Ikuisuushetki
Jos sinulta yhtäkkiä kysytään, että missä hetkessä haluaisit viettää ikuisuutesi, tulvahtaa mieleesi tapahtumia, merkityksellisiä hetkiä, virstanpylväitä, hetkiä, jolloin tiesit maailmasi muuttuvan. Hetkiä, joita edelsi muita erityisiä hetkiä, oivalluksia, iloja ja joita seurasi lisää merkittäviä hetkiä. Useimpien hetkien merkityksellisyys riippuu niitä edeltäneistä tai niiden jälkeen tapahtuneista hetkistä, ne ovat jatkumon kulmapisteitä mutta sinänsä, omina itsenäisinä hetkinään niitä, joissa tiesit, että nyt minun maailmani muuttuu. Niiden merkityksellisyys on riippuvainen muista hetkistä. Mutta missä hetkessä haluaisit viettää ikuisuutesi, mikä on se hetki, joka on riippumaton kaikista muista hetkistä. Mikä on se hetki, joka kantaa itsellään.
Nyt tietenkin tarvittaisiin määritelmiä, että onko ikuisuushetkessä muistia, tuleeko siinä kylmä tai kuuma, nälkä, jano? Jospa oletetaan, että ikuisuushetkessä elää vain tietoisuus sen täydellisyydestä, niin minkä hetken valitsisit? Toivottavasti sinulla on valinnan vaikeus. Jos ei ole, niin olet elänyt liian lujaa pysähtymättä huomaamaan hetkiä tai ehkä olet niitä, joiden kohdalle ei ole vielä osunut täydellistä hetkeä. Mutta jospa se hetki olisi valittava ja sinulla ei olisi enää aikaa ahmia elämää. Ei sitä tiedä, sellainen valinnan paikka voisi tulla. Kannattaisi siis elää niin, että huomaa ne hetket.
Jos minun nyt olisi se valittava niin valitsisinko sen hetken, jolloin olen maailman laidalla, keskellä ei mitään ja sumu kietoutuu ympärille pienentäen maailman siihen hetkeen, jolloin vain se on siinä ja muuta ei ole. On vain hiljaisuus ja rauha. Vai valitsisinko sen, jolloin olen juuri kuullut sanoja, joilla tiedän tarkoitettavan suurta luottamuksen osoitusta ja ääni vielä soi ilmassa ja sanojen merkitys valkenee viiveellä ja tiedän, että minulle on juuri ojennettu käsi, jolla on pieni rasia, jossa säilytetään avainta luottamuksen oveen.
Inspiraattorina Ikuisuushetkesi.
Jälkipuheet
Sinähän olet jo hetkessä. Vai eikö ihmisen elämä olekkin vain kuiskaus suurten tuulien keskellä?
Äh, malttamattomana painelen nappuloita.
Tuo pohdintasi ikuisesta hetkestä on sinänsä mielenkiintoinen, että useissa eri uskonnoissa (no okei, niissä parissa joista minä olen lukenut) on olemassa jonkinlainen jälkitila joka on ikuinen. Yleensä tämä kristittyjen perinteinen paratiisi/helvetti eli rakkaus/kärsimys.
Siitä sitten elämänsä valinnoilla loppusijoituspaikkaa valitsemaan. ;-)
Hetki hetkeltä tietoisuus elämän hetkeydestä saa minut yhä surullisemmaksi. Elämän tuulenpuuska on niin pieni ja hento ja hetkellinen.
Jos oman loppusijoituspaikkansa saisikin valita, sen ikuisuushetkensä, mutta ei. Kai?
Vaikka näiden asioiden liika pohtiminen saa minut surulliseksi niin joskus olen miettinyt että olemme juuri nyt kuin pieni roska jonkun ison asian silmäripsessä. Vain pieni räpäytys ja lennämme jonnekkin. Jos lennämme Saharan autiomaahan olemme mitätön osio isossa kokonaisuudessa. Jos lennämme Marsiin lähetettävän mikropiirin puolijohdepinnalle. Pilaamme prosessin ja vika tulee esiin vasta vuosikymmenien päästä jolloin saimme aikaan jotain kallista ja peruuttamatonta.-mitähän hyvää koko ihmiskunnalle noin pieni hitunen voisi tehdä?
