Miksi sinä Mea kirjoitat tätä päiväkirjaa?
No siinä kävi vähän kuin vahingossa niin, että huomasin aika pian päiväkirjailun aloitettuani, että olikin tavallaan helpompi kirjoittaa itsestä asioita ulos, kun teki sen päiväkirjaan, niin kuin katselisi ulkoapäin itseä ja vähitellen sitten se kirjoittajan minä, Mea irtautui yhä enemmän varsinaisesta minästä ja alkoi elää selvemmin omaa elämäänsä. Mealle muotoutui oma mieli ja luonne ja tahto. Minähän se tietenkin olen mutta en tiennyt minua olevan niin paljon ennen kuin kirjoitin sen itsestäni ulos. Tutustuin siinä kuin vahingossa itseeni ja huomasin olevani aika lailla erilainen kuin kuvittelin. Minä olin yllätyksekseni yllätys itselleni. Uskomaton löytö sinänsä, ihan siinä silmien alla ollut vuosia ja kuitenkin niin vieraana pysynyt.
Haaveeni on pystyä kirjoittamalla sanomaan asioita niin kuin parhaimmillaan on toisensa tuntevien ystävien mielien välinen yhteisymmärrys, se sellainen kommunikointi, jossa sanottu sana saa isomman merkityksen ilmeiden, äänenpainojen, taukojen ja sävyjen kautta. Että pystyisi kirjoittamaan niin, että yhdellä lauseella voisi sanoa isoja asioita, niin että pieni kirjoitus olisi lähellä isoa mieltä ja ajatusta ja koko sitä tuhannen sanan lausetta, jolla saa itsensä toiselle ymmärretyksi. Kirjoitan, jotta oppisin kirjoittamaan niin, että se olisi kuin puhuttua musiikkia. Niin, että se olisi kuin laulettuja kirjaimia ja korvaan kuiskittuja tunteita.
Kirjoitan, jotta ymmärtäisin ja oppisin.
Jälkipuheet
Parhaimmillaan pienistä jutuista muodostuu kauniita asioita. Sävelistä musiikkia, sanoista lauseita, soluista ihmisiä. Ei olisi mitään syytä kirjoittaa, jos ei löytäisi itsestään aina jotakin uutta. Ihan niinkuin laulussa sanotaan "kunpa joskus oppisin itsenikin".
Aivan namiskuukkeliin! Kaksoiselämää, sitä tämä toisaalta ja tavallaan ja itse asiassa on. Kaksoiselämää minun ja minun kanssa.
Tuttua osittain. Oman paperisen päiväkirjani alkulehdellä lukee: "Jotta löytäisin itseni". Malttia kauniisti ja esteettisesti kirjoittamiseen minulla ei aina ole. Mutta Menopaussin laulettuja kirjaimia on mukava lukea.
Verkkopäiväkirjoittamisen etu onkin pitkälti siinä, että kun tietää muidenkin juttuja lukevan, tulee kiinnittäneeksi enemmän huomiota tapaan, jolla asiansa ilmaisee. Haluaa tehdä sen aina vaan paremmin, kauniimmin, erilaisemmin. Jonkinlaista kilpailua itsensä kanssa. Ja miksei muidenkin, tietenkin. Se, joka sanoo kirjoittavansa vain ja ainoastaan itselleen verkkoon, taitaa hiukan valehdella itselleen.
Mä en ole vielä onnitellut, joten ONNEA! Laitoin terveiseni Sediksen mukaan. Niin ja... Mä kosketin sun Kuukkelia. Vähän oli ihq. ;)
Kiitostaa. Olikse söpö? Siis se Kiikkeli. Sedishän on, se tiedetään.
Oli se. Ja Sedis osas käyttää sitä niiiiiiin hyvin...
Juuh. Mä menen tästä nyt vapuksi duuniin...
Helgata! Mihin Sedis käytti mun Kiikkeliä? Josse opettaa sen pahnoille tavoille, niin millä mää sen sitten enää opetan tänne pohojoseen.
Nykkin se saattaa sille juottaa waappujuomia.
Nyt Meeaa lopeta se lokkaaminen ja aloita korkkaaminen sinäkin. Kyllä se Sedis juottaa kuukkelille kuitenkin ihan hyviä juomia, ja opettaa vielä kaupan päälle laulaa luikahuttamaan.
Mie lähen nyt viinakauppaan. Sitten opettelen laulamaan työväen lauluja tai ainakin ultrabraata. Työn juhlaa!
No niin mie lopetankin nyt tän lokkaamisen ja lähen hakemaan niitä waappujuomia. Jotain poreilevaa se voisi olla. Vaikka sitä omppujuomaa, Pyynikin Helmee.
Kuukkelin vapunvietto on dokumentoitu Sedis Blogissa.
Olen melkein kateellinen. Oletan, että se sai murusia herrasväen pöydältä myös?
Niin... Meillähän on tämä periaate... Joka kuvistakin näkyy... Että... Syö tai tule syödyksi.
Kuukkelipaisti ei ollut listalla, joten oletan sen vielä koisivan rauhassa valkolakin alla. Ellei sitten ole maalaisyltyssä. Kielimuotti kuulostaa kyllä blogistiselta ruualta, joten mistä sen tietää.
Hywää waappujatkoa.