Topakasti vaaria sarvista
Kelpo ihminen juohti mieleeni topakan naisen: mummon ja vaarin mielestä naisihmisen ainoa merkittävä ominaisuus oli topakkuus ja miehen merkittävin mittari oli, kuinka topakka vaimo hänellä oli. Jollainen hän oli ollessaan jonkinlainen Roope Ankan, Duracell-pupun ja McGyverin yhdistelmä: säästäväinen häärääjä, joka tekaisi vedestä ja kahdesta retikasta ravitsevan sopan talkooväelle samalla kun laittoi lehmät seipäille ja kylvi heinäsuovat pelloista ja lopun aikaa oli tekeväisen oloinen.
Kun vaari sanoi minulle, että "topakka tyttö", se tarkoitti karkkia kirkkokaramellipussista ja silmäniskua ja että tyttö oli ollut vaarin mielestä melkein poika. Vaarin lausunto lähes lopetti tyttöysurani mutta luontainen miellyttämishaluni ajoi yli kirkkokaramelleja kohtaan tuntemani inhon. Pienenä en ymmärtänyt ristiriitautua itseni kanssa siitä, että vaikka topakkuus palkittiin ja sillä melkein ylennettiin pojaksi, niin poikia ei koskaan sanottu topakoiksi, koska se oli tyttöadjektiivi. Pojat oli vaan poikia. Myöhemmin olen kyllä toistuvasti riitautunut itseni kanssa, tuostakin asiasta. Kaikessa topakkuudessani olin jo saavuttamassa poikuuden voiton tyttöydestäni, kunnes huomasin, että topakkuus ei ollutkaan mikään ykkösominaisuus teinipoikien rankkauslistalla. Ei heillä tosin ollut aikaakaan ihmetellä toisarvoisia asioita, kun oli tärkeämpääkin tekemistä. Esimerkiksi tarkkailla, että kellä oli isoimmat. Pyörät.
Myöhemmin sitten työelämässä taas tulin huomaamaan, että topakkuuskortti olisi kannattanut opetella pelaamaan. Taas arvostettiin häärääjää, joka tekisi seitsemän ihmisen työt. Tai ainakin uskottavasti sanoisi tehneensä.
Eilen muuten liikkui topakoita teekkarihaalareita jo siihen malliin, että wappuun mennessä joutuu maksamaan itsensä siniseksi ellei ota Lauran neuvoista vaaria sarvista. Ammulehdessä ehdotettiin rintapieleen läiskäistävää tarraa estämään viiden metrin välein toistuvaa myyntineuvottelutapahtumaa. T-tarrassa lukisi, että "Olen jo ostanut Tampin".
Jälkipuheet
Niin. Sodan jälkeisen suomen pelastivat topakat naiset. He pitivät viinaan menevät miehensä jotenkin kuosissa ja suomi pelastettiin jälkipoville. Ei kai haittaa että heitä eläissään sanottiin nalkuttaviksi ämmiksi jos nyt tämä uusi sukupolvi tunnustaa heidän merkityksensä. Vielä elossa oleville topakoille mummoille voisi antaa jonkun topakkuusmitalin ja omalle äitini hautapaateen voisin käydä ruuvamassa pronssisen laatan, josko tuollainen laatta ensin yleisesti virallistettaisiin.
Olisi moni rintamamiestalo jäänyt rakentamatta ja pelto perunitta ilman näitä nalkuttavia ämmiä. Joka sekään määre ei välttämättä aikanaan ollut negatiivissävytteinen. Viinaan menevät miehet tosin saattoivat olla itse itseään ottamatta niskalenkistä, kun luottivat topakan vaimonsa hoitavan asiat.
Minä kannatan ehdottomasti Topakka-mitalia. Pronssinen sopii hyvin. Minunkin sukuni hautapaasiin niitä voisi tilata aika monta.
Topakkuudesta en voi olla muuta kuin samaa mieltä, mitalit kehiin kun vielä ehditään.
Joskus maailmassa olen päässyt seuraamaan hyvinkin läheltä teekkarielämää, olinhan myöhäisimmällä opiskelujaksollani joitakin vuosia Tampereella, ja vieläpä asustelin Tupsulan lähistöllä.
Olisi mielenkiintoista nähdä nyt jo varmaan valmistuneita silloisia haalaripoikia ja -tyttöjä. Näkisi ihmisessä toteutuneen metamorfoosin, joka on tapahtunut enemmänkin pään sisällä...
Olen tätä ihmetellyt usein itsekin. Siis sitä, että mikä ihme saa luovat, iloiset ja joviaalit teekkarit muuttumaan äärimmäisen tylsiksi, harmaiksi ja ilottomiksi insinööreiksi välittömästi valmistumisen jälkeen?
Vai on Sivustakatselija asustellut Tupsulan lähistöllä. Tutuissa maisemissa, ettei vaan olisi Apinakin tuttu.
