Ennen oli lihiksetkin parempia
Muistatteko, miltä tuntui lapsena kokea asioita ensimmäistä kertaa. Miltä tuntui se tunne, kun sydäntä kuristi jännityksestä, kun silmät ahmivat asioita, nenä tallensi tuoksuja ja korvaan jäi pysyvä kaiku äänistä. Ja miten niistä syntyi muistoja, ikikosketus sisäiseen lapsen mieleen. Ja miten huumaavalta onkaan tuntunut helliä niitä muistoja, ottaa välillä ne esille, hieraista vähän, makustella hykerryttävää lapsuutta. Miten monta kertaa sitä onkaan mielessään kiivennyt ajatuskivelle, kävellyt niitä omia polkuja, koskettanut sitä tiettyä puuta, katsonut vanhaa kotitaloa, koskettanut omaa lämmintä kalliota, tuntenut paljaan jalan alla pihapolun kävyn, haistanut mummun tekemän pullan tuoksun, kuullut kaukaisen junan vihellyksen, haistanut sen tietyn järven, vetänyt sisäänsä kuuman kesäpäivän kannattamaa kaukaa rautateiltä väreilevää tervaista tuoksua tai pirteän pakkaskelin metallista kirpeyttä, maistanut höyrymakkaran, haistanut luisteluradan pukukopin hajun, muistanut, miltä liian isot luistimet tuntuivat, miltä kastuneet lapaset tuntuivat.
Ja miltä tuntui, kun muistikuvat menettivät hohtoaan, himmenivät, kun se kivi ei ollutkaan niin suuri enää, kun polut ovatkin ruohottuneet, metsä on harvennettu ja valo on erilainen, miltä tuntui kun talo ei enää tuntunutkaan kodilta vaan rakennukselta, kun siinä asui joku vieras, kun kadut olivat muuttuneet, oikotiet hävinneet. Kun lapsuuden makuja ei enää löydä ja jos löytää ne eivät enää maistukaan samalle, onko pettynyt muistoonsa vai maailman muuttumiseen. Miltä tuntuu pettymys, miltä maistuu muisto. Miltä tuntuu, kun muisto on kaunis ja elämä ei. Kun mikään ei olekaan niin kuin muisti. Niin kuin halusi muistaa. Niin kuin sen piti olla. Ja miltä tuntuu, kun ymmärtää, että vain muistoissa säilyy se oikea asia. Se minun palani maailmasta. Minun oikeuteni pitää omat kuvani omasta palastani maailmasta.
Nettiplarin hellyttävä muistelus Kupittaan jäähallista on juuri niitä maailman paloja, joiden omistaminen on etuoikeus. Kadehtikoon jokainen, jolla ei ole käsitystä, miltä oikea lihapiirakka tuoksuu ja maistuu, miltä kuulostaa luistinten kalahdukset jäässä, miltä tuntuu kirpeä pakkanen ja jännittynyt yleisö ja kentän valot ja lihapiirakan lämpö ja sen kuuman höyryn läpi katsottu ottelun jännitys ja kihelmöinti. Kirjoitus on loistava kotiseuturakkauden osoitus. Melkein olen kateellinen, etten itse saanut olla syömässä Kupittaan katottomalla kentällä lihapiirakkaa.
Tänään on pakko saada lihistä. Kahdella nakilla. Höyrytettyinä. Sinapilla ja ketsupilla.
Jälkipuheet
Tuota se teettää kun tulee 23 ikävuotta täyteen eikä kukaan kysy monennenko kerran. En huomannut listoissasi hyppyrimäkeä. Hyppyrimäet, joissa tehtiin nuo legendaarisen uljaat leiskautukset "pohjalle", näyttävät kummallisen pieniltä, etten sanoisi, mitättömiltä.
Jepjep, kun syntymäpäiväkakun kynttilät täytyy ostaa perhepakkauksina tukusta, on aika täyttää 28.
