Nauloja ja vasaroita
Minullahan on näitä kotieläinongelmia nyt. Paitsi, että eilen imuroidessani sängyn alta huomasin, että ne villakoirat on taas alkaneet käyttää minun vaatteitani [jos totta puhutaan ja sitähän me aina tehdään, niin sängyn alta löytyi miesten sloggit, mikä todistaa, että siivoan t-o-d-e-l-l-a harvoin sängyn aluksen tai että minulla sittenkin on elämää], niin on tämä toinenkin asia. Siis kun en ole onnistunut löytämään sitä sellaista lutumussukkaa, sitä oikeaa, sitä, joka tuntuisi sopivan naisen käteen kuin... No, olkoon. Kun siis onhan minulla tämä Labbis, joka on kyllä mukava, ja sen häntäkin kiva töpö, sellainen usbimainen tappi, mutta auttamattoman pieni se on ja syö pattereita kuin hirvi mitä se nyt sitten syökään, puolukoita? Kaverinsa Loggis taas on hankala, kun sen kyljissä on peukalon kohdalla hassut namiskuukkelit ja niitä kun vahingossa koskettaa, niin tapahtuu aina jotain, josta en ymmärrä mitään. Jäähylle on joutunut Teccis, se kun ei mahdu käteen ja sitten siellä kaapissa on myös se Silveri, joka naksui oudosti ja oli hidas tajuamaan yhtään mitään. Mutta mistä löytäisin sen oikean, sellaisen, joka sopisi käteen kuin vasara timpurin kopraan.
Kaikenlaista joutavanpäiväistä sitä mieleen tuleekin, kun ei ole kunnollista sanottavaa. Niin kuin nyt vaikka, että ärsii sellainen, että joka lehvetin asiaan pitäisi järjestää koulutusta, jatkokoulutusta, seminaaria, seuranta- ja tukiryhmää ja vertaistukea, kun ei muka voi osata jotain tuikitavallista arkijärjellä aina-on-ennen-osattu asiaa tehdä. Otetaan nyt vaikka esimerkiksi, että joku haluaa kulkea potkukelkalla töihin mutta tuntee pelkoa ja epävarmuutta, että osaako ja uskaltaako ja tekeekö sen oikein. Sen sijaan, että vaan menisi ja potkuttelisi, ja jos ei suju, opettelisi ja jos ei opi, kyselisi vaikka naapurin Liisalta, joka osaa. Ei, pitää ryhtyä moittimaan, että autokouluissa ei kouluteta potkukelkan käyttöön eikä ne osaisikaan, kun ei niitä opettajiakaan ole koulutettu eikä niitä kiinnostaisikaan, kun ei hänen potkukelkkailuaan kukaan arvosta.
Joskus sitä ei vaan tiedä itkeäkö vaiko nauraako. Niin kuin nyt vaikka tämä paperien erottelemisen vahtiminen, olen työpöydälläni viikon säilönyt Dumle-kääreitä, kun en tiedä, mihin roskikseen ne uskallan laittaa, ettei mene väärin, ettei siivoushenkilöstö hermostu. En minä voi tietää, mistä aineesta se on tehty. Kun ei ole koulutettu.
Hemmetti, kaikki alkaa näyttää jotenkin nauloilta. Mutta ei se mitään, minulla on vasara.
Jälkipuheet
Veikkaan, että Dumle-kääreet eivät pala eivätkä ne metalliakaan ole. Sekajätettä.
Jotenkin tuntui väärältä säilöä ne banaaninkuorien, varisseiden kukan lehtien ja kahvinporojen kanssa samaan muovipussiin, mutta sen sekaisempaa jätesäiliötä ei tässä firmassa ole.
Täytyykin ryhtyä töissä syömään irtareita paperipussista tai lehmäkarkkeja, niissä nyt ainakin on paperikääreet.
Muistanko väärin, vai etkös löytänyt sloggit sängyn alta joskus aiemminkin?
Jepjep, oikein muistat. Mutta ei ole samat. Tai siis samat ja samat....
Äh. Sama koko. Olisko sitten sama tyyppi.
Minä täällä mietin, että jos Mean entinen mies jätti sängyn alle slogginsa, niin menikö se sitten kotiin peppu paljaana? Kun meilläpäin yleensä poistuessa laitetaan päälle yhtä paljon vaatetta kuin mitä saapuessa oli :)
Miten niin entinen? Meilläpäin ollaan niin sellaisia, että tarjotaan oma kaappi. Ja kaappiin ostellaan aina sillonsuntällöin ylläreitä.
Mielessäni toivon kalsareiden liittyvän Feng Shui'in, kuin kiihkeään muhinointiin. [Höh, pieni mustis on kehittynyt blogimeaan]. Mutta toisaalta puhtoisen ja häveliään kuvan antavat naapurin tytöt ne vasta toiveita esittävät.
Miten muuten kalsarit sinne ylipäätänsä eksyvät? Toisen kämpässä (merkki)kalsonkien hukkaaminen vaatii jo yhteisen pesän rakennuselkeitä??
Kyseessä on jo toinen kerta [k y y y l l ä minäkin muistan näin aikaisemmin käyneen]. Onko kyseessä sama herrashenkilö, niin teksti ei anna siihen viitteitä, mutta mikä panee ajaamaan miehen tiehensä, että unhoittaa pukea kalsarinsa. Niin no jos punkasta nousee polvet löysänä, heikkopäisenä hoippuen, voi kalsarien noukkiminen pitkin kämppää siroteltujen vaatteiden etsinnän touhussa tuntua turhalta.
