Semmonen, jota jaksas kuunnella pitkään. Aattelin kyä kirpeempää, ja jotenkin rähäkämpää. Taikka sitte virallisempaa. Mutta oisko se Martti ny ollu viä vintissäs?
Asukko muuten täällä? Voisit meinaan sitte naaman julkistaa TV-Tampereessa.
Et oo turha julkkis, päinvaston!
Martti on mun kesyttäny, siittä sen täytyy johtua.
Ny sää saat mut kyä kuulostamaan norjalaiselta villapairalta ja villasukilta.
Ei saa muuten sataakolmeakaan kymppiä!!!
Ei vai? Mitä varten autot sitten kulkee niin kovaa, niissä pitäisi olla nopeusrajoitin.
No en kai minä nyt oikeasti niin lujaa ajanut, no ehkä hetken siinä ohitustilanteessa mutta minähäm en lakia riko. Ainakaan kovin usein. Ainakaan tietoisesti.
Ei se Mea niin pelottavan erilaiselta kuulostanut äänessä kuin tekstissä. Onneksi.
Mutta kuulijan korvaa hiveli kyllä äänen itäsuomalainen nuotti. Kun Menopaussissahan Mea puhuu yleensä vaan tamperetta.
Hieno juttu!!
Yleensä en kuvittele kirjoittajille ulkonäköä enkä ääntä, sukupuolen korkeintaan, vaan mea ei kyllä kuullostanut mealle. Viksuja se ääni kyllä jutteli. :)
Kuuluuko mea muuten kirjoittaa mea vai Mea? Kysyy sea. ;)
Alkukodon nuotista ei pääse eroon ja sen tunnistaa vain toinen itäsuomalainen vaikka Gobin autiomaassa baaritiskin äärestä.
Lauralle onnea tämäniltaiseen, toivottavasti eilinen toistuu.
Elina, Mea tai mea, eisevväliä, pääasia, että kuulostaa viksulta, nääs, kun viksup päriää aina ;)
Kiitos, Mea! Kauniilla äänellä kauniita ajatuksia naisen elämästä.
Siitä puhe, mistä puute. Vai miten se nyt oli.
Nyt sitten heti referoit kaiken myös blogissa, että me pääkaupunkiseudun ihmeet voimme myös kuunnella sinua. Eikös juuh?
Refressaat sitä paussia ja avot, siellon lopussa linkki. Ja eikun korvat kuunteluasentoon.
Heh. Äkkäsin vaan tuossa yksi ilta, että mea on vähän kun sea, joka tulee siis nimikirjaimistani. Ei voinut olla pohtimatta mahtaako meakin tulla samasta vääntelystä. :)
Minun elämäni -> my life -> vita mea
Niinpä tietysti. :)
Ihan kiva juttu oli. Blogit ovat mukavasti päässeet tässä lähiaikoin mediaan. Yllättävän matala ääni muuten Mealla.
Mea on tumma ja käheä, puhuu pehmeitä matalalta.
Olen aika tuore blogisi seuraaja ja olen löytänyt Measta paljon yhtymäkohtia itseeni - paljon muutakin siis kuin sukupuolen. Pidän tavastasi pohtia asioita ja vielä enemmän pidän siitä että kirjoituksesi saavat minutkin pohtimaan asioita kulmista joita en ole tiennyt olevan. Mean kasvutarinaa on hienoa päästä seuraamaan ja kasvaa ehkä itsekin siinä sivussa. Hämmentävää huomata kuinka paljon tekstisi ovatkin mietityttäneet tässä omassa murroskaudessani, täyttä höyryä painamisen sijaan olen alkanut pohtimaan motiivejani ja totuttuja toimintatapojani jotka eivät olekaan ehkä itseni sanelemia.
Haastattelusta tunnistui henkilö Mean takana/Mea. Sisäistä lämpöä.
Olipa kauniisti sanottu. Hyvin tunnistit tuon takapirun, itse itselleen seikkailu, Mea, se siellä Mean takana on. Jokaisen naisen kuoren alla on tuntematon aarreaitta, jonka avaimet saattavat hetkellisesti hukkaantua itse kultakin mutta niiden etsimisestä voi tehdä seikkailun, jonka loppua ei näy.