Minulla muuten oli listalla hyppyrimäet ja miten jännittävää olikaan, kun japanilaiset vierailevat tähdet antoivat nimmareita ja miten isoilta ne näyttivät. Ne japanilaiset. Ja mäet. Unohtui kirjoittaa. Onneksi muistutit.
Tai no. ;)
Keskustelin tästä lihapiirakka-asiasta hiljattain kavereiden kanssa. Yhdessä harmitellen totesimme, että niitä samoja lihapiirakoita, mitä aikoinaan sai Tampereenkin jäähallista ei saa enää mistään. Vai saako? Sanokaa heti jos tiedätte!
Ei niitä kuitenkaan saa. Ja jos, niin ainakin niistä on lihaa vähennetty, mikä ei välttämättä ole huono asia, sillä minä ainakin rakastan lihapiirakan taikinaosaa enemmän mutta jos siinä ei olisi lihaa, ei se maistuisi oikealta. Ja jos niitä saa, niin luultavasti ne on pilattu jollain uudella massapikapaistoliukuhihasysteemillä eikä niitä lämmitetä oikeanlaisesti höyryssä.
Parhaat lihikset olivat kyllä Riihimäen rautatieasemalla.
Murphyn lain mukaan kauniit muistot on vain kauniita muistoja. Ei se oikeasti olleet ne lapsuuden kesät hauskoja, koulussa kiusattiin ja armeijassa ketutti joka päivä. Moni itki hiljaa yksin iltaisin. Jopa omat vanhemmat ottivat pattiin ja koko elämä oli ikävää, päällimmäisenä ajatus: "kumpa vanhenisi nopeasti". Kaiken kuitenkin peittää ajan patina, muistojen kultainen kehrä. kaiken ikävän yrittää mielestään torjua ja matkaansaattaa vain positiivisia muistoja. Asioita katsellen silloin kun niitä peittää kaunis kultatomu ne ovatkin kovin kauniita ja terävät särmät hioutuneet.
Ihminen se on ovelasti suunniteltu paketti, huonot muistot hälvenevät ja haurastuvat ja hyvät kultaantuvat ja vahvistuvat. Hyvä niin. Hyvin suunniteltu. Mitä tästä elämästä tulisi, jos kaiken säilöisi kovalevylleen. Kyllä se oleellinen oppi sieltä suodattuu, jos on kykeneväinen sen opin ottamaan. Ja jos ei, niin kova käsi tulee ja opettaa kunnes oppii.
Kaikin puolin kevyempää on taivaltaa, kun muistot ovat kultaisia. Uusia kultareunoja pystyy rakentamaan, kunhan ei päästä itseään näivettymään, katsoo uutta kohti kuin ensimmäistä kertaa ja pitää mielessään sen, mitä elämä on opettanut.
Niin, en minä väittänytkään, että se helppo olisi.
80-luvulla lapsuutensa maaseudulla viettäneenä tiedän, että jos haluaa etsiä sen ajan maaseudun ääniä, ei niitä enää löydy sieltä paikan päältä. Täytyy katsoa sen ajan (ja ehkä muutaman vuoden vanhempiakin) ylen Kalevala-taltiointeja. Niissä linnut laulavat niinkuin ne lauloivat kun olin lapsi.
Eivät ole linnutkaan entisensä.
Ei ole maaseutu entisensä, vaan on se surullinen, ruohottunut, autioitunut ja kesämökittynyt ei-mikään. Linnut laulavat erilaisesti, ovat lyhentäneet lauluaan ja loppukesän kaihon pystit, heinäseipäät, ovat poissa.
Se on surullista. Vai näkeekö sen sellaisena vain kaiho kaupunkimieli. Jospa maalaiset itse siitä tykkäävät. Mikä minä silloin olen sitä haluamaan takaisin. Minähän sitten muistelen.
Lapsuus ja muistot voidaan myös ikäänkuin pikakelata kun kuolinpesää selvitetään. (kukahan on keksinyt sellaisen ruman sanahirviön?)