Roska silmäripsestä tässä elämän jumalanmyrskyssä onnekkaimmillaan voisi lennähtää myös jonnekin pelastamaan ihmiskunnan omalta typeryydeltään.
Mutta se roska on luultavasti silmässä ja sieltä sen poissaaminen ei ole helppoa, se hiertää ja kipu tuntuu kestävän ikuisuuden.
Kumpi siis olisi parempi, elää ikuisuudelta tuntuvaa aikaa elämän hiertäessä vai lennähtää pois hetken ripsessä roikuttuaan.
Menee mieli solmuun.
Tämä on nyt niin syvää ajatusta aamun ensi tunneille että huomaa katsovansa maisemaa ikkunasta kuin se ei olisi siinä koskaan ennen ollut eikä tämän jälkeenkään olisi. Aurinko valaisee hautausmaan. Fasaani tepastelee hautojen välissä nokkien syötävää. Ei tässäkään hetkessä mitään vikaa ole.
Elämän suurille hetkille annettu arvo ja merkitys tulee kaiketi vasta jälkijunassa, kun on aikaa pysähtyä miettimään niitä. Pienemmät onnelliset ja hyvät hetket sensijaan saattavat helposti unohtua. Kaikella on kuitenkin on ihmiselle merkitys, jokin, pienikin.
Ei niitä onnensirpaleita osaisi kerätä, ellei saisi osuuttaan loskasangostakin. Ei ole valoa ilman pimeyttä. Jotta siinäpä dilemma.
Minä voisin jäädä kesäiseen riippukeinuun viltin sisälle tuulen keinutettavaksi. Siell´on lapsen hyvä olla...
Ugus, muistutit siitä merkittävästä erosta, joka on hetkessä ja hetkessä: on niitä, joiden hienouden tajuaa juuri siinä olevassa hetkessä mutta jotka eivät sisällä kuin sen oivalluksen, ei mitään ulkoisesti ihmeellistä ja on niitä hetkiä, jotka on ladattu täyteen historiaa ja tulevaisuutta ja jotka tajuaa niiksi hetkiksi siksi, että tietää niiden merkityksen ja niillä on merkitystä. Eihän näitä kahta voi tosiaan samalle viivalle asettaa.
Minä olen muuten kerran, ei kovin kauan sitten, seissyt siinä samalla hautausmaalla, jota katselet, olen luultavasti katsonut sinun ikkunastasi sisään.
MaryB, osuit asian ytimeen. Ilman polun varrella oleviin juuriin ja kantoihin joskus kompastumatta ei voi nousta ja nähdä, että ylhäällä paistaa aurinko.
No peijakas, sinäkin jo näillä nurkilla...
Ja teitpä täydellisen hetkimääritelmän. Sanankäyttösi alkaa lähestyä proosarunoa, minkä innostuneena huomioin.
Yksi kuuminta hottia edustava valinta saattaisi olla kesäloman alku ala-asteella, uunituore kevättodistus kourassa.
Ugus peijakas, saitpa minut hämilleni. Sinulta jos keltä tuo sanottuna on merkittävämpi palkinto kuin viisi oudosti äännähtelevää lintua yhteensä olisi.
Paitsi etten tiedä, miten kuukkeli ääntelee.
Kevättodistus kourassa, Suvivirren sävel korvissa, polvisukat jalassa, kesämekko, lämmin tuuli ja edessä loma, joka silloin tuntui ikuisuuden mittaiselta.
Kyllä, siinä on ainesta.
Täytyykö siitä ikuisuushetkestä välttämättä puhua meaforien keinoin. Eikö sitä voi vain ottaa ja elää onnesta ymmyrkäisenä, ratsastaa aallonharjalla kun mennään ylämäkeen ja pudota pilvistä pääedellä ilman laskuvarjoa, jos nykyhetki niin sanoo.
Eikun. Tästäkin tulee kohta meafora, jollen pidä varaania tiukasti lieassa.
No, joka tapauksessa, sikäli kun lokeroisin ihmisiä mean tapaan toteaisin vain, että on olemassa kolmen tyyppisiä ihmisiä.
Ikuisuushenkilöt haikailevat menneen onnen perään,
kun eivät tajunneet silloin tarttua hetkeen.
"Sitku"persoonat puolestaan odottavat elämänsä alkavan "sitku lapset lähtee kotoa" tai "sitku pääsee eläkkeelle" ja huomaavat lopulta elämän menneen jossain elämän liikennevaloissa ohitse muuttuen katkeriksi ikuisuushenkilöiksi.
