Soolo
Minä pidän korkeista paikoista. Korkealta on jotenkin turvallisen nimetöntä tarkkailla ympäristöä. Jos minulla olisi talo, niin se olisi kalliolla tai rinteessä, metsän reunassa, katsoisi korkealta ja asettusi luontoon kauniisti, hiljaisesti ja sopeutuen. Minulla on lapsesta asti ollut halu kiivetä kivelle, mäelle, tunturille. Aina korkeaimmalle kohdalle. Tai sivuun. Tarkkailla. Kallioita ja kiven järkäleitä nähdessäni ajattelen aina, että tuolle kivelle lapsi minussa olisi kiivennyt. Aikuinen minussa muistuttaa, että miksei, käyhän se vieläkin. Ja joskus kiipeänkin. Mikä lie viehtymyksen syy, olisikohan se mummon pihalla ollut metrinen kivi, jonka päälle nelivuotiaana ensimmäistä kertaa yksin kiipesin ja tunsin olevani maailman katolla. Oma rauhoittumispaikkani, mielimaisemani, se paikka, jota ajattelen omana paikkanani, oli iso kivi mummon metsässä ja se katsoi järvelle. Menen edelleen mielikuvissani sille kivelle istumaan, kun täytyy ajatella. Ja nypin päivänkakkaraa, että rakastaa, ei rakasta, rakastaa, kyllä, ei, kyllä, mene, älä, mene, tartu, älä, lähde, jää....
Korkeissa paikoissa on jylhää ja rauhallista varmuutta. Yksinäistä ylväyttä ja itsellisyyttä. Oman arvonsa tunnustelemista. Itseensä tyytyväistä hiljaista kauneutta. Samalla kuitenkin outoa kaipuuta. Enkä nyt puhu kansakunnan kaapin päällä olonsa kotoisiksi tuntevista patsaista. Sillä minä olen se, joka vierastan keskipisteenä olemista, minä olen se, joka ei halua esiintyä, joka pelkää katseita ja puhuessaan tuntee ison mustan tyhjyyden aukeavan päässään, jossa ei ole yhtään ajatusta annettavana. Minä olen se, joka tarkkailee salin perältä, oven suusta, luentosalin takapenkistä, ikkunan vierestä, ylimmältä rapulta, sivusta. Minä olen se, joka mieluiten seurustelee silmillään. Ja kuitenkin kadehdin niitä, jotka menevät keskilattialle tanssimaan omaa yksinäistä muista piittaamatonta tanssia. Minä olen se, joka haaveilee osaavansa jonain päivänä heittäytyä. Harjoittelen sitä joka päivä pienesti, ylitän pieniä esteitä ja harjoitan itsessäni spontaaniutta.
Kuka oman itsensä parhaiten tuntee, ken tietää, mikä itselle on tärkeää, miten itsensä kanssa parhaiten elää? Yksin itse.
Jonain päivänä vielä tanssin keskilattialla yksin, niin, ettei kukaan koskaan. Ja ajattelen, kuinka voisin maailmaa syleillä ja rakastaa [mp3].
Tamperelaisiin kalentereihin kannattaa merkitä varaus illalle 12.5. ja kirjoittaa siihen Sooloilta YO-talolla.
Jälkipuheet
Hitsi sinä osaat kirjoittaa hyvin. Ei ne turhaa sinulle Kuukkelia myöntäneet. Jatka samaan malliin!
Sinä se osaat saada ihmisen hyvälle mielelle. Jatka samaan malliin.
Ja sen lisäksi, että täällä kirjoitetaan hyvin ja kauniisti, olen hämmästellyt sitä kuinka joku saa moisia sanoaja aikaiseksi niin anivarhain aamulla.
Itseltäni irtoaisi ehkä juuri ja juuri aamukiukkuista murinaa ja ärräpäitä siitä, että kaikki on yleensä aamukiireessä hukassa.
Mutta ihanaa, että Mea jaksaa meitä jo aamun tunteinakin piristää! Aamukahvi ja Mea, kuuluvat jo vakiona työaamujen avaukseen :)
Kauppalehti oli tänään huomioinut Kultaiset kuukkelit ja mean. Kiva sähköpostihaastattelu!
Itse asiassa, Auringonkukka, se aamuinen vartti, jolloin aivo heräilee, on juuri *se* aika, sen jälkeen pään valtaa liian moni asia ja alkaa poukkoilu. Jos sen aamuvartin missaan, niin tekstit on siltä päivältä menetetty. ;)
Kiitos Marinadi, ai että paperisessa Kauppalehdessä, no jopas.
:)!
_0/
Korkeissa paikoissa on sitä jotain. Ikävöin edelleen sitä asuntoa joka oli kymppi kerroksessa, maiseman takia, en oranssien kaappien takia. ;)
Korkealta näkyy kauas. Toisaalta sieltä ei näe puita. Puiden näkeminen on tärkeää, joten kaikkein parasta olisi asua nelikerroksisen talon ylimmässä kerroksessa ellei onnistu asumaan järven rannalla keskellä kaupunkia. Sopivasti puita ja ilmaa, niin silmä ja mieli lepäävät.