Astuin ulos linja-autosta samassa paikassa kuin niin usein nuoruudessanikin olin astunut. Olihan oppikouluun mentävä ja tultava pikatien varteen, josta sitten kotitalooni oli vielä kävelymatkaa kolmisen kilometriä. Huomaan koivujen jo alkavan vihertää ja silmieni lisäksi sen huomaa nenäni joka on vuosi vuodelta tullut herkemmäksi kaikelle siitepölylle. Kävellessäni koivujen reunustamaa maantietä vanhaa synnyinkotiani kohti niin näen kaikki tutut talot ja liiterit tien laidalla, nuo ovat mielessäni kovasti kauniimman näköisiä kuin kymmenkunta vuotta sitten, jolloin viimeksi olen näillä tienoilla käynyt.. Monesta pihapiiristä näkee että sukupolvi on vaihtunut ja asuinrakennuksia käytetään nykyisin vain kesäasuntoina.
Siinä kävellessäni samalla mielessäni mietin jo tulevaa mahdollista riitaa siskojeni kanssa, olenhan minäkin aikonut lunastaa entisen yhteisen kotimme itselleni kesäasunnoksi. Niin monet puhelimessa käydyt keskustelut siskojeni Tuulan , Helenan ja Orvokin kanssa ovat kuitenkin antaneet viitettä siitä että samansuuntaisia ajatuksia saattaa olla heilläkin.
Heinäluoman mutkassa näen jo synnyinkotini ja sen pihalla olevat kolme uudenkarheaa autoa , jotka tunnistan siskojeni autoiksi. Vain minä tulla taaperran kuin huutolaispoika maantieltä, kävellen vanhaan kotiimme josta äitimme oli muuttanut vanhainkotiin jo kolmisen vuotta sitten.
Näen leikkaamattoman nurmikon ja pihan perällä olevan vanhan keinun., sen jossa niin usein istuin ja luin korkeajännitystä, kun asuin nuorimmaisena ja viimeisenä meistä lapsista näillä kotitanhuvilla. Pihalla huomaan että osa huonekaluista on nostettu ulos jo tuulettumaan vai liekö jo jonkinnäköistä jakoa tehty ennen kuin minä olen edes paikalla ollut? Talon takaa ilmestyy Tuula, meistä vanhin ja ehkä elämässään parhaiten menestynyt, naihan hän pankinjohtajan joka on nyt jo eläkkeellä. Omaisuutta ovat kovasti keränneet aina kesämökkiä ja Espanjan kakkosasuntoa myöten. Sanomme käsipäivät, mutta jotenkin vaistoan kylmää viileyttä, aika ja tämä tilannekin ovat erkaannuttaneet meidät, samaa verta ja lihaa olevat ihmiset toisistamme. Sisällä on Helena ja Orvokki pöyhimässä äitini alusvaatevarastoa kuin haaskalinnut ilmeisesti puntaroiden onko niillä rahallista arvoa. Pelkkä tervehdys vain ja he jatkavat vaatteiden lajittelua pinoihin, ihan puistatuttaa kun ajattelen kuinka ihmisille eläissään niin intiimit ja tärkeät vaatekappaleet ovat hetkessä vain arvotonta hankalasti hävitettävää lumppua.
-Tulitko linja-autolla?
Kysyy Orvokki ikäänkuin hän ei muistaisi että näin jo silloin ilmoitin kun hänelle tuntui olevan niin kovin vaikeaa ajaa ylimäärinen kuudenkymmenen kilometrin lenkki, jotta minä olisin päässyt samalla autolla kuin hänkin..
-Juu.
Vastaan ja kävelen kirjahyllyn viereen, jossa näen sisarusteni lapsien ylioppilaskuvat siistissä rivissä. Minun armeijakuvani on myös siinä vähän ylempänä, samoin kuin siskojen hääkuvat.