Ja sit on meitä taivaanrannanmaalareita, jotka antavat mennä vaan, nauttien joka huipusta ja ottaen jokaisen pudotuksen ja iskun vastaan sitä tahtia kun niitä on tullakseen.
En kuitenkaan kiistä, etteikö ihmisillä saisi (eli suorastaan pitäisi) olla onnenhetkiä, joihin on hyvä palata ammentamaan voimia kavutakseen taas seuraavan mäen laelle. Hetkiä, jotka jäävät päähän vielä sittenkin, kun dementoituneena vanhainkodissa lojuessa kaikki muu on jo unohtunut.
Enkä lokeroi ihmisiä.
Meafora! Taas uusi sana. Vasta toivuin meabilitystä. Ja meanderoidakin osaan.
Niin siis Salmi, minähän nyt vain mietiskelin, että minkä hetken valitsisi, jos pakko olisi. Ja maailmassa on niin paljon pakkoja ja kummallisuuksia, että hyvä on varautua tähänkin. Mistä senkin hetken sitten raapaisee, jos sitä vaan odottaa, no ei mistään. Eli sitkut joutuvat valitsemaan kitymarketin kassajonossa seisoskelun ja sen toisen onnenhetken väliltä. Haikailijoilla on tietenkin valmiit suunnitelmat mutta sehän ei estä heitä edelleen maalailemasta taivaanrantoja, ei mitenkään. Eika maalareita kukaan estä myös muistelemasta menneitä hetkiä.
Että se siitä sinun luokittelusta. Jota minä en siis tehnyt, niettä pois se syyttävä sormi. Tiesitkö muuten, että kun osoitat sormella jotakuta, niin samalla tulet osoittaneeksi neljällä itseäsi?
Aivan. Siksi olenkin luokittelua vastaan. Itseasiassa olen vähän kaikkea vastaan, joten kaipa minut pitää luokitella myös vastarannankiiskeksi.
Enkä minä osoittele sormella sillä se on rumaa. Sen sijaan olen opetellut heittämään ensimmäisen kiven.
Minusta vastarannankiiski on kiva kala. Ilman kiiskiä olisimme jalat taivaita kohden ja pää olkapäitä myöden savessa. Kiisket pitävät taivaanrannan maalarit aisoissa. Ai niin, sähän olit myös maalari!? Mitenkäs me tämä nyt hanskataan: samassa Salmessa toinen puoli maalaa ja toinen puoli kiiskaa vastaan. Toisaalta aika helppoa työnantajalle, kun ei tarvi niihin rakastettaviin työryhmiin valita kuin Salmi, joka voi itsensä kanssa vääntää pullakahvin ääressä kättä ja saa kaksi kanelipulla syödäkseen.
Sitä minä kyllä eniten ihmettelen, että miten kala on voinut opetella heittämään kiviä. Mutta onhan sekin ihme, jos siihen ikuisuushetkeen joutuu pysähtymään, niin että väärä ihminen minä olen mitään ihmettelemään.
No, taas tämä lähti lapasista.
Minun ikuisuushetkeni olisi se kun saisin nuo ikkunani pestyä kerrankin. Käsittelen tätä puhtauden ja siivoamisen symbolifunktiota omassa blogissani.
Tuo on ikuisuuskysymys, ei -hetki. Tuon kysymyksen kanssa olen paininut useita hävittyjä otteluita ja melkein jo luovuttanut. Silti jostain syvältä, äidin sinne minulta salaa piilottamasta lokerosta silloin tällöin nousee ahdistus, joka piiskaa minut toimintaan. Ja vaikka olenkin loivaliikkeinen ja sallivainen villakoirien ja pölypunkkien kasvattaja, tunnen suunnatonta mielihyvää niiden harvojen hetkien jälkeen, jolloin olen saanut itseni tekemään niinkuin kunnon ihmisen oletetaan tekevän. Voisin melkein itkeä onnesta siivottujen ja järjestettyjen kaappien äärellä, katsella ikkunoista ulos ja tuntea turvallisuutta, että joku osa minusta on kuitenkin kytköksissä esiäiteihin.
Erästä hömppäkirjasarjan repliikkiä lainaten: "You come from a long line of scary women, babe."
