Kevättä rinnoissa Osa 5
Mikä tässä keväässä oikein on, kun se pistää naisen elämän ihan sekasti. Ensin sitä on päivätolkulla niin jotenkin siipi maassa ja kun sen siiven sitten saa savesta, niin eikö siihen pukkaa joku kummallinen hämärä angustus ja sen kourista joutuu hirmuiseen hypetykseen, jossa tilassa pesee ikkunoita ja järjestelee kaappeja ja viikkaa muovipussikokoelmansa kolmioiksi. Ja onko mieli sitten hyvä, mitä? No ei, sitten alkaa ihme haaveilu ja haikailu ja se tietty katse seilaa kämpän auringon polttamissa verhoissa ja järjestetyn komeron T-paidoissa ja kengissä ja telkkarissa ja pysähtyy parvekelaseihin. Ja siihen ajatus, että ne pitää vaihtaa. Ja nainen suunnittelemaan jo, kuinka on mukava sitten kesällä istuksia, kun lasit saa syrjään ja ne on helppo pestä ja aina kirkkaat.
Sitten nainen muistaa, että kamerakin piti ostaa ja alkaa niitä sitten etsiä ja verrata hintoja ja ominaisuuksia ja jo kauppoihin hiplaamaan ja eipä aikaakaan, kun silmä osuukin Megantissa taulutelkkariin ja jo uhohtuu siinä kamera ja eiköpä vaan olekin kivan näköinen littana ja voisi sitten sen laittaa hyllyyn, jonka voisi siirtää toiselle puolelle huonetta mutta ne hyllythän ei taas siihen mahdu, joten pitäisi ne vanhat hyllyt sieltä varastosta, mahtuukohan ne Meabiiliin ja tuolit voisi laittaa ikkunan alle ja eihän niitä parvekelaseja nyt tosiaan niin tarvikaan. Mutta mihinkähän se vanha ompelukone sitten mahtuu ja entäs mihin ne taulut sitten.
Ja eikun lenkille tätä pohtimaan, kun kevätkin huutelee hiirenkorvia puihin ja joku outo levottomuus kiskoo naista rinnoista polun päälle ja siinä hölköttäessään tien reunaa näkee hän ohiajavan nokkelan näköisen auton ja eikö siitä naisen mielikuvitus loikkaakin taas uusiin suuntimiin ja että jos jättääkin telkkarin ja parvekelasit ostamatta ja ostaa halvemman kameran, niin säästyisi hmm... ja sitten tarvisi enää hmm...
Stokkan kuvastossa muuten oli kivan näköiset kengät. Ja se T-paita sopisi...
Ah kevättä! Tulisi jo korvat hiiriin ja leivoset lyömään leikiksi, että hormonimyrsky laantuisi ja voisi levollisin mielin keskittyä katsomaan, kuinka ruoho kasvaa vihreänä omassakin pihassa.
Jälkipuheet
Jokainen vuodenaika tuo aina omat myllerryksensä ja myös miehen hormoneihin. Minulle tuli tälläinen runo ihan vain testosteronien matkaansaattamana.
Kevättä odotellessa
Kohta puhkeaa silmut puiden, kauniit uudet alut aivan
vuosisadan talvi kohta ohi on, jää muistoihin kuin vain vana laivan.
Saavuit syksyllä, elimme talvea –kuin unta
jo innolla ootan seuraavan talven ensi lunta.
Myös elämässä on aina välillä rospuuttokausia näitä,
-ei hätää kuuluuhan tunneskaalaan ihan kaikkia säitä.
Jos joskus on ihan maassa, niin lohtu on oiva
ystävän halaus, tai mielimusiikki korviimme soiva.
Tai taas pelkkä hiljaisuus ja rauha jälkeen hälinän, melun –jyskeen
se on kuin pouta mentyä salamoiden ja ukkosen ryskeen.
Kuuntele mua hiljaa, kuin istuen partaalla kosken
kuin vesi virtaa mieleni mun, se tavoittaa kuin pärskeet sun hiuksesi, posken.
Kun koski tyyntyy jää vain ääretön rauha, sees
silti istu siinä vielä tovi, on huomenna arki ja aherrus taas ees
Niinhän minä olen ollut ymmärtävinäni, ettei se kevätmyrsky tuntematon ole miehellekään. Vaan liekö se niin monimuotoinen ja vaikeapurkuinen häkkyrä. Tai voi ollakin, en minä tunne miehen mieltä.
Suuri mysteeri on se minulle.
Hih, autokuume. Joko uutuudenviehätys on jättänyt Veerusgasta?