Lasketaanko elämäksi vain parisuhteessa eläminen,
eikö paperin lajittelu ole yhtälailla elämää. Mitä siinä on niin ihmeellistä, että silloin voi sanoa vasta elävänsä. Itseasiassa perisuhteessa eläminen rajoittaa (ainakin toiseen sukupuoleen) tehokkaasti sosiaalisten kontaktien luomisen ja vähä kerrassaan ne hyvät kaveritkin lipuvat pois taka-alalle. Jos sinä eläisit tai minä eläisin niin olisin ollut yhtä elämän elämisen arvoiseksi
tekevää asiaa köyhempi.
Olet oikeilla jäljillä, kuten tavallisesti, sehän on itse herra Feng Shui. Sama mies joka kerta. Ei kai tässä nyt mitään, herranjestas, hurjastelijoita, hyvänenaikasentään, olla.
Jaa, miten onnistuu? No, herrasmies Shui ei käyttele samoja mennen tullen ja se ihmekaappi sisältää uusia.
Ja ei, ei lasketa vain perisuhde elämäksi, elämäähän on siis periaatteessa kaikki, tämäkin aivan saakutan mukavaa elämää, siis tämä bolggauselämä. Periaatteessahan elämän elämisen arvoiseksi tekee elämisen mieli ja halu ja into elää kuin eläisi viimeistä päivää ja sen edeltävää päivää ja välissä olevaa yötä. Ilman sen suurempia suunnitelmia elämän periaatteelliseta muuttamisesta suuntaan tai toiseen silloin, kun se elämisen arvoista on sellaiseesa kuosissa kuin on silloin, kun se periaatteessa saa mielen kevyeksi, jalat irti maasta ja polvet notkuviksi.
Noin niinkuin periaatteessa.
Meilläkin on sänkyjen, soffan ja nojatuolien alla irstasta elämää viettäviä villakoiria, ne pitävät sekä miesten että naisten alusvaatteita ja sukkia. Eivätkä muuten aina ole edes meidän kahden. Selittynee yökylässä vierailevilla ystävillä. Tai sitten kotonassa vaan pyörii joku ihmeremmi silloin kun me olemme poissa tai nukumme.
Hetkeäkään en ole epäillyt, etteikö teillä, nimenomaan, olisi juuri tuollaisia villakoiria. Ne on niin sellasia.
Joka huushollissa on myös niitä näkymättömiä perheenjäseniä, jotka tekevät mitä ihmeellisimpiä asioita, kun itse ei ole paikalla. Tai mistä senkään nyt voi sanoa, että kuka on se *itse* ja kuka kenenkin toinen mieli.
Huomaako yhtään, että on perjantai. On nämä puheet sen verran nyt levottomahkoja.
Antaa mennä kun on alamäki vaan, sanotaan jossain suomalaisessa kirjassa, ihan siis jossain klassikossa, mutten tietenkään voi brassailla muistavani missä.
Hyvä, että on perjantai, saisi olla useamminkin, niin olisi levottomia juttuja ja vapaata tiedossa.
Ai niin, varo niitä jatkoseminaareja, seurantahetkiä ja muita. Meilläkin firmassa rakastetaan niitä. Minä yritän pysyä poissa kiireisiin vedoten, en aina onnistu, ja sitten yleensä joku nakki napsahtaa.
Totta, voisi olla pelasu kahteen kertaan peräkkäin ja torstai voisi könöttää välissä ihan muodon vuoksi ja että päivät täsmäisi ja täytyyyhän töitäkin tehdä.
Joo, kyllä niistä nakki napsahtaa aika usein mutta usein jää napsahtamattakin. Yrittänyttä ei panna halvalla ainakaan.
Tarvitset sukkakoiran. Jos meillä on lattialle unohtunut sukka, Totti korjaa sen parempaan talteen natustelu-, heittely- ja heittelyleluksi.
Alushousuista täytyy pitää hyvää huolta ettei niitä unohtele minnekään, koska olisihan se huisin noloa jos koira joskus juoksisi ovelle vastaan sloggit suussa...
Tämä hukkanakki, joka meillä ennen piti villakoirat kurissa, teki tuota samaa, mikään ei ollut lystimpää kuin villasukan heittely. Paitsi vieraan jalassa olleen villasukan vietteluyritykset. Voi sitä turhautunutta ilmettä, kun vastakaikua ei villasukalta tullut.
Olisi se muuten noloa, jos anoppi tulee kylään ja Totti iloisesti heittelee sloggeja että ota anoppi koppi.
Minä epäilen tämän sängyl alla majailevan villakoirakennelin natustelevan sukkia välipalakseen. Jos koira on niin outo, että käyttää ihmisten vaatteita, niin kyllä se silloin syö sukkiakin.
Pistä ne dumle-paperit viereisen työntekijän roskiin. ;)
Sitten tädit suuttuisi sille ja se on mukava sivari, emmää semmosta voi tehdä. Enkä minä niistä dumleista niin tykkääkään.
Onko Sinulla Mea juttua kirjoittaessasi intuitio, mihin saat kommentteja? Sirotatko tarinaan ne kuin perhot, joihin kalat käy? Taitohan on valita oikea perho, jos tietää mitä kalastaa...
Lady Q.
Intuitio on kyllä, mutta perhoja en heitä. Sellaista juttelua kavereiden kesken, joskus on hilpeämmällä, joskus nokkelammalla päällä. Toisen kerran surullinen, toisen kerran nyrppii. Ei siinä juuri ajattele muuta kuin, että tälläistä täältä tänään meiltä.
Tykkään kalasta, kalapuikoista oikenkin paljonkin. Mutta kalastamaan en ilman madonpujottajaa pysty.