Helmi ja sydän
Toisin kuin Marleena minä taidan olla tavaraan rakastuja, tai ehkä ennemmin tavaran tarinaan kiintyvä ja kun olen osaksi tarinaa päätynyt esineen hankkiessani tai sen minulle hankkiuduttua, luopuminenkin tapahtuu vain siksi, että se tarina kaipaa dramaattisia käänteitä, jopa onnettoman lopun. Minulla on koti täynnä vanhoja, onnellisia tarinoita, sillä uusia esineitä en juuri hanki, koska uusilla kaupan tavaroilla ei ole mitään kerrottavaa, sieluttomia ja onttoja esineitä ilman historiaa ja sellaisia on maailma väärällään. Oikean tarinan kohdatessani tunnen sen täydentävän minua kuin helmet sydämen päällä. Eilen voimistelin ajatuksella, että jos olisi ihan pakko kaikista tavaroistani vain kaksi valita hädän hetkellä, yksi kumpaankin käteen, niin valinta olisi lopulta helppo: on kaksi tarinaa ylitse muiden.
Eteisessä oven pielen hyllyssä kuin valmiina lähtöön on pieni puurasia, jonka kannessa lasin alla on kuva helmiäistaivaisesta Rio De Janeirosta, kyljissä elämän kolhut ja koristeena puuintarsiaraita. Sen toi kauan sitten maailmalta vanha merimiskummini, jonka muistan nähneeni vain kerran pikkulikkana: pieni, suuri, erilainen, eksoottinen mies teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Hän eli koko elämänsä kokkina valtamerilaivoilla eikä lopulta koskaan sieltä kotiin palannut. Tavallaan palasi, sillä hänen kotinsa oli merellä. Kukaan ei tiedä, missä, milloin ja miten hän lähti värikkäästä maailmastaan. Rasian hän alunperin toi äidilleen, jonka piirongin päällä sitä kuulemma natiaisena kävin katselemassa usein, olin seisonut sen edessä pitkiä toveja ja vain katsellut poissaolevan näköisenä. Merikummin kadottua ja äitinsä kuoltua rasia annettiin minulle, koska se kuulemma halusi tulla minulle. Yritin ottaa siitä kuvan, huonolla menestyksellä, ehkä se ei sitten halunnut tulla kuvatuksi. Kun käsittelin sitä PaintShopilla, tein jotain käsittämätöntä ja kuvasta tuli tarinansa näköinen. Juuri tuollainen sen elämä on ollut.
Jos rasia on tarinatavarataivaani helmi, niin sydän on onnellisemmassa tarinassa.
Jaahas, Meabiili odottaa pihassa kauniin kiiltävänä, jospa polkaisen kustannuspaikalle puolustamaan oikeuksiani. Joskus tuntuu, että se on tasan turhaa, aina tulee kuitenkin joku, joka sinnikkyydellä vie minun Shebani.
Jälkipuheet
Onneksi me kaikki olemme erilaisia :-)
Kyllä minulla on tunnesiteitä joihinkin esineisiin (Oiva Toikan lintuun ja kuvanveistäjäystäväni 'äiti ja lapsi' -patsaaseen sekä grafiikkaan muun muassa), mutta aika harvoihin kylläkin. Matkamuistoja en matkoiltani tuo enkä hanki paljon muutakaan uutta "esineistöä".
Olen miettinyt, mistä se johtuu. Osaksi varmaan siitä, että isovanhempani kuolivat kauan sitten enkä ole perinyt mitään vanhaa. Kirppareilla en kierrä.
Taidan etsiä elämyksiä eri tavalla tai odotan, milloin se antiikkibuumi iskee...
(Paintilla on mukava muokata kuvia; omanikin tein omista kukkasista.)
Minulla on joka paikka niin täynnä tarinoita eikun tavaroita, että enää ei mahdu yhtään. Eikä tee enää mielikään. Päinvastoin mieli halaisi pelkistettyyn tavarattomaan kotiin mutta se on ihan mahdoton ajatus, kun en voi millään hyljätä ainakaan niitä rakkaimpia tarinoita.
Loput voisi tietenkin laittaa maailmalle keräämään uutta historiaa ja toivoa, että joku ystävällinen sielu antaisi niille hyvän kodin.