Simpauttajassa Otto tanssi keskilattialla yksin, kun kukaan ei lähtenyt hänen kanssaan jenkalle. Jos teillä on mahdollisuus joskus vielä nähdä tuo pätkä Sipauttaja TV-elokuvasta niin tarkkailkaa erityisesti Oton äidin ilmettä kun hän hakee Ottoa pois. "tule Otto pois, kaikki katsoo. Ei saa otto tuolleen" -sanoo äiti ja luo ympärilleen anteeksipyytävän katseen. Väkinäinen hymy kasvoillaan, kuin sielun kivistys kääntäisi suupielet hetkeksi ylöspäin. Surulliset silmät anovat myötätuntoa ja ymmärrystä ahdasmieliseltä kyläyhteisöltä. Niinkuin tuo Otto tai Äiti olisivat moisen puritaanisen ymmärryksen tarpeessakaan. Otto olisi tanssinut hyvin ja tahtiin jos vain joku daami olisi uskaltanut lähteä tanssiin hänen kanssaan. Lievästi kehitysvammaisissa ihmisissä on useasti paljon enemmän ihmisyyttä ja sielukkuutta kuin mitä vajavaisen ulkokuoren päältä voisi päätellä.
Muistan tuon kohtauksen erityisen hyvin: koko äidin olemus kertoi huutomerkkinä siitä "mitä muutkin nyt ajattelee" ja "mitä naapuritkin sanoo" -ajattelusta, joka on tuttu kyllä kotoa.
Upeasti sanottu tuo "Niinkuin tuo Otto tai Äiti olisivat moisen puritaanisen ymmärryksen tarpeessakaan", onnellisia ovat tämän maailman Otot ja äidit, kun eivät välitä ympäristön katseista ja saavat kokea aivan erityistä rakkautta keskenään.
Jos et ole vielä tutustunut, niin suosittelen Kauran Viistolla pinnalla -blogia. Lämmintä, viisasta ja huumorintajuista kuvausta vammaisen lapsen perheestä.
Jospa se ihmisyys ja sielukkuus on juuri siinä, että ihminen ei pyri olemaan yleisen mielipiteen mukainen, "täydellinen". Tunsin kerran aurinkoisen lapsen, joka halasi estoitta ventovieraita ihmisiä, joka kertoi päivittäin elämän olevan ihanaa ja jonka jokainen päivä "ylitti ennusteet". Enää tätä päivänsädettä ei ole.
Miksi ihmeessä selkä pitää olla niin suora, eikä saa tuijottaa vastaantulijoita??!!
Kauppalehti on täällä mainittu, mutta kuinka
sattuikaan, että postipoika erehdyksissä 'unohti' lehden tänne meidän byrooseen ja nyt sivulla 21 on artikkelin kokoinen reikä. :)
Korkealta on hyvä tarkkailla maailman menoa ja sinne on hyvä myös paeta. Taisi jo karvainen esi-isämme havaita tämän seikan.
Hienosti sanottu Andorra! Miksi pitää? Miksi Ei uskalla olla erilainen? Miksi ei osaa heittäytyä? Miksi sitä niin helposti ajattelee toisten ajatuksia eikä omiaan? Ehkä siksikin, että osa oman tiensä kulkijoista kulkee tietään muita talloen. Mutta osata kulkea se niin, että muut ovat polun varrella valaisevia lyhtyjä, se olisi hienoa se.
Korkealla on samaan aikaan keskellä ja syrjässä, näkyvillä ja näkymättömissä, kanssa ja muualla. Kyllä esi-isä tiesi, mitä teki puuhun kiivetessään.
Reikäinen Kauppalehti! Miten sen pojille selität? Että siinä oli yhden ihqun tytskän kuva. Kukaan usko. Eikä edes kolmossivulla, vai mikä *se* sivu nyt on.
Terwe Mea!
Pispalasta Tapsukka kävi sivuillasi taas
ja totesi seuraavaa: Olen itsekin ihan otettu,
kun vastasit blogillasi. Joko Sun käsi on pa-
rantunut (toivottavasti ainakin osittain)?
Tässä jutussasi ollut kuva näytti hieman
samalta, kuin pispalassa (pyynikillä ((naapu-
rissani))) sijaitseva communication-masto.
Hauskaa jatkoa Sinulle, käyn edelleenkin
sivuillasi "kuuntelemassa" mietteitäsi
Juuri niin, poikien ei tarvitse vahingossakaan tietää ja kiinnostua ihan itsekkäästä syystä.
;-)
Kiitos kysymästä, kyllä käsi jo mustuudestaan huolimatta käypi ihan kädestä. Hoitaa hommansa ja mitä muun väliä.
Masto ei ole se sinun mastosi mutta taitaa se olla samaa virkaa tekevä toisaalla. Hauska ja kuvaava on muuten tuo tapasi sanoa "kuuntelemassa" mietteitä. Juuri siihen olen pyrkinyt. Mukava, että huomasit.
iVE, arvasin, että sinun syysi ovat epäitsekkäät ;)
Iik, huomasin vasta nyt, että täällä on selän takana kehuskeltu. Ilmankos aivastuttikin niin vietävästi just tuolloin! (Tää on niin kuin että kiitos, tuli hyvä mieli sanoistasi.)
Ja nyt tuli mulle hyvä mieli :)