Ahdistusta pitää oppia ottamaan niskasta kiinni ja nujertamaan se laiskuuden niskalenkillä.
Minä olen se rivin toinen nainen vasemmalta. Otan tuon kohteliaisuutena. Niinkuin nyt melkein minkä tahansa, koska en kestä, jos minua arvostellaan, en kestä riitoja, räyhiä, meteliä, turhaa vänkäämistä. Minä olen peelottavan kiltti.
Laiskuuden niskalenkki on hyvä ruokalaji, valmistan sen yleensä Wilhelmistä tai Kabanossista. Valmistukseksi riittää kuoren nylkeminen.
Ja nylkemisenkin voi jättää väliin jos ei yksinkertaisesti jaksa.
Wilhelmistä olen muuten samaa mieltä.
Äidit ne tosiaan kätkevät sielumme syvyyksiin salaa monenlaista. Ja mitähän salaisuuksia heidän sieluissaan on? No ehkä on parempi kun sitä ei tiedä. Mutta siivoamisessa ei ole ollut koskaan ongelmia.
Totta, ei sitä tarvi edes nylkeä. Ja Wilhelmi on parasta.
Näin kauan piti vääntää niskalenkkiä ja eksyä kauas aiheesta [missä on nyt se herkkyys, jota päiväkirjailija aamusella haki, mennyt on kaikki] ennen kuin päästiin Salmen kanssa yksimielisyyteen edes jostain.
Äidit ovat Kirsti ihmeellisiä olentoja. He istuttavat lapsiinsa asioita tietämättään ja meidän tietämättämme. Mutta ne asiat, joita äidit luulevat tarkoittavansa meihin istuttaa, me riivimme aina öisin pois. Sen sijaan äidit oveluuksissaan salaa kylvätä ne perimmäiset asiat, niin salaa, että riipiessämme ne päällimmäiset, jäävät perimmäiset meihin.
Vain äidit, nuo uskossaan väkevät, näkevät.
Minua kiinnostaa kuinka pitkä se hetki olisi? Hmm, oikeastaan minulle tulee ennemmin mieleen paikka jossa haluaisin viettää ikuisuuden, yksittäinen hetki muuttuisi varmasti tylsäksi pidemmän päälle.
Siksipä loin oman sääntöni sääntöjen puutteessa ja päättelin, että hetkellä ei ole muistia, joten ei se voi tulla tylsäksi. Toisaalta sillä on taju, että tämä on se hetki, ja olen tässä siksi, että tämä on se hetki... hetkinen, nyt alkaa mennä murmelin puolelle.
Olen taipuvainen tuohon paikkaan myös. Mutta siihen littyy tietenkin, mihinkä ei liittyisi, ihminen.
Mulla siihen ei kyllä liittys ihmistä, johtuu varmaan siitä et se on Mun paikka ja sinne ei muita kutsuta kun poikkeustapauksessa.
Ikuisuushetki on kahden karaokelaulun välinen odotusaika.
Olen niin yksin, että lähenen proosarunoa.
Mikä Mika, sitten, kun tuntuu siltä, että omaan paikkaan haluaa ottaa jonkun mukaan ikuisuushetkeksi, on löytänyt sen oikean. Silloin siellä voi olla yksin kaksin tai päinvastoin. Tiedät sitten.
Ja sitten otetaan vuoroon Sedis ;)
Ikuisuushetki on se aika, joka kuluu yleisöltä, kun se odottaa, että huono karaåkeisti lopettaa ja Sedis aloittaa.
No semmonen ihminen jonka kanssa voi viettää ikuisuuden onki se poikkeustapaus. Tosin ehkä sinne voi jonkun muunkin tärkeen henkilön päästää, joskus, vähäksi aikaa:)
Niinkuin testiksi? Vähäksi aikaa sinne paikkaan [meinasin kirjoittaa, että kivelle, mistähän minä niin päättelin]. Että, jos tuntuu pitkästyttävältä, niin ei kannata ikuisuutta suunnitella. Hyvä testi.
Juuri muuten kirjoitit itsesi pahki paussin kommenttiennätystä. Siitä voisilmäpulla heltiää.
Ilmeisesti olemme saman tien kaksimielisiä, sillä myös minä olen sitä mieltä, että haluaisin viettää ikuisen hetkeni toisen ihmisen seurassa.