Helena ja Orvokki ovat jo toisissa naimisissa ja heidän edelliset hääkuvansa on äiti laittanut jonnekin piiloon, voinut jopa polttaa pihan grillissä.
-Oletteko sopineet miten irtaimisto jaetaan?
Minä kysyn ja samalla annan sormeni kulkea äidin ja isän hääkuvan kehyksen yläreunaa jossa on jo melkoisen tukeva pölykerros.
-Ajateltiin että tehdään neljä pinoa samanlaisista tavaroista ja sitten arvotaan kuka saa minkäkin pinon.
Sanoo Helena jotenkin outoa virallisuutta ja kylmäkiskoisuutta äänessään.. Minusta tuo jakotapa kuullostaa ihan hyvältä joten en sen enempää kommentoi tyydyn vain kuljeskelemaan huoneesta toiseen, tunnen silmäkulmani kostuvan kun muistoihini tulee kaikki täällä lapsuudessa vietetyt hetket.
Näen että äitini sänky on vielä koskemattomana ja sen päällä hänen käsin virkkaamansa päiväpeitto ja mietin että nuokin tekstiilit ovat kuin osa tätä taloa ja saisivat jäädä tänne, kuka sitten tämä talon asukki tulevaisuudessa onkin. Ikkunaa vastaan olevalla seinällä näen tyhjän naulan ja seinällä neliömäisen alueen jota auringonpaiste ei ole haalistuttanut samalla tavoin kuin sen ympärillä olevaa tapettia. Muistan siinä ollen äidilleni niin rakkaan ikonin jonka hän oli saanut synnyinkodistaan häälahjaksi.
-Kysyn että oletteko jo ottaneet ikoninkin sinne pinoihin? hieman ihmetystä äänessäni.
Tuula on jo tullut sisälle ja hän huutaa että äiti antoi sen hänelle kun hän kävi niin usein äitiä hoitamassa äidin vielä kotona asuessaan.
Sillä silmänräpäyksellä Helena ja Orvokki säntäävät huoneeseen katsomaan tuota tyhjää paikkaa seinällä kuin saadakseen vahvistusta kuulemalleen että ikoni on tosiaan poissa.
Näen Orvokin punan kasvoilla ja silmien hehkun kun hän kivahtaa.
-Äiti ei luvannut kellekään mitään vaan sanoi että jakakaa sovussa sitten kun hän on kuollut, sinä olet sen vienyt luvatta ja tuo se heti takaisin!
-Antoihan äiti sulle sen eteisen matonkin ja Helenalle sen lasimaljakon
-sanoo Tuula myös selvää kiukkua äänessään.
- Nepäs oli kihlalahjoja.!
-huudahtaa Helena, ja tumma puna on noussut hänen kasvoilleen. Mietin hiljaa mielessäni kuinka olin nähnyt juuri hiljan Helenan kotona vieraillessani, äidin käsinkutoman raanun jota äiti kerran minulle esitteli ja sanoi että tämä on sitten varattu sinulle, ainoalle pojalleni, kunhan aika hänestä jättää. En viitsi kuitenkaan alkaa sekaantua asioihin moisen seinäkoristeen takia vaan kerron meneväni katsomaan mitä tavaroita vajassa on.
Taakseni katsomatta kävelen pihapiirissä olevaan vajaan ja näen kuinka äitini loppuaikoinaan käyttämä pyörillä varustettu potkukelkka on nostettu pystyasentoon seinustalle. Äidillä oli myös uudehko polkupyörä mutta sitä ei näy missään, ei myöskään näy äidille eräänä äitienpäivänä tuomaani ruohonleikkuria. Siskoni kävivät useasti avustamassa äitiäni kotiaskareissa, etenkin senjälkeen kun hän pääsi lonkkaleikkauksen jälkeen vielä kahdeksi vuodeksi kotiinsa. Siskoni ovat varmaankin jo vähin äänin kuljettaneet tavaroita omille kesämökeilleen, arvellen että se on kuin ansaittu palkka äidin auttamisesta.