Ei ihme, jos miehet eivät meitä aina ymmärrä. Emmeheän me itsekään itseämme tunne.
Ainakin minä taisin olettaa äänesi korkeammaksi tuon nahkatakkipatsaan sirouden takia: sitä miehen aivo on viritetty ajattelemaan, että siro nainen = matala testosteronitaso = korkea ääni, ja kun tuo patsas nyt tähän mennessä on se ainut kuva, joka meistä useimmilla sinusta on, niin...
Mutta ei missään tapauksessa ollut ikävä yllätys tämä; mieluusti kuuntelisin ääntäsi enemmänkin, varsinkin kun sanallinen lahjakkuutesi ei näköjään rajoitu teksteihin vaan puhut ihan yhtä hiotusti ja kauniisti kuin kirjoitat. Jos lukisit itse kirjoittamasi jutut, Suomen ensimmäisenä todellisena audioblogina räjäyttäisit pankin.
Noinhan se juuri menee, sitä tietämättään olettaa paljonkin käytettävissä olevien "faktojen" tarjoamissa puitteissa. Noin minäkin teen. Sinullakin on päässäni ääni.
Naispuolista ässävikaista itäsuomalaisittain intonoivaa tyhjiä puhuvaa naispuolista audiopolkkaajaa maailma onkin kaivannut. Markkinarako, etten sanoisi.
Leikkaan sanasi ja kätken ne tyynyn alle ja nautiskelne pieninä herkkupaloina yön sylissä.
Sinulla on täysin ja kokonaan erilainen ääni kuin kuvittelin. Erittäinkin kivat ja sofistikoituneet diftongit, eikä mitään loppunarinoita. Itäsuomalaista nuottia en kyllä erota, mutta ehkä se onkin juuri se tutunomaisuus, joka äänestäsi välittyy, kun itsekin olen siältpäi.
Onko Smartti Martti, Marsu vai Marcedes?
Oi, sofistikoituneet diftongit. Tuon lisään ceeveehen, kun pyrin radioon töihin ;)
Olisipa muuten hauska tietää, mitä kuvittelit.
Jos siä oot siältpäi, nii siä oot sit iha lähelt. Kuulemma tuo loppuhenkäisyn puute kuuluu itäsuomalaisen korvaan vaikken sitä itsekään kyllä kuule mutta itseään ei osaa kuunnella millään muotoa sen paremmin subjek- tai obejktiivisesti. E:n korvautuminen melkein ä:llä kertoo melko tarkasti, mistpäi.
S. Martti.
Minusta äänesi kuullosti juuri siltä kuin odotin Mean kuullostavan :)
Siitä puuttui minulle tyypilliset silmienpyöritystauot, ne, joilla kohdin muut sanovat totanoin ja niiku, minä pyörittelen silmiäni. Tai en oikeasti, vain studiossa. Oikeasti haukon epätoivoisesti henkeä ja yritän muistella, mikä minun nimeni on. Tuolla ei tarvinut. Parempi oli, kun ei muistanutkaan.
Miä oon siält kaakonkulmalt meren rannalt, mis sanotaa tule tänne ja täytekakku, eikä tulettänne ja täytekkakku niinku muual. Mutta eihän itäsuomalainen puhetapa ole pelkästään eitä ja äitä, vaan myös tapaa ilmaista asioita niinkuin vaikka "Kato! Ootsiä lomil vai mitässiä tääl hiippailet?". Tuo joko venytellen tai sitten sikanopeasti säksättäen.
Ajattelin että äänesi olisi hieman, mutta vain hieman, korkeampi ja että puhuisit nopeammin ja aaltoilevammin, sillä tavalla yhtä notkeasti kuin kirjoitat.
Arvasin, siellä on maailman paras täytekakku muuten, se, missä on lehtitaikinaa. Mie olen siitä kuutisenkymmentä kilometriä pohjoiseen.
On muuten mahdoton tehtävä kirjoittaa naurua, sitä sellaista, jota nyt nauran. "Tuutsiä sit nii et siä jäät yäks vai meinaatsiä lähtiä siit sit muual?" aaltoillen, hiukan säksättäen, sanojen loput laskien ja ihan loput nielaisten. Juuri niin.