Hetkeen liittyy mielestäni oleellisesti sekä kiinnitetty paikka että aika, jos otat toisen pois niin hetki katoaa. Menepä vaikka katsomaan lapsuutesi metsiä, joiden halki oikaisit koulumatkoillasi. Aivan oikein - jotain helvetin rivaria ja ohitustietä täynnään, mitään metsää kilometrien säteellä jäljellä.
Ja ihan yhtälailla voi sanoa, että jos olisit ollut jossain muualla niin ikuinen hetkesi olisi jäänyt ikuisiksi ajoiksi ikuistamatta. Sillä elämä on kohtaamisia. Rakastumista ensi silmäyksellä, pettymistä, odottamista ja jälleennäkemistä. Eikä niitä voi lopultakaan kokea yksin.
Hetkinen muuten, nyt saat valaista mistä ennätyksestä on kyse. Nimittäin kyllä minun on saatava se viimeinen sana jos en pullaa saakaan. Sellainen merkityksellinen.
Enpäs annakaan viimeistä sanaa sinulle, sanon sen itse. Ainakin tässä laatikossa, yleensä en. Ennätyspaljon kommentteja tarkoitin mutta minua valaistiin, että on ollut joskus enemmänkin. Mutta koska en muista, pitäkäämme nyt tätä ennätyksenä.
Pelvoittavaa on joskus ajatella, että jos en olisi ollut siinä silloin ja tehnyt sitä, en olisi nähnyt sitä ja ajatellut niin ja siksi toiminut niin kuin toimin, josta johtuen jouduin sinne, joka pani minut ajattelemaan niin ja menemöään sinne, jossa näin sen, joka johdatti minut tähän ja tämäkin olisi jäänyt kokematta ja mitä tästäkin vielä seuraa.
Mahtaa sillä elämän suunnittelijalla olla melkoiset häsläämiset tämän kaiken haltsaamisessa.
Hetki hetkeltä tietoisuus elämän hetkeydestä saa minut yhä surullisemmaksi. Elämän tuulenpuuska on niin pieni ja hento ja hetkellinen.
Surullisemmaksi? Minut se saa vain iloisemmaksi. Mitä varmemmalta elämän päättyminen ja hentous vaikuttaa, sitä onnellisemmalta ja ihmeellisemmältä itse elämä näyttää.
Tietoisuus kuolemasta ja elämästä kasvavat samassa suhteessa.
Totta, näin ne tekevät. Ja totta, elämän hentous todistaa hentouttaan päivä päivältä merkittävämmin. Se pitäisi osata elää hetki hetkeltä mutta tietoisuuden kasvaessa päättymisen lopullisuus tekee yhä surulllisemmaksi.
Ehkä tämä tunne on vain hetkellistä, ehkä tämä on vain kevätmasennusta, ehkä tämä menee hetkessä ohi. Toivon.
Muakin mietitytti se ikuisuushetkiblogi.
Jos tosiaan pitäisi viettää ikuisuus yhdessä ja samassa hetkessä, valitsisin hetken, jolloin nukun mukavasti, näkemättä mitään unta tms.
Hukkaanhan sinä siinä heittäisit jonkun hekumallisen hetken. Nukkumalla, pöh! Ikuisuushetkessähän ei tietenkään ole väsymystä, ajan tajua, puutuvia kylkiä eikä nälkää, janoa ja muistia. Minä en raaskisi nukkua moista mahdollisuutta pois.
Oooookei, ja sitten KIITOS laitettas niitä ikuisuushetkiä myös sinne missä niitä ALUNPERINKIN pyydettiin!! Ois kiva saada ns. hienojen hetkien kokoelma kunnolla alulle. Olen kuullut jo kymmeniltä ihmisiltä "niitä ois tosi kiva lukea!" mutta vähän paha se on lukea, jos kukaan ei laita matskuja.
Tonne: siguraattori@yahoo.com
Oikea henkilöllisyytesi häviää taianomaisesti. *PIM!*
Tarina ilmestyy tonne: http://ikuisuushetkesi.blogspot.com
Et voila. Kiitos.
Sigge
Hyvä pointti, mitä niitä tänne tunkee, kun niille on ihan oikea paikkakin. Minäpä laitankin omat hetket. Tännehän niitä ei arvannut ihan kaikkkine herkkuineen laittaakaan.
Tykkään muuten siitä sigun toisestakin blogista.