No jaa, mitä tuohonkin nyy vastaisi, ettei Veerusga pahoitu. On se ihan kiva ja söpö ja rakkautemme on vielä tuore ja kiihkeä. Muttakun....
En minä niitä parvekelasejakaan tarvi. Enkä telkkaria. Muttakun....
Ääh, tää on niin tätä. Kun se Smart on niin siis magee ja sitä ei ollu vielä helmikuussa. Mistä minä olisin voinut tietää.
Veerusgasta Smartusgaan ;-)
Meillä on sama autokuume menoillaan. Eilen katseltiin pikkumersua sillä silmällä, ja kovasti sormet syyhyää saksalaisen perään. Mitähän minun ranskatar siihen sanoisi. Taitaisi sanoa parivuotisen "yhteistyösopimuksen" irti...
Niin, mitä ne ranskattaret sanoo, jos ne hyljätään. Ja ihan varmasti kiukuttelevat, jos saavat tietää edes että päässä vilisee levottomia.
Meillä oli eilen pihassa västäräkki vähäsen keikuttamassa peräänsä. Mutta muuten on mieli kuin laitumelle lasketulla, välillä kourii julma todellisuus ikkunoiden, seinien ja mattojen muodossa. Huutavat mokomat, että ne pitäisi pestä. En vielä, ehkä sitten myöhemmin.
Koulusta ei onneksi montaa asiaa päähän jäänyt [paitsi hammaslääkäripelko ja lihasopan inho] mutta yhden opin: "Kuu kiurusta kesään, västäräkistä vähäsen, pääskysestä ei päivääkään." ja lorun erilaisia muunnelmia mutta nehän ei liity tähän asialliseen blogiin, joten jätetään ne. Nyt ei puutu kuin että tunnistaisi kiurun. Västäräkki on kai se kelta-musta-valkoinen lintu? Ja pääskysellä on frakki? Kun frakit alkavat lentää on kesä, ja voi olla kesä vaikkei näekään, kun eihän niitä nyt hyvänenaika joka paikassa lennä.
Ehkä allakan katsominen auttaa myös. Ja *puhtaista* ikkunoista ulos katsominen ;)
Mitä! Eiks se Carlake käykään parvekelaseihin?
Sille on nimikin: juoksuaika. :)
No kävishän se mutta kun ne lasit on niin korkeat ja päällekkäin liukuvat, että pitäisi seistä vitoskerroksessa tikkailla niin, että edessä on ilmaa ja sieltä sivuttain kurkotella ulkopuollelle pitkävartisella pesimellä. Siis tehtävä mahdotoin. Vaikka kuinka niitä pesee varrellisella sisäpuolelta, niin jo 10 vuottakin ilman ulkopuolista Carleikkausta tahi fairia tekee sen, että ei tarvi kohta kaihdinta ollenkaan.
Kukahan maailmanlopun interinööri nekin on keksinyt. Sama heppu varmaan, joka keksii niitä toimistorakennnusten 7-kerroksisia lasikuiluja, joita ei voi pestä. Tai kauppakeskusten katon rajassa olevia koristeikkunoita ikkunalautoineen, joita koristaan kymmensenttinen pöly.
Voin olla väärässäkin mutta voisin kuvitella, että yhdelle tervejärkiselle olisi käyttöä monessa suunnitteluprojektissa.
Olet Laura niin oikeassa. Valo laukaisee joka kevät saman sarjan, joka myllää naista rauhoittuakseen kesän mittaan. Elokuussa jo yleensä on aika seesteistä ja syyskuussa tasoitutaan. Vuodenajat on kuin vuorokausi: kevät - aamu, kesä - päivä, syksy - ilta ja talvi - yö. Samanlainen käyttäytyminen, samat elkeet, samat fiilikset. Tykkään illoista, aamut ovat levottomia ja horteisia, päivät ovat täynnä kaikkea ja yöt ovat synkkiä ja kireitä ja ahdistavia.
Tuo oli kauhean hyvä rinnastus, en ole ikinä tullut ajatelleeksi. Minäkin olen iltaihminen, ilman muuta.
Ilta- ja syksyihmiset ovat niitä hämärän hyssyn kynttilän polttajia, joille kynttilän valon piirtämä pieni oma kehrä on turvallinen ja riittävä. Jotenkin valon paljastama iso avara maailma on turvaton ja ankara, kai vähän pelottavakin.
Illassa ja syksyssä on pehmeää samettisuutta, karhun pesää, taikaa ja turvaa.