Kuvailit juuri tavallisen minäisemman tapani puhua. Mikrofoni jähmensi puhetta ja vei siitä sen normaalisti nopeasti etenevän ja poukkelehtivamman temmon. Taisin jämittää aika lailla ja puhua sillä virallisemmalla Powerpoint-äänelläni.
Tässä Mean ääninäytettä esiin kaivellessa tuli mieleen kysyä minkälaiselta se kuulostaa ääniä kuulevan korvaan leidikuun ääni?
Tää on metka juttu tää vaikutelmista muodostuva mielikuva. Minen ole koko aikana osannut mitenkään yhdistää Mea sun kirjoitusääntäsi tuohon naisfiguuriin blogisivun reunassa. Mikä lie, hahmotushäiriö...
LeidiQuu on pitkä ja hoikka ja vaalea ja luonnollisen oloinen, yksinkertaisen klassisen urheilullisen tyylikäs nainen, joka hymyilee paljon, käyttää hillitysti meikkiä ja puhuu aurinkoisella eloisalla äänellä ja katsoo puhuessaan puhuteltavaa silmiin ja kuuntelee häntä pää hiukan etukenossa ja kallellaan. Ääni on aurinkoinen ja siinä on hymyä. LeidiQuu nauraa paljon ja hänellä on sävykäs ääni, joka on saanut keltaiset ja oranssit sävynsä paljosta hymyilemisestä ja nopean elävästä puheenparresta.
?
En yritä muuttaa mielikuviasi omillani.
Sanon, että rohkea arvaus,joka myös saa minut ajattelemaan nuken-sisässä-toinen-nukke-juttua.
Kiinnostavaa, miten paljon toisen ihmisen hahmoon mahtaakin sijoittaa mielikuvia itsestään.
Ja, ovatkohan minun mielikuvani minusta muuten ollenkaan samansuuntaisia kuin sinun tai hänen tai heidän mielikuvansa minusta?
Tai, jos minun mielikuvani sinusta poikkeaa ratkaisevasti hänen mielikuvastaan sinusta, onko mahdollistakaan sanoa kumpi on oikeammassa.
Jospa tosimaailma onkin itse asiassa mielikuvamaailmaa moniulotteisempi?
Mea-hahmo, kuka todellisuudessa oletkin, taitavan, rohkean ja kauniin Mean olet luonut.
PS. Enhän sitten saanut vörkittyä ääntäsi esiin, joten olen edelleen sen varassa mitä muut ovat kuulleet äänestäsi. Kirjoitusääni taas, se, se on taitava, rohkea...
Minä olen sitä mieltä, että jokainen kirjoitetttu päiväkirja on kirjoittajansa todellinen minä, kirjaimiksi puettu sisempi nukke, joka tieten tai tietämättä on piilotettu ulomman nuken alle. Ei voi sanoa, että en minä oikeasti ole tuollainen, kirjoitan vain tällaista.
Kun sanoin, että haluaisin olla sellainen kuin Mea, se oli vain suusta päässyt pikainen ja loppuunsaattamaton lause. Oikeastihan minä olen juuri sellainen, minä olen jo Mea. Ehkä joskus päiväkirjan alussa en vielä ollut mutta nyt jo olen. Me olemme kasvaneet yhteen.
Tosimaailma on todeksi tehtyä mielikuvitusta.
Siis sittenkin niin päin.
Että tässä leikissä on mukana se sisempi.
Kaikkein sisin, se, mikä tarvitsee ulommat suojakseen,tai ei enää kätkeydy mihinkään, on ehkä kuitenkin vielä tämänkin sisällä.
Olet kasvanut täyttämään luomasi hahmon?
Se kuulostaa hyvältä ja oikealta.
Ilmankos olet niin suosittu.
Malja Sinulle, Mea!
Jotta jotain pelivaraa vielä jäisi, niin ehkä siellä sisällä on vielä yksi nukke, se, joka ei enää jakaudu, se pieni ja umpinainen. Nukkien sydän. Piilossa se on siksi, että se tarvii suojaa mutta se huutelee sieltä neuvoja kirjoittaville käsille. Sydännukkea voisi pitää tämän nukkelan toimitusjohtajana, firman organisaattorina ja sisäisenä sankarittarena.