Olen tuon teekkari-insinööri-jutun pähkäillyt niin, teekkarista tulee kyllä dii mutta teekkarihuumori ei koskaan valmistu vaan se riivitään valmistuneesta ulko-ovella ja se jää sinne koulun käytäville vaeltamaan iskeytyäkseen seuraavan vuoden tulokkaisiin. Teoria selittäisi joitakin asioita, kuten että kaikki ne jutut ei ole välttämättä niin uudenkarheita.
No okei, on poikkeuksia (terveisiä vaan vissiin suuntaan).
Aivan, Mea, tunnen Tupsulan, Apinan ynnä muut Kaukajärven ja Herwoodin maamerkit.
Tampereen vuodet olivat mukavaa aikaa, ja viime sunnuntaina Tampere-talolla käydessäni löysin itseni innostuneena selittämässä matkaseurueelleni nostalgisia tarinoita siltä ajalta, kun bussi 22 oli keskeinen siirtymisen väline.
Maisemat muuttuvat nykyisin huimaa vauhtia, Grillinkin vievät ja Teekkarin Törky on kohta historiaa. Ja rakentavat täyteen taloja senkin kumpareen, jonka päällä puliukot paistelivat makkaraa. Juuri eilen lehdessä ihkumoitiin kaavalla.
Nauratti muuten senkin uudisoinnin yhteydessä, kun siinä esittelivät piirustuksia, että seitsemän pientä katutason liikehuoneistoa tulee taloihin mutta että niitä voi kyllä yhdistää, mutta "silloin niitä ei ole sitten niin monta". Ajatella, en olisi itse tuotakaan tajunnut.
Pitäisiköhän Blogi-Wikiin perustaa Hervanta-fanien osasto? Minä ainakin listautuisin heti :-)
Olenkin ollut huomaavinain jotain sen suuntaista aisan pätkää joskus Paittalassa ;)
Tomeruus on minusta aina ollut kaukana, ainakin olen pyrkinyt siihen. Sen sijaan meillä päin arvostettiin tiitteryyttä. Se on vähän sama juttu kuin tomeruus, mutta ehdottomasti tyttöjen juttu.
Kun koko lapsuutensa eli poikien kanssa, oli se sitten koulun alaluokilla kauheata huomatakin olevansa tyttö. Ja sekin, että tytöiltä ja pojilta odotettiin eri asioita. Myöhemmin olen kyllä sitten alkanut ottaa ilon irti tyttöydestäkin.
Kaikkiko työ ootta siellä tampesterissa pyörinneet? Mie vaan kerran olen käynyt Andy Warholin näyttelyn ja muutaman baarin katsomassa. Ei jäänyt traumoja suuntaan eikä toiseen, ehkä pitäisi kokeilla uudelleen.
Tiitterä on ehdottomasti tyttöadjektiivi ja ilmeisesti tarkoittaa jotain pirteää ja iloista ja sirpakkaa, eikö? Vastaava poika oli kai "vesseli".
Tampesterissahan on tämä Mansester Junaittiid, siis niinko että vähän kaikki on täällä tai täältä tai tänne, sillä juna tuo ja vie.
Tai sitten me vaan ollaan hölömpiä kuin muut ja nostetaan nurkkapatrioottimme kaapin päälle herkemmin. Vastoin epämääräisä kaupunkitaruja hämäläisestä jurpotuksesta.
Tiitterä on vähän niin kuin vihmerä, eli aikaansaapa ja siinä samalla yltiöposetiivinen.
Ja kukas se tamperelaisen kissan hännön nostaa, ellei kissa itse.
Päätän raporttini täältä tähän ja lähden näyttämään keuhkoni lääkärille, niissä elä joku alien, joka pistää yskimään kylkiluut murskaksi.
Topakkuus on nykypäivänä kansanperinnettä. Kun sanaa mutustelee kielenpäällä, niin siitä tulee ensiksi mieleen maatalon emäntä selkeästi. Hulda tai Hilda. Eipä pullamössösukupolven tyttölapsosia juuri topakoiksi sanoa. Tikkujaloilla uppoaa märkään peltoon yhtä varmasti kuin traktori. Jos kehasee konttoridaamia hyvinsuoritetusta työstä topakka arvolla, niin löytää piikkikärkisaappaan *jätetään sanomatta*. Olen kyllä reissuilla maalla kattellu sillä silmällä topakkaa emantää, mutta tieni on vienyt sinne jonne kaikki muutkin etelän ihmiset tuppaavat lomillansa menemään. Sieltä mtn emäntää löydy, joka pystyy pitämään pienessä takakenossa hoipertelevan herran pystyssä majapaikkaan asti.
Topakkuus ei ole mikään häävi meriitti miesmarkkinoilla nykyisin, niin antava ja turvallinen kuin se miehen kumppanina olisikin. Sinä ymmärrät mutta moni ei, että kotiin saatteleva topakka emäntä on herran lahja. Sen etsimiseen kannattaa käyttää aikaa.