Katson vajan ylisille ja näen orsien yli asetetut laudat kuin sillan. Tuo paikka oli minun poikavuosieni salainen piilo, jonne pakenin istukselemaan kun halusin olla yksikseni. Siellä myös poltin ensimmäiset tupakkani ja naapurin Heikin kanssa tutkimme innokkaina kylän paperikeräyspisteestä löytämiämme pornolehtiä
Lautojen varaan oli tuettu vanha pöytätaso joka toimi seinänä ja näkösuojana jos joku olisi sattunut vajaan yllättäen tulemaan. Kerran vein ylisille patjan ja peitonkin ja tarkoituksena oli yöpyä siellä kuin kesäretkellä ikään.
Lattianrajassa rapisevat hiiret ja seinään raapivien puiden oksat saivat minut kyllä luikkimaan yön hämäryydessä takaisin kammariin ja omaan sänkyyni.
Astun ulos, avaan sepalukseni ja kevennän lastiani vajan seinustalle, kohtaan josta äiti usein leikkasi saksilla nokkosia keittojen mausteeksi.
Palaan sisälle jossa minua onkin jo odotettu. Orvokki on ottanut lehtiön esille ja sanoo että jos jostakin tavarasta halutaan välttämättä pitää huutokauppa niin se on otettava nyt sivuun pinoista, muuten ne arvotaan ja voivat päätyä kenelle tahansa. Katselen pinoja ja näen vain porsliinia ja niiden alla vaatepinkkoja, pöytäliinoja ja äidin vanhoja takkeja. Minulle kaikki tarpeettomia, joten en kommentoi sen enempää koko asiaa. Näen seinällä kuitenkin tauluja ja kellon sekä kaikki lamput ja muukin irtaimisto on entisillä paikoillaan. Jo aiemmin on ollut puhetta että irtaimisto voisi jäädä pääosin taloon mikäli joku lunastaa mökin itselleen.
Orvokki laittaa pinojen päälle numerolappuja ja vastaavilla numeroilla varustettuja paperinpalasia hän laittaa äitini vanhaan kovalieriseen kesähattuun. Seuraa lappujen nosto: Kolmonen ja kahdeksan ovat minun numeroni. Tutkin pinoja ja mielestäni vain vanhaa lumppua sekä joitakin kahvikuppeja ja pöytähopeita. Näille tavaroille minulla tuskin on koskaan käyttöä ja en saa niitä bussilla kulkiessani edes täältä pois kuljetettua. Muut sisarukset penkovat pinkkojaan, ihastelevat porsliinitavaroita ja siirtelevät tavaroita omiin nurkkauksiinsa kuin talvivarastoa keräävät villieläimet.
Minulle tulee jotenkin paha olo ja sanon meneväsi ulkohuoneeseen. Ulos päästyäni hengitän syvään ja katson ylös taivaalle. Mieleni tekisi huutaa niin kovaa kuin kurkusta lähtisi. Vaikka tiedän että tämä on osa elämän kiertokulkua niin silti tuntuu kuin kaikki ennen niin turvallinen elinpiirini murenisi juuri tässä ja nyt, ei olisi paluuta olisi vain meno jonnekin huonompaan kuin hetteiselle suolle. Vaikka olen ollut omillani jo pitkään ja muistotkin ovat haalistuneet tuntuu vain jotenkin niin pahalta.
Ehkä muistoni ja turvallisuuteni ovat tässä kasvuympäristössäni ja noissa vanhoissa tavaroissa jotka minulle ovat osa vanhempieni ilmentymää. Kaikki nuo tavarat nyt kulkeutuvat pikku hiljaa eri suuntiin, ja mikäli kotimökki ei päädy minulle olen täällä vieras muukalainen jota tavatessaan ihmiset kysyvät: -mikä on saanut sinut tänne vielä tulemaan?
Vaikuttavaa. Oletko muuten ajatellut perustaa blogin? Sinulla olisi tässä heti ensimmäinen